Riikka Pulkkinen: Totta

Kun ryhdyn kirjoittamaan tätä tekstiä, on minulla netissä auki kuusi sivua, joissa on kirjoitus Riikka Pulkkisen toisesta romaanista Totta. Siinä on vasta pieni murto-osa niistä kirjoituksista ja keskusteluista, joita tämän kirjan ympärille on nettiin kirjoitettu. Yleensä lähden kirjoittamaan omaa tekstiäni puhtaammalta pöydältä ja tietoisesti vältän lukemasta arvioita niistä kirjoista, jotka ovat lukulistallani. Tämä on ollut jo pitkään, samoin Pulkkisen esikoisteos Raja, joka edelleen odottaa tuolla hyllyssä. Viime joulukuussa osallistuin Morren KKK-haasteeseen ja listasin siihen juuri nämä Pulkkisen kirjat. Riikka Pulkkinen on omanlaisensa ilmiö suomalaisessa kirjallisuuskentässä, joten olen halunnut siksikin lukea hänen teoksiaan, että tietäisin, mistä oikein puhutaan. Nyt Pulkkiselta on juuri ilmestynyt kolmas romaani, Vieras. Puhuttava ja kuvauksellinen kirjailija on jälleen esillä eri medioissa. Viimeksi eilen kirjailija antoi lausunnon MTV3:lle siitä, että häntä on turha verrata Sofi Oksaseen. Oksasen kirjan Pulkkinen lupaa kuitenkin lukea.

Lukemistani kirjoituksista voi lukea monenlaisia mielipiteitä Totta-kirjasta. Sehän on hyvä merkki, kun kirja herättää voimakkaita mielipiteitä, kenties siis myös tunteita. Helsingin Sanomien Raisa Mattila suorastaan haltioituneena ylistää teosta: Riikka Pulkkisen (s. 1980) toisen teoksen suunniteltu julkaisuajankohta venyi vuodella. Kyllä kannatti. Totta ei voisi olla valmiimpi.

Vastakkaista mieltäkin ollaan. Mari A. kirjoittaa: Ehkä, jos Totta olisi valmistunut paria-kolmea vuotta aiemmin, olisi siitä jäänyt pois sellainen loppuun asti hiottu vaikutelma, joka minua häiritsti kirjassa: jokainen sana oli niin tarkoin valittu, että niistä meni jo maku. Säröjä, joita Rajassa oli, ei tässä kirjassa ollut.

Minä en siis voi tähän ottaa kantaa, koska Totta on toistaiseksi ainoa Pulkkisen kirjoista lukemani.

Kirjan juoni on helppo tiivistää vaikkapa sinne kansiliepeeseen, kuten Salla toteaa. Tässä sama tekstin kustantajan sivuilta kopsattuna:

Elsa tekee kuolemaa. Martti ja Eleonoora yrittävät totutella ajatukseen puolison ja äidin menettämisestä, vaikka suru painaa kyyryyn. Äidin olemassaolon haurastuessa katoaa Eleonooran lapsuudenmuistoilta kiinnekohta.

Tyttärentytär Anna unohtaa itsensä helposti ohikulkijoiden kohtaloihin. Maailma on hänelle kertomuksia täynnä. Sattumalta Anna saa tietää Eevasta, josta isovanhemmat ovat vaienneet vuosikausia.

Eevan unohdettu tarina avautuu kerros kerrokselta. Perheessä lastenhoitajana toimineen nuoren naisen ääni vie 60-luvun alkuun, aikaan, jolloin pieni pilleri oli jo keksitty, muttei vielä uusia iskulauseita.

Ei tarvita kummoistakaan kirjallisuushistorian tuntemusta, kun vertailukohdaksi löytyy todellinen säätyläisromaanien äiti, Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä. Yhtymäkohtia pintatasolla on useitakin. Helsinkiläisen porvarisperheen ulospäin moitteeton elämä kätkee sisäänsä luvatonta intohimoa, isännällä on suhde palvelustyttöön. Ollaan kesähuvilalla ja tytön opiskelija-asunnolla. Pintatasolle yhtenevyys jääkin, enkä pidä sitä pahana. Kirjallisia viittauksia kirjoissa toki saa olla. Toisaalta mieleen jäi askartelemaan kysymys, miksi tämä tietty samuus osoitetaan, vaikka se sitten hylätään? Eivätkö rahkeet sittenkään riittäneet? Hämäläisen mestariluokkaan on matkaa, mutta eipä Säädyllinen murhenäytelmä ollutkaan Hämäläisen toinen romaani. Hymyilevä eläkeläinen blogissaan toteaa: Totta-romaani jää selvästi toiseksi Helvi Hämäläisen aikoinaan myös suurta huomiota herättäneelle sivistyneistön kuvaukselle Säädyllinen murhenäytelmä. Hämäläisen teoksessa on ytyä, joka huumorin ohella Riikka Pulkkiselta puuttuu.

Minäkin kiinnitin huomiota tuohon huumorittomuuteen. Kaikki kirjan henkilöt tuntuvat suhtautuvan itseensä ja elämään kuin totiseen torvensoittoon. Ainoa, joka hieman koettaa pidättyvän sivistyneesti vitsailla, on kuolemaa tekevä Elsa. Kuolema on mukana alusta asti, mutta siistinä ja kauniina. Syöpää sairastava Elsa haluaa olla terminaalivaiheen kotona. Järjestetään piknikkejä, uidaan ja tanssitaan kesähuvilalla, grillataan. Ihan hienoa, ja kai se näin joillakin onnekkailla meneekin. Valitettavasti lähinnä muunlaisia olen joutunut seuraamaan. Mutta sitä säröä, jotain groteskia vastapainoksi sileälle akateemis-porvarilliselle elolle olisin kaivannut minäkin. Salla sanookin osuvasti: Totta on kovin siloiteltu, kiillotettu ja säädyllinen kirja. Kyllä minäkin ihailen kauneutta ja estetiikkaa, mutta mielestäni kauneus tulee parhaiten esille kontrastin kautta, mukana täytyy olla elämän julmia puolia. 

Kuuntelin tämän äänikirjana, ja on myönnettävä, että paperikirjana tämä olisi minulta todennäköisesti jäänyt kesken. Muutkin ovat sanoneet, että kirja käynnistyy hitaasti, luvattoman hitaasti minun mielestäni. Viisikymmentä vuotta sitten tapahtunut romanssi isoisän ja kotiapulaisen välillä ei oikein tarjoa sellaista toimintaa, joka herättäisi mielenkiinnon. Vaiettu salaisuus perheessä on myös melkoinen klisee. Mutta loppupuolella Pulkkinen saa kertomukseen paremmin vauhtia, dramatiikkaakin, vaikka jatkuvalla ennakoinnilla siltä saadaan terä katkeamaan. Juonenkäänteet eivät tietenkään tällaisessa ihmissuhteiden analysointiin keskittyvässä kirjassa olekaan pääasia, mutta jotenkin pitää lukijan huomio vangita.

Totta ärsytti minua, myönnetään. Jos kirja ei herätä mitään tuntemuksia, on sitä turha lukea. Ärsytys on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin mitäänsanomattomuus. Minua ei napannut nakkipaperi, mutta kylläkin henkilöiden itsestään selvä akateemisuus. Elsa on arvostettu emeritapsykologi, takanaan kansainvälinen ura. Martti on arvostettu ja kuuluisa taiteilija. Eleonoora on lääkäri, Anna tekee graduaan. Säröä ei saada edes Eevasta, joka valmistuu ranskan kielen maisteriksi. Valitettavaa lannanhajua hänessä kyllä on kotitaustansa takia. Pariisissa maleksitaan useampaan otteeseen. Maaria Pääjärvi tiivistää Parnassossa: Pulkkisen perusihminen on sivistynyt, maltillinen ja nostalgisoivasti menneisyyteen suhtautuva nainen. Otollisin lukijakin löytynee näiden tuntomerkkien avulla. Tunnistan itsestäni Pääjärven määrittelemät ominaisuudet, mutta en silti kokenut Totta-romaania omakseni.

Pulkkisen käyttämää kieltä on kehuttu vuolaasti. Minua se ei oikein saa vakuuttumaan.

Se alkaa tässä: hämmästyneet männyt kohoavat, taivas on kalpea, kuu kipuaa ujona taivaan poikki, ja minä ajattelen, kyllä minä annan sen tulla jos se on tullakseen. Mitä männyt hämmästyivät? Ei oikein aukene. Mutta vika lienee minun proosallisen arkisessa luonteessani, ei niinkään Pulkkisen runollisessa kielenkäytössä.

Viimeinen marmatus vielä romaanin nimestä. Totta on mahdottoman hankalakäyttöinen, kuten tästäkin tekstistäni huomaa. Miten taivuttaa jo valmiiksi partitiivimuotoista nimeä? Jos täytyy kirjan nimi tiivistää yhteen sanaan, käytettäköön nominatiivimuotoista nominia, kiitos. J

Totta on viehättävä tyttökirja keski-ikäisille naisille, kirjoittaa Hymyilevä eläkeläinen purevasti. Ainakin tämä on naisten kirja, sillä en oikein taaskaan jaksa kuvitella miestä, joka jaksaisi tätä tunteitten vatkaamista kovinkaan pitkään. Raja on siis vielä hyllyssä, ja senkin kenties jossain vaiheessa luen. Vieraasta on kuulunut huhua, että se on reippaasti erilaista Pulkkista, joten ehkä oli hyväkin aloittaa tästä, keskeltä.

Riikka Pulkkinen: Totta

Otava 2010. Äänikirjassa 9 cd:tä, lukija Elsa Saisio