TTT: Kymmenen pelottavinta kirjaa halloweenin ratoksi

Vastustan halloweenin viettoa noin ylipäätään amerikkalaisena hapatuksena, joka ei suomalaiselle avaudu mutta jonka markkinamiehet ovat osanneet mainiosti krääsän myyntiin valjastaa meilläkin. Toisaalta eipä tuo nyt minua haittaakaan, ja jos lapsilla on kivaa, niin mikä jotteivät saa juhlia. Silti perinteinen pyhäinpäivän vietto jotenkin puhuttelee yksitotista suomalaista sieluani paremmin, olemmehan tunnetusti hyviä pitämään ikävää.

Halloweenin kunniaksi tämän viikon kymmenen kärjessä -listalla on halloweenina tai milloin tahansa luettavaksi sopivia pelottavia kirjoja, omat suosikkini eli pelottavimmat lukemani kirjat kautta aikojen:

1. Agatha Christie: Kurpitsajuhla

Tämä ei selittelyjä kaivanne. Lukemisesta on jo aikaa, mutta muistaakseni Christiekin hieman nyrpisteli nenäänsä amerikkalaisen juhlan vietolle. Kenties, mutta joka tapauksessa lasten illanvietto päättyy karmeasti, kun yksi osallistujista on hukutettu salissa ämpäriin, josta aiemmin koetettiin napata omenoita pelkillä hampailla tms. Ei varsinaisesti niinkään kammottava teos, mutta halloweenin juhlintaan sijoitettuna dekkarina oivallinen ajankohtaan.

2. Stephen King: Hohto

Olen varsin vähän lukenut puhdasta kauhukirjallisuutta, mutta genren kuninkaan tuotannosta löytyy useita todellisia kauhuhelmiä. Listalleni nousee peräti kolme. Hohdon luin ensimmäisenä Kinginäni, ja pelkäsin todella! King käyttää loistavasti lapsen näkökulmaa kauhutunnelman luomisessa. En ole vieläkään uskaltanut katsoa elokuvaa, vaikka Jack Nicholson on suuri suosikkini.

3. Stephen King: Se

Viemäriverkostossa pesivä pahuus on syöpynyt kuvitteellisiin verkkokalvoihini loppuiäksi. Jälleen lapset keskiössä. Pelleasu ei ole tämän jälkeen naurattanut…

4. Stephen King: Kolkuttajat

Muistan kirkkaasti kirjan alkuasetelman. Mies kävelee metsässä kotitalonsa lähellä ja kompastuu johonkin maasta pilkistävään metallireunukseen. Kun hän alkaa kaivaa esinettä näkyville, se paljastuu jättimäiseksi UFO:ksi, lentäväksi lautaseksi. Samalla mies tulee päästäneeksi aluksesta irti voimia, joita ei voi hallita…

5. Patricia Cornwell: Post mortem

Moniin aikoihin ja kirjoihin en ole enää Cornwellia kestänyt lukea, koska kirjat ovat mahdotonta sontaa, mutta tämä oli ensimmäinen suomennos Kay Scarpetta

-sarjasta ja veret seisauttava lukukokemus. Murhaaja tunkeutui naisten makuuhuoneisiin parvekkeiden tai tuuletusikkunoiden kautta öisin… Meillä oli tuohon aikaan tapana nukkua parvekkeen ovi avoinna, vain hyttysverkko-ovella suljettuna.

6. Jyrki Vainonen: Tornit

Tornit alkaa maailmanlopun tunnelmissa. Päähenkilö Henrik on juuri paloitellut ja haudannut äitinsä ruumiin tämän ohjeiden mukaan, kun alkaa ennennäkemätön sade, joka nostaa suuren tulvan. Kolmen viikon sateen jälkeen Henrikin talo huuhtoutuu jokeen. Mies itse pelastautuu tekemälleen lautalle. Tunnelma ei paljon aurinkoisemmaksi muutu myöhemminkään.

7. Pekka Manninen: Peili

Yksinäiselle majakkasaarelle asettuneen Mirjamin katraasta katoaa lammas, sitten rantaan huuhtoutuu alaston vauvan ruumis. Tapahtumat saavat yhä makaaberimpia käänteitä, kun Mirjam päättää viedä löytämänsä ruumiin kastettavaksi ennen hautaamista. Sitten venetsialaisten aikaan saarelle rantautuu joukko pakanallisia bakkanaaleja viettävä seurue. Karmaiseva kirja monessa mielessä, sillä kuuluu myös huonoimpiin lukemiini kirjoihin.

8. Mia Vänskä: Musta kuu

Tämän syksyn uutuuskirja, esittely löytyy täältä.

9. Päivi Alasalmi: Vainola

Kauhukirjaparodia, jossa goottilaisilla kauhuromanttisilla elementeillä leikitellään herkullisesti. Voi lukea myös ryppyotsaisesti ja kokeilla, milloin oma pokka pettää. Kirjailijalla ei petä.

10. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Tämän tieteisdystopian luettuani nukuin pitkään yöni huonosti. Vieläkin muistan tämän kirjan heti, kun näytetään karttaa maailman ydinvoimaloista, jotka on rakennettu merenrannoille.

Mitkä ovat sinun pelottavimmat lukukokemuksesi? Mitä luet pyhäinpäivänä?

Aiemmat TTT-jutut:

Näitä kirjoja en aio lukea

Kymmenen keskeytettyä kauttaaikojen

Idea minulle Satulta, Satulle The Broke and the Bookish -blogista.

Paul Torday: Ventovieras

”Hyvin harva meistä tietää, keitä me oikeastaan olemme.”

Ennen tarttumistani romaaniin Ventovieras en ollut kuullutkaan (!) englantilaisesta kirjailijasta nimeltä Paul Torday. Tuskin oli moni muukaan suomalainen lukija, ei sen puoleen. Tordayn kirjallinen ura vaikuttaa mielenkiintoiselta. Wikipedian mukaan hän on syntynyt vuonna 1946 ja julkaissut ensimmäisen romaaninsa 59-vuotiaana. Varsin myöhään alkanutta kirjailijan uraa on edeltänyt menestyksekäs työskentely liikemiehenä. Tähän mennessä teoksia on ilmestynyt kuusi kappaletta.

Esikoiskirja oli humoristinen ja satiirinen teos Salmon Fishing in the Yemen (2006), josta on tehty elokuva tänä vuonna. Youtubesta löytyvien trailerien perusteella elokuva onkin mitä mainioin! Pistäkää mieleen!  Romaanin idea on syntynyt kirjailijan kahden kiinnostuksen kohteen, perhokalastuksen ja orientin, yhdistämisestä. Kirja oli menestys ja voitti parikin merkittävää palkintoa Britanniassa. Toinen teos on nimeltään The Irresistible Inheritance of Wilberforce ja kertoo miehestä, joka juo itsensä hengiltä. Näiden tietojen valossa ensimmäisenä Tordayn tuotannosta suomennettu kolmas teos Ventovieras vaikuttaa hyvin erilaiselta kuin edeltäjänsä, jotka nekin ovat olleet erilaiset keskenään. Hyvin monipuolinen kirjailija siis on kyseessä.

Ventovieraassa keskeisiä teemoja ovat avioliiton anatomian lisäksi mielisairaus, lähinnä skitsofrenia, sen hoito ja ilmeneminen, sekä rasismi. Teemat vaikuttavat raskailta ja vaikeilta viihteellisen teoksen pohjaksi, mutta jotenkin Torday onnistuu koukuttamaan lukijan kirjan äärelle niin, että kesken jättäminen ei edes käväise mielessä. Teemat on nimittäin kudottu hyvinkin psykologisesti jännittävään avioliittotarinaan, jota on höystetty goottilaisella tunnelmalla, skotlantilaisilla maisemilla ja peribrittiläisellä herrasmieskerhon sisäänpäin lämpiävällä ilmapiirillä sekä – murhilla.

Kymmenen vuoden etäisen ja kylmähkön avioliittovuoden jälkeen Elizabeth alkaa huomata miehessään Michaelissa yllättäviä muutoksia. Mies tuntuu kuin heräävän eloon pitkän horroskauden jälkeen. Elizabeth on ihmeissään mutta ikionnellinen. On kuin he vasta nyt rakastuisivat toisiinsa oikeasti. Onnea ei kuitenkaan kestä kovin pitkään, sillä vähitellen Elizabethille alkaa valjeta kauhea syy Michaelin muutokseen ja menneisyyden salat paljastuvat yksi toisensa jälkeen.

Torday on ottanut melkoisen riskin kirjansa rakennetta suunnitellessaan, sillä teos alkaa suorastaan rikollisen kyllästyttävästi. Toisiinsa leipiintynyt pariskunta vierailee kaukaisten ja epämiellyttävien tuttaviensa kartanossa ja mies on näkevinään yhdessä porrastasanteen maalauksessa salaperäisen hahmon. Mutta jos lukija jaksaa kahlata tapahtumaköyhien aloituslukujen läpi, hänet palkitaan. Tarina alkaa vetää kuin huomaamatta. Torday kertoo tarinaan kahdesta näkökulmasta, ja sekä Michael että Elizabeth pääsevät vuoroin ääneen. Samat tapahtumat kuvataan osin kahdesta näkökulmasta, ja ne näyttäytyvät lukijalle paikoin hämmentävän erilaisina. Kumpi kertojista on epäluotettava? Vaikka tähän kysymykseen saakin ennen loppua vastauksen, odottaa silti malttamattomana loppuratkaisua.

Rasismikuvio kytkeytyy kuvaan Michaelin Lontoon-työpaikan kautta. Hän avustaa osa-aikaisesti Crouchers-nimisen klubin sihteeriä. Klubin sääntöihin kuuluu, että uudeksi jäseneksi otetaan herrasmies, jota joku klubilainen ehdottaa ja viisi muuta kannattaa. Nyt Michaelin ystävä haluaa klubin jäsenyyden intialaistaustaiselle tohtoriystävälleen. Klubi jakautuu kahteen leiriin. Osa kannattaa uudistumista, toiset torjuvat Patelin jäsenyyden vedoten hatarasti perinteisiin, vaikka syynä oikeasti on selkeä rotuennakkoluulo. Michael kiihtyy aiheesta kovasti. Hän ei voi sietää brittien tekeytymistä puhdasverisiksi, koska heidän perimänsähän on peräisin Pyreneiltä! Tämä ajatus taas liittyy Michaelin omiin omituisiin kokemuksiin lapsuudessa, jonka hän on viettänyt sukutilallaan Ylämaalla. Vanha, rapistuva metsästysmaja on kuin suoraan goottilaisesta kauhuromaanista. Ei ihme, ettei Elizabeth ole siellä koskaan viihtynyt.

Kun kirjan loppupuolella ensin Michaelin lääkäri katoaa ja tapahtumat muutenkin kiihtyvät varsin hurjiksi, mukaan tulee myös dekkarin aineksia. Täysin maallisin keinoin kaikkea ei saada selville, ja poliisikin on ymmällään tarinan fantasiaelementtien äärellä! Kuvailuni perusteella saa kirjasta ehkä keitosmaisen käsityksen, mutta mielestäni se on taitavasti rakennettu tarina, joka jää pitkään askarruttamaan mieltä.

Google antaa hakusanoilla ”Paul Torday Ventovieras” tulokseksi kunnioitettavan listan blogiarvioita, mutta vain yhden lehtiarvion löysin, nimittäin Janne Mäkelän Ruumiin kulttuuriin kirjoittaman, eikä sekään ole luettavissa netissä. Jos tiedätte jonkin toisen, ystävällisesti vinkatkaa!

Paul Torday: Ventovieras (The Girl on the Landing)

Atena 2012. Suom. Jukka Jääskeläinen. 314 s.

P.S. Kannesta tällä kertaa Atenalle piiskaa. Kuva on aivan liian pliisu, eikä lainkaan viritä oikeaan tunnelmaan tai houkuttele jännittävän tarinan ystävää tarttumaan kirjaan. Kannen on tehnyt Emmi Kyytsönen.

Maalais"tytöt" messuilla eli kirjamessutunnelmia Helsingistä

Vuosien tauon jälkeen olin tänään Helsingissä kirjamessuilla! Päätöksen lähtemisestä tein jo aiemmin syksyllä, kun messukuume eri puolilla alkoi nousta. Sitten onni potkaisikin oikein olan takaa, ja voitin Teoksen FB-sivuilla olleesta arvonnasta toisen pääpalkinnon, eli VIP-paketin kahdelle! Kiitos vielä kovasti Teoksen väelle hemmottelusta! Pakettiin kuuluivat pääsyliput, ruoka-, juoma- ja kahvikupongit kahdelle sekä vielä vapaavalintaiset kirjat kummallekin Teoksen messuosastolta. Oman valintani olin tehnyt jo etukäteen, ja valitsin Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää. Seuralaiseni ja kuljettajani Henna valitsi itselleen tuplapaketin Hilary Mantelia.

Mutta alkuun. Lähtö kymmenen asteen pakkasessa tapahtui kotoa kello seitsemältä, koska samalla huitaisin miehen bussin kyytiin Salossa. Tunnin odottelun jälkeen Henna nappasi minut kyytiinsä ja niin alkoi maalaistyttöjen päivä pääkaupungin humussa. Huvittavin näky menomatkalla olivat erään golfkentän päälle unohtuneet sadettimet, jotka suihkuttivat iloisesti vettä jääkylmässä ilmassa litimärälle kentälle. Illalla kotiin mennessämme totesimme, että luistelugolf taitaa olla jokin uusi laji pääkaupunkiseudulla…

Messukeskukseen löysimme sujuvasti navigaattorin avulla (ja hyvien opasteiden). Perillä olimme sopivasti juuri ennen kymmentä. Hetken vaikutti jopa väljältä J. Tiukkaan ohjelmaamme oli merkitty ensimmäiseksi Dekkarilauantain esikoisdekkaristipaneeli, jossa yhtenä haastateltavana ja keskustelijana oli Vera Vala. Halusin ehdottomasti kuulla Veran esiintymisen, ja kiilasimmekin itsemme varsin hyviin asemiin toiselle riville (ensimmäiselläkin olisi ollut tilaa, mutta eihän sitä nyt aivan eteen tohdi). Toiset kirjailijat paneelissa olivat Tiina Forsström (Annikki Nissinen selvittää murhan), Jyrki Heino (Kellari)ja Jyrki Erra (Kaunasin sivut). Heinon kirja alkoi kiinnostaa entistä enemmän, ja se on kyllä nostettava lukulistan kärkipäähän. Veralla oli vientiä heti paneelin jälkeen, mutta kiilasin jonossa ja pääsin moikkaamaan ja tervehtimään myös kirjailijan sukulaisia.

Vera Vala

Nopean tervehtimisen jälkeen olikin aika kiirehtiä WSOY:n kirjabloggareille tarjoamalle brunssille. Messukompleksin takanurkan takaisesta takanurkasta löysimme huoneellisen kirjabloggareita kuuntelemassa Anna-Riikka Carlsonin haastattelemaa Pekka Hiltusta. Seita Vuorelan ja Laura Lähteenmäen haastattelut valitettavasti missasimme, mutta Hiltusen esiintymisestä taisimme kuulla suurimman osan ja kokonaan Katja Ketun osuuden. Hiltusta kuulin jo toistamiseen lokakuun aikana, ja sympaattinen esiintyminen alkaa vähitellen vaikuttaa, sillä tänään jo harmittelin, miksi oikein jätinkään Sysipimeän kesken. Pitäisikö sittenkin vielä kokeilla? Katja Kettu kertoi enimmäkseen toimittamastaan antologiasta Pimppini on valloillaan. Kiinnostava kirja, joka on saanut ihan liian vähän huomiota. Hiltunen muuten mainitsi naureskelleensa meidän juonipaljastus-flshmobillemme! Ystävällisesti WSOY lahjoitti bloggaajille vielä kaksi uutuuskirjaakin kullekin, ja minä valitsin vaihtoehdon, jossa olivat sekä Vuorelan Karikko että Ketun Pimppini on valloillaan. Jälkimmäiseen onnistuin saamaan vielä Ketun omistuksenkin!

Anna-Riikka Carlson ja Pekka Hiltunen

Katja Kettu

Mukavinta tuossa WSOY:n tapaamisessa oli kuitenkin muiden kirjabloggaajien tapaaminen. Minä en ole aiemmin osallistunut mihinkään elävän elämän bloggaajatoimintaan Helsingin suunnalla (ja Turussakin vain kerran), joten kaikkien kasvot olivat joko vieraita tai vain viitteellisesti tuttuja Facebookin puolelta. Aika monet kuitenkin tunnistin, ja melkein kaikki taisivat tulla paiskaamaan kättä. Saavuin tyylikkäästi myöhässä rinnassa nimilappu ja Nipsu, joten kaikki kyllä tunnistivat minut J. 

Brunssilta kiirehdimme lounaalle, joka sekin oli kirjallisesti miellyttävä kokemus. Samaan aikaan kahvilla olivat nimittäin ainakin Esko Valtaoja, Riku Korhonen ja Tuomas Kyrö. Valkoviinilasillinen (huomaa taas bloggaajan paheellinen elämä!) kihahti oivallisesti päähän, joten oli aika lähteä tekemään hankintoja. Pyörähdimme ensin pikaisesti Dekkariseuran kojulla, josta lunastin ennakkotilaamani tietoteoksen Miten rikoskirjani ovat syntyneet (toim. Paula Arvas ja Kirsi Luukkanen). Sitten suuntasimme Teoksen osastolle hakemaan voittokirjamme. Jään lisäksi ostin himoitsemani Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Seuraavaksi hajaannuimme. Minä kiiruhdin kahvitreffeille opiskeluaikaisen ystäväni Sarin kanssa. Odottelin ystävää hetken kahvilassa, ja saman pöydän toisessa päässä istui dekkarikirjailija Pirkko Arhippa. Viereisessä pöydässä Baba Lybeck oli lounastamassa kokouksen ohella. Julkkiksia siis suorastaan kuhisi joka puolella! Kiivaan kuulumisten vaihdon jälkeen palasin Hennan seuraan ja jatkoimme kiertelyä vielä tovin.

Poikkesimme pikaisesti uuden sähkökirjayrityksen Readberry.fi:n osastolla kuulemassa liikeideasta. Mielenkiintoiselta vaikuttaa, jään odottelemaan jatkoa! SKS:n osastolla sorruin vielä kahteen ostokseen, nimittäin Leea Virtasen Suomalaisen kansanperinteen sekä teoksen Keijukaiset – Totta ja tarinaa toisesta maailmasta (toim. Marjut Hjelt ja Jaana Aalto). SKS:n osastolla olisi ollut vaikka mitä, mutta reppu oli jo aivan piukassa. Mieli teki kovasti esimerkiksi uutta Veden valtiaat -kirjaa.

Pikaisesti tungeksimme vielä ruokamessujen puolella kuumuudessa, ostimme pikkuisen myös ruumiin ravintoa ja suuntasimme auton keulan kohti kotia. Onnistunut reissu kaikin puolin, raskasta mutta kivaa! 

TTT: Kymmenen keskeytettyä kautta aikojen

Innostuin viime viikolla kovasti Satun blogista löytämästäni brittiläisen kirjablogin The Broke and the Bookish verkkomeemistä Top Ten Tuesday. Blogista löytyy hengästyttävä lista toteutetuista ideoista ja linkkejä toisiin blogeihin, joihin meemi on levinnyt. Silmäilin sitä nopeasti ja samaan hengenvetoon listasin kymmenen kirjaa, joita en aio lukea. Tästä päähänpistosta sukesikin sitten blogissani ennen näkemättömän vilkas keskustelu kirjoista, joita joko kannattaa tai ei kannata lukea. Häkellyttävää, mutta kivaa! Kiitos kaikille osallistuneille!

Kymppilistaus oli niin kiehtova, että saman tien päässäni alkoi pyöriä jo monta ideaa uusista listoista. Aionkin siis ainakin parina tiistaina julkaista oman Top Ten Tuesday -listani eli TTT:n. Tällä toisella kerralla päätin laatia listan kymmenestä kesken jääneestä kirjasta kautta aikojen. Ensin ajattelin, että tehtävä taisi olla liian vaikea, sillä kuuden ensimmäisen jälkeen alkoi lyödä tyhjää. Enhän minä koskaan jätä kirjoja kesken! Blogin aikanakin olen tainnut niin tehdä ehkä neljästi, ja lähes kaikista olen synnin tunnossa kirjoittanutkin, viimeksi tästä.

Mutta kuten olen ennenkin huomannut, ihmisen muisti ja mieli toimivat oudosti. Kun kerran olin alkanut mielessäni askarrella kysymyksen parissa, alkoi alitajunnasta tai jostain muualta popsahdella pintaan muistikuvia, milloin illalla ennen nukahtamista, milloin kirjaston kirjoja silmäillessäni. Niinpä voin siis ylpeänä esittää

Kymmenen keskeytettyä:

1. Franz Kafka: Linna

Valmistuttuani ajattelin, että pitää lukea lisää klassikkoja. Kafka on hyvin nimekäs tekijä, jonka tuotantoon viittaillaan milloin missäkin kirjallisessa yhteydessä. Muodonmuutoksen olin jo lukenut, siispä ostin itselleni Linnan. Valitettavasti en koskaan päässyt linnan portista sisään. Säälittävästi kirja taisi majailla yöpöydälläni parisen vuotta, kunnes luovutin ja laitoin kirjan ensin vuosiksi hyllyyn, sitten eteenpäin. Olin hankkinut sen Otavan klassikkosarjan sinikantisena pokkarina, joten ei hirveän pahasti kirpaissut siitä luopuakaan.

2. Herman Melville: Moby Dick

Samalla ajatuksella kuin tuossa edelläkin lähdettiin liikkeelle. ”Kutsukaa minua Ismaeliksi”, vai miten se nyt menikään. Ei taidettu päästä edes avomerelle, valitettavasti. Tämän kirjan kohdalla keskeyttäminen on harmittanut edellistä enemmän, sillä sen olin hankkinut kovakantisena laitoksena. Ihan kokonaan en ole vielä lukemisajatuksesta selvästikään luopunut, sillä omistan kirjan edelleen, vaikka olen vienyt sen työpaikan hyllyyn asiakkaitten iloksi.

3. Monica Fagerholm: Diiva

Sarjassamme katkeria pettymyksiä! Rakastin Fagerholmin läpimurtoteosta Ihanat naiset rannalla, joka on aivan toisenlainen kuin tämä. Diivasta en ymmärtänyt oikein mitään, joten käsittämättömät tapahtumat ja niiden puuttuminen sekä aivan kummallinen kieli puuduttivat sitkeän lukijan. Oli jätettävä kesken. Sittemmin kyllä luin Amerikkalaisen tytön ja pidinkin melko lailla. Samaa aihetta kiertävä Säihkenäyttämö ei avautunut ihan yhtä vähällä. Diivan kohdalla luovuttaminen oli siksikin helpohkoa, että kyseessä oli kirjaston kirja. Tässä ehkä ratkaisevinta olivat täysin väärät ennakkoasenteet ja -odotukset. Kovin helpolla en mielestäni luovuta, sillä olen antanut kirjailijalle uusia mahdollisuuksia.

4. Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia

Olin todella innoissani, kun Hämeen-Anttilan esikoisromaani Sudenvuosi ilmestyi. Erittäin oppinut ja sivistynyt henkilö ei voi kirjoittaa huonoa romaania, ajattelin. Sudenvuosi ei huono ollutkaan, vaikka oli silti pieni pettymys. Ajattelin, että tästä se lähtee kehittymään ja parempaa on tulossa. Elokuvankin kävin katsomassa, ja ihastuin uusiin kasvoihin eli Krista Kososeen. Mutta sitten tuli tämä Hämeen-Anttilan toinen romaani. Kylläpä tökki! Musiikkiviittaukset ja muu taidekrääsä tuntuivat niin päälle liimatuilta ja harkituilta, että alkoivat tunkea päällimmäisiksi tarinassa. Kirjaston kirja oli helppoa viedä takaisin keskeytettynäkin. Olin kyllä salaa pikkuisen vihainen. Miten niin fiksuna ihmisenä pitämäni kirjailija voi kirjoittaa sellaista p***aa? Sittemmin olen lukenut kirjailijalta vielä ainakin teokset Kolmastoista lapsi, Perijät, Sokkoleikki, Päivänseisaus ja Railo. Aina välillä romaaneissa on hetkensä, mutta usein jää pettymys käteen. Sitkeä olen kuitenkin yrittämään, vai mitä? Nyt syksyllä julkaistua Tapetinväristä on kehuttu kirjailijan parhaaksi…

5. Anne Rice: Vampyyri Lestat

Ennen tätä tämänhetkistä ehkä jo hieman laantumassa olevaa vampyyribuumia päätin tutustua alan yhteen kulttikirjailijaan eli Anne Riceen, jonka tuotantoon viittailtiin usein silloin (1990-luvulla) lukemissani kirjoissa. Muistaakseni myös jotkut oppilaista taisivat Ricen tuotantoa lukea. Oli myös elokuva. Veren vangit aloittaa Lestat-sarjan, ja sen sain vielä ihan kunnialla luettua, vaikka en muistaakseni mitenkään kauheasti innostunutkaan. Kakkososa olikin jo sitten liikaa sietokyvylleni, joten takaisin vain kirjaston hyllyyn.

6. P. D. James: Pahuuden palkka

Brittidekkarin fanittajalle tämä on hieman noloakin. Innostuin Jamesin verkkaisista dekkareista ensin television kautta, ja olen lukenut hänen kirjojaan melkoisen pinon. Jossakin vaiheessa alkoi tuntua, että paras terä on jotenkin kadoksissa. Olen ostanut tämän kyseisen teoksen pokkarina ja lukenut siitä arviolta 30-50 sivua. Kesken jäi aikoinaan, koska mitään ei tapahtunut! Kyllä dekkarin pitää alkaa vetävästi. Luovuttanut en kuitenkaan ole, sillä edes suuressa kirjahyllyn tyhjennyksessä en raaskinut tästä vielä luopua. Ehkä joskus. Lisäksi mainittakoon, että olen tämän jälkeen lukenut parikin Jamesin uudempaa dekkaria.

7. Katariina Souri: Pillerinpyörittäjä

Olen ihan oikeasti lukenut tämän kirjoittajan teoksen Tulikärpäsiä. En ollut hirveän innostunut, mutta ajattelin, että aina pitäisi antaa toinenkin mahdollisuus. En sitten kuitenkaan pystynyt. Aloitin Pillerinpyörittäjää kyllä, mutta muistaakseni jo takakansitekstissä oli jokin kömmähdys, joka sai hampaani kirskahtamaan pahaenteisesti. Muutaman sivun kahlattuani luovutin. Tosin kirja pölyyntyi melkoisen ajan yöpöydälläni vielä päätöksen jälkeen, joten saatoin vielä alitajuisesti elätellä toiveita. Kirjan olen laittanut kiertoon ja samalla tein lujan päätöksen, että vaikka kirjailija vaihtaisi nimensä Saban kuningattareksi, hänen kirjojaan en enää ehdi lukea.

8. Kari Hotakainen: Jumalan sana

Tämä harmittaa todella! Olen suuri Hotakais-fani. Tein virheen siinä, että tartuin Jumalan sanaan ensin äänikirjana ja kuuntelin sitä lenkkikaverina. Liian hajanainen kuuntelutahti pilasi kirjan. Lisäksi jossakin vaiheessa tajusin, että tekstin typografian vihjeet jäävät kuunnellessa kokonaan pois, joten olin melkoisesti eksyksissä monesti. Kuuntelin kuitenkin sitkeästi, mutta ihan viime metreillä homma jäi kesken. Tähän palaan vielä, mutta kirjaversiona ainakin ensin.

9. Emma Donoghue: Huone

Tämän kirjan olisin halunnut kovasti lukea, sillä se oli ihan ensimmäinen kustantajalta pyytämättä saamani ennakkokappale. Lisäksi kirjaa rummutettiin kovasti ja se nousi ostajalistoille komeasti. Luin kirjaa puoleen väliin, mutta sitten oli vain pakko antaa periksi. Kuvotti, oksetti ja ahdisti. Mitään kunnon vastapainoa näille tuntemuksille ei tuntunut löytyvän. En ihastunut pikkulapsen kieleen enkä vakuuttunut sen aitoudesta. Luovutin, ja kirjankin olen jo antanut eteenpäin. Ei minulle.

10. Pyhä raamattu

Tämä harmittaa ja pikkuisen hävettääkin. Länsimaisen kulttuurin kulmakivi on edelleen kesken. Hyydyin hyvistä aikeista huolimatta jonnekin Vanhan testamentin teurastuksiin ja päällikköluetteloihin. Luin myös turhan vanhaa käännöstä, joten uudella yrittämällä kenties kannattaa tarttua modernimpaan versioon. Onko Raamatusta sellaista versiota, jossa jokaista jaetta ei olisi numeroitu? En vain siihenkään tottunut yrityksistä huolimatta. Ehkä jokin ”Raamatun kertomukset”-versio sopisi minulle paremmin. Saa ehdottaa. 


Onko Sinulla samoja keskeytettyjä tai muita vastaavia kokemuksia?

Marko Hautala: Unikoira

Aina välillä käy niin, että laskettuaan kirjan käsistään sen loppuun päästyään ihmettelee, ymmärsikö yhtään mitään. Näin kävi Marko Hautalan Unikoiran kanssa eilen illalla. Unikoira on vaasalaisen Hautalan neljäs romaani. Aiemmista kolmesta en ole lukenut ainuttakaan, vaikka nimet ja kannet vaikuttavat kyllä tutuilta: Kirottu maa, Itsevalaisevat, Käärinliinat, Torajyvät.

Unikoira on kai luokiteltavissa, jos luokitella haluaa, psykologiseksi jännitykseksi. Ihmismielen syvyyksiä luotaillaan melkoisesti. Muisti, unet, hypnoosi, huumeet, kuolema, mielen järkkyminen ovat kaikki tarinan aineksia, reippaasti sekoitettuna kansanperinteellä ja tieteellä.

Alkuun päästään aika sekavasti. Ensinnäkin seurataan kahden tutkijan matkaa entisessä Neuvostoliitossa 1990-luvun alussa, lähellä sitä tuhoutunutta ydinvoimalaa. Siellä jossakin geigermittarin hulluksi tekevällä vyöhykkeellä on pieni, unohtunut kyläpahanen, jonka asukkailla on oma unenantaja. Vanhojen perinteiden ja uskomusten mukaan unenantajan lähdettyä kylä kuolee. Tutkijat Jones ja Fritzén pääsevät pitkän odotuksen jälkeen tapaamaan unenantajaa. Seuraukset vaikuttavat dramaattisilta.

Tässä ajassa seurataan kolmikymppistä Joonasta, joka on menettänyt lopullisesti uskalluksensa ja elämänhalunsa raastavan avioeron jälkeen. Pikkuvirkamiehellä on työpaikka yliopistolla, mutta muuta sisältöä elämällä ei enää ole. Sitten hän saa kutsun erikoiseen kansalaisopiston ryhmään, eidoloniin. Ohjaajan avulla sessioissa jokainen voi kohdata oman sisäisen, unimaailman eläimensä, joka johdattaa heitä. Joonas löytää sisältään omaksi yllätyksekseen kuusisilmäisen, käärmemäisen koiran, joka puhuu. Joonas huomaa myös yhä enemmän ihastuvansa ryhmän kauniiseen vetäjään Aliisaan.

Samaan aikaan Joonaksen pomo alkaa menettää mielensä hallinnan ja menneisyydestä ottaa yhteyttä nuoruudenystävä Jyri, joka on jo vuosia asunut Aasiassa. Nyt Jyri on käymässä Suomessa ja haluaa tavata. Sähköpostiviestin liitteenä on merkillinen kuva, joka alkaa kiehtoa Joonasta. Kuva ei esitä mitään, mutta silti se tuntuu vangitsevan katsojansa mielen.

Yllättäen juonikuviot loksahtavat yhteen kesken virkkeen. Joonas tempautuu yhä kummallisempien tapahtumien pyörteisiin, joiden käänteitä ei kyllä osaa ennalta arvata. Loppu on verinen ja tuhoisa.

Hautalan kerrontatapa on oman mukavuusalueeni reunamilla, mikä tietenkään ei ole huono asia. On mukavaakin välillä lukea jotakin sellaista, joka myös haastaa. Jotenkin kuitenkin olin pikkuisen pettynyt tähän. En päässyt oikein tarinaan sisään tai mukaan matkaan. Joonas ei tuntunut minusta kovin puhuttelevalta henkilöltä, jonka selviytymistä olisin kiihkeästi toivonut. Oikeastaan se, että lopussa hänestä paljastuu aika inhottavakin seikka, ei yllättänyt. Ihmismielen pimeitä puolia Hautala kyllä osaa kuvata!

Loppuun vielä lainaus meille netti-ihmisille:

”Siellä internetissä nimettömät ihmiset lähettelevät viestejä ties mistä oopiumluolista. Ei postileimaa, ei käsialaa, ei mitään vaivannäköä. Ihmisen pitää nähdä vaivaa saadakseen yhteyden toiseen ihmiseen. Muuten yhteyttä ei edes synny.”

Marko Hautala: Unikoira

Tammi 2012. 266 s.

Marko Hautalan kirjailijablogi.

P.S. Täydennykseksi vielä muiden bloggaajien näkemyksiä kirjasta.

Leena Lumi hurmioitui: Marko Hautala osaa kirjoittaa! Hänen kanssaan dialogi, suomalaisten kirjailijoiden syvin heikkous, oli pelkkää juhlaa. Ei mitään myötähäpeämistä vaan juhlaa! Olen juhlinut dialogia, olen juhlinut mustaa huumoria, olen juhlinut älykästä tarinaa, olen pelännyt melkein tajuttomuuteen saakka ja taidan olla juhlinut jotain sellaistakin, jota en ymmärtänyt, mutta tämä elämyskrapula ja valvominen on ollut sen väärti!

Susa Järjellä ja tunteella -blogissa  hurmioitui ehkä Leenaakin syvemmin: Ja se tunne, kun jo ensi sivuilta vain tiedät, että nyt olet aikalailla täydellisen kirjan parissa, on suorastaan huumaannuttava. Hautalan tarjoama maaginen realismi on tässä uusimmassa teoksessa hyvin monitasoista, älykästä ja samalla aikaa selkäpiihin kylmiä väreitä tuovaa. Tapa jolla hän rakentaa moniulotteista, psykologista tarinaa, on mielestäni äärimmäisen hieno, taitava. Se on kuin oma maailmansa, johon lukija tempautuu mukaan, eikä pääse irti ennen kuin kirja on luettu, jos sittenkään.

Marke on tosiaan kirjoittanut Torajyvistä samana päivänä kuin minä Unikoirasta.

Syksyn dekkarihoukutuksia

Suomen dekkariseuran jäsenlehti Ruumiin kulttuuri (3/2012) kolahti jälleen kuluneella viikolla postilaatikkoon. Jo olin lehteä odotellutkin, sillä tiesin siinä olevan ainakin parin jo lukemani dekkarin arviot sekä ennen kaikkea koonti syykaudella ilmestyvistä dekkareista. Lehteen kootaan siis tieto lähes tulkoon kaikista suomeksi (ja osin ruotsiksikin) ilmestyvistä edes löyhästi dekkareiksi luonnehdittavista kirjoista. Listalla on mukana myös alan tietokirjoja. Vastaavasta kevätpuolella ilmestyneestä koonnista olen kirjoittanut täällä.

Kirjoja julkaistaan Suomessa paljon, eikä se liene kenellekään asian harrastajalle uutinen. Myös dekkareita ilmestyy vuodessa sellainen lasti, että edes kaikkein innokkain lukija tuskin voi kaikkia lukea. Hämmästyttävää on minusta myös kustannuskentän laajuus. Tälläkin kertaa Ruumiin kulttuurin koonnissa on mukana teoksia kaikkiaan 32 kustantajalta. Joukossa ovat lähes kaikki isot kustantamot, mutta mausteena on muutama hyvinkin pieni yhden kirjan ja jopa kirjailijan kustantamo, kuten vaikkapa Burt Kobbat -kustantamo, joka lienee kirjailija Staffan Bruunin omien teosten julkaisemista varten perustama.

Kuten keväälläkin, listaan nyt tänne ne kirjat Ruumiin kulttuurin koonnista, jotka olen jo lukenut tai mahdollisesti aion lukea. Laitan linkin jo lukemiini ja blogissa esittelemiini kirjoihin, ja käyn myöhemmin lisäilemässä linkit, jos satun aikomukseni lukemisesta toteuttamaan. Keväällä laatimastani neljäntoista kirjan listasta olen tähän mennessä lukenut kahdeksan, joten luettava ei ainakaan pääse loppumaan. Noihin skannaamiini sivuihin olen keltaisella huomiotussilla päälleviivannut jo luetut ja punaisella pompulalla merkannut kiinnostavat kirjat. Pahoittelen sivujen huonoa näkyvyyttä, mutta painetusta lehdestä ne voi kukin kiinnostunut lukea itse.

Kiinnostavimmat uutuusdekkarit syksyllä 2012:

Mia Vänskä: Musta kuu (Atena)

Graham Moore: KuolemaSherlock-seurassa (Atena)

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet (Blue Moon)

Ian Rankin: Verisiteet (Blue Moon)

Petri Karra: Pakenevat unet (Gummerus)

Vera Vala: Kuolema sypressinvarjossa (Gummerus)

Tove Alsterdal: Kadonneet (Gummerus)

Camilla Läckberg:Majakanvartija (Gummerus)

Elizabeth Hand: Pimeää kohti (Like)

Peter May: Kriitikko (Moreeni)

Marcello Simoni: Kirottujen kirjojen kauppias (Moreeni)

Piia Kaikkonen: Kuolemanvarjo (Nordbooks)

Reijo Mäki: Sheriffi (Otava)

Petri Tamminen: Rikosromaani (Otava)

P. D. James: Syystanssiaiset (Otava)

Donna Leon: Uskon asia (Otava)

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki (Otava)

Jyrki Heino: Kellari(Schildts & Söderströms)

Kate Atkinson: Kaikkeinvähäpätöisin asia (Schildts & Söderströms)

Marko Hautala: Unikoira (Tammi)

Leena Lehtolainen:Paholaisen pennut (Tammi)

Pekka Hiltunen: Sysipimeä (WSOY)

Karo Hämäläinen: Kolmikulma (WSOY)

Vepe Hänninen: Minä, vakuutusetsivä (WSOY)

Yhteensä siis 24 kiinnostavaa. Tarkat huomasivat, että kaikkia yllä olevia ei ollut merkitty punaisella skannattuun listaan. Listaa syynätessä huomaa aina lisää kiinnostavia. Onneksi olen jo ehtinyt lukea kahdeksan ja jättää kesken yhden listan kirjoista, koska osa niistä on julkaistu jo kesällä. Jotkut ovat mukana omalla listallani pelkästään kiinnostavan nimen takia, kuten Kriitikko ja Kirottujen kirjojen kauppias. Onko joku lukenut niitä? Toisaalta on mukana suosikkeja vuosien takaa, sarjoista, joista edelliset ja sitä edellisetkin ovat lukematta, kuten Rankin. Jotkut kirjoista ovat jo työpöydälläni odottamassa. Onnekkaasti kaappasin esimerkiksi Hämäläisen Kolmikulman äänikirjaversion eilen kirjastosta.

Miltä syksyn dekkarihoukutukset Sinun mielestäsi vaikuttavat? Mitä olet jo lukenut ja kenties suosittelisit?

Kirjabloggaaja ulos kaapista: WSOY:n Kirjallinen ensi-ilta Turussa

Kirjablogi todellakin vie kirjoittajansa seikkailuihin. Eilen seikkailin Turussa, jossa WSOY järjesti kirjakauppiaille suunnatun illanvieton Kirjallinen ensi-ilta. Kauppiaitten lisäksi kutsu oli käynyt myös turkulaisille ja lähitienoollakin asuville kirjabloggaajille. Kiitos vielä Hannalle kutsun välittämisestä!

Hienolle Svenska Klubbenille Aurakadun alkuun ihan joen tuntumaan siis suunta. Perille löysin helposti, sillä Riku Korhonen oli ystävällisesti asettunut ulko-oven tuntumaan seisoskelemaan J. Pikkuisen kyllä jännitti, tunnustetaan, sillä kyseessä oli ihka ensimmäinen tilaisuus, jossa olin oikeassa elävässä elämässä mukana kirjablogistina. Lisäksi tiesin, että paikalle tosiaan oli tulossa turkulaisia kollegoita. Miten tunnistaisin heidät? Mitä he ajattelisivat minusta?

Svenska Klubben sijaitsee vanhan ja kauniin rakennuksen viidennessä kerroksessa, ja jo hissijonossa arvelin kuulleeni iloisesta naisporukasta tuttuja nimiä. Sisällä rohkaisin (kuohuviinilasi toisessa kädessäni) mieleni ja kysäisin, ovatko naiset kenties kirjabloggaajia. Olivathan he! Paikalla olivat Anni, Riina, Sanna, Sonja ja Tuulia. Lisäksi koetimme arvailla, oliko eräs paikalla olleista mahdollisesti Erja.

Bloggaajan paheellinen elämä!

Pitkään ja kapeaan saliin oli katettu kaksi pitkää ja kapeaa pöytää valkoisine liinoineen. Toisessa päässä salia oli esiintymiskoroke kirjailijahaastatteluja varten, toisessa lupaavalta vaikuttanut (ja sellaiseksi myös osoittautunut, tosin kasvissyöjille ei niinkään) tarjoilupöytä. Taisimme olla hieman hitaita, vaikka olimmekin paikalla ajoissa, sillä saimme paikat ruokapöydän tuntumasta mutta armottoman kaukaa esiintyjistä. Kirjailijoiden valokuvaaminen siis jäi haaveeksi, mutta äänentoiston ansiosta kuulimme kyllä hyvin.

Jokaisella tuolilla odotti vieraita pieni paperikassi, josta paljastui tietysti kirjoja. Tietokirja oli joka pussissa sama, mutta kaunokirjat olivat erilaisia. Pöytäämme osui ainakin pari Hitlerin kylkiluuta ja Käärmeenlumoojaa sekä yksi Veikko Huovisen elämäkerta. Niistäpä oli helppo viritellä myös pöytäkeskustelua ja aloittaa tutustuminen.

Illan ohjelma oli rakennettu mukavasti. Kirjailijan uutuuskirjasta näytettiin joko kirjatraileri tai sitten duo Kakshenkinen (?) esitti katkelman kirjasta musiikilla höystettynä (Taina Latvala soitti pianoa!). Sitten seurasi kymmenen minuutin kirjailijahaastattelu. Mukavaa oli tietysti, että haastattelijat olivat paitsi miettineet hyvät kysymykset myös lukeneet kyseiset kirjat. Kirjailijoita varmaan jännitti esiintyminen (ainakin joitakin), mutta haastattelu ei liene yhtä tukalaa kuin vain tulla kertomaan kirjastaan yleisön eteen. Olen sellaisessakin kirjallisessa illassa ollut, jossa kukin kirjailija on vuorollaan saanut vapaasti kertoa kirjastaan. Mielenkiintoista, mutta aikataulu paukkui heti kärkeen! Nyt haastattelijat olivat tehtäviensä tasalla ja kukin kirjailija sai yhtä pitkän ajan yleisön jakamatonta huomiota. Silti ohjelma kesti kaksi tuntia ja rapiat, ja kieltämättä innokkainkin fani alkoi jo hyytyä, varsinkin kun ruoka tuoksui houkuttelevasti ihan vieressä. Minulla on onneksi menossa lomaviikko, mutta kollegoista osa taisi olla tulossa aika suoraan työstä.

Kiinnostavaa on kuulla kirjailijoista, joiden tuotantoon ei vielä ole ehtinyt tutustua. Silti vielä antoisampaa oli jälleen kuulla niistä kirjoista, jotka oli jo ehtinyt lukea tai joihin oli jotakin muuta kautta saanut tuntumaa. Ehdin lukea ennen eilisiltaa Taina Latvalan Välimatkan ja puolet Riku Korhosen Nuku lähelläni -kirjasta. Panu Rajala taas kertoi mukavia monestakin Veikko Huovisen teoksesta, jotka olen useimmat ehtinyt lukea. On helpompi seurata, kun tietää, mistä puhutaan, niin kai se on. Kiinnostuin kyllä kirjailija Pete Suhosen haastattelun ja kirjan lukunäytteen perusteella Hitlerin kylkiluusta, joka oli PEKKin kuukaudenkirjanakin taannoin. Pitää ehtiä se jossakin välissä lukea. Sitä vastoin en vieläkään lämmennyt Pekka Hiltusen Sysipimeästä. Kirjailija on kyllä sympaattinen, mutta valitettavasti näytteeksi luettiin kirjan alusta kohta, jonka perusteella osittain tein taannoisen keskenjättämispäätökseni.

Kun pahin nälkä oli esiintymisten jälkeen saatu tyydytettyä, olikin aika ryhtyä metsästämään nimmareita. Kampitin törkeästi Riku Korhosen, kun kirjailija oli käynyt hakemassa hieman lisää juotavaa. Jännittävää oli, mutta mukavan ystävällisesti kirjailijat suhtautuvat meihin hieman yli-innokkaisiin lukijoihinkin. Rohkaistuneena kiilasin sitten Taina Latvalan viereen ja keskeytin kakunsyönnin. Vaihdoimme muutaman sanan kirjasta ja murteen käytöstä sekä yhteisestä ihailun kohteestamme eli Orvokki Aution (ei siis Aulikki Oksasen) Pesärikko-romaanista. Nyt on omistus Välimatkassakin J!

Sitten alkoikin olla aika kirjabloggaajien väistyä takavasemmalle (kirjakauppiaat olivat sen jo tehneet aiemmin). Mukavaa tosiaan oli, kiitos WSOY:lle ja kanssabloggaajille!

Lue myös Sannan raportti Luettua-blogista!

Top Ten Tuesday: Näitä kirjoja en aio lukea

Satun luetut -blogissa törmäsin kivaan kai brittiblogista lähteneeseen blogimeemiin Top Ten Tuesday. Ideana on joka tiistai julkaista jokin kirjoihin ja lukemiseen liittyvä kymppikärkilista, ihan leikkimielellä toki. Satu oli heti tarttunut ideaan ja julkaissut kymmenen kirjan listan kirjoista, jotka kaikki ovat jo lukeneet paitsi hän ja jotka hän haluaisi lukea. Meemi lähtikin heti tapansa mukaan leviämään, ja Tarinauttisen hämärän hetkissä onkin jo kymmenen kirjan lahjavinkkilista Joulupukille.

Listat ovat aina kiehtoneet minuakin, joten ei muuta kuin omaa listaa laatimaan. Tässä olisi:

Kymmenen kirjaa, joita en tule koskaan lukemaan, vaikka kenties pitäisi

1. James Joyce: Odysseus

Ollut luettavien listalla apaut kolmekymmentä vuotta ja on jopa hyllyssä notkunut pian viisitoista vuotta. Kerää pölyä. Vielä varmemmin en lue uutta suomennosta Ulysses.

2. Volter Kilpi: Alastalon salissa

Sama juttu kuin edellisessä. Edes upea paita ei riitä motivoimaan.

3. Salman Rusdie: Saatanalliset säkeet

Todella kuuluisa ja merkittävä kirja, josta puhutaan edelleen paljon. En tiedä silti kirjasta oikeastaan mitään. Ei sen puoleen kauheasti kiinnostakaan.

4. Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Anna Kareninan olen joskus nuorena lukenut, mutta tätä toista en. Olen sen joskus hankkinutkin itselleni, joten hyvät aikomukset siis ovat olleet. Tippaakaan ei houkuta.

5. Kalle Päätalon tuotanto

Rankkaa ennakkoluuloa, myönnän. Isäni suuri suosikki, ja äitikin on tainnut jonkin lukea eikä muistaakseni kovin pahana pitänyt. Muutama muukin tolkun nainen on suositellut. Olen katsonut joitakin kirjojen pohjalta tehtyjä elokuvia, jotka ovat olleet ihan kelvollisia. Mutta ei.

6. Susan Ruusunen: Pääministerin morsian

Sarjassamme inhonväristyksiä selkäpiissä! Kiss and tell -”kirjallisuus” ylipäätään puistatuttaa.

7. Alexandra Ripley: Scarlett

Törkeän rahastuksen isoäiti! Margaret Mitchellin Tuuleen viemää on NIIN hieno ja sen loppu legendaarinen, etten käsitä, miten kukaan VOI myydä oikeudet tehdä siihen jatkoa kirjailijan kuoleman jälkeen. Haudanryöstöä ja ruumiinhäpäisyä. Vain amerikkalaiset pystyvät tähän. Paheksuvaa jupinaa…

8. Tom Clancyn tuotanto (esimerkkinä genren alalajista)

Dekkari- ja jännityskirjafriikkinä ehkä pitäisi, mutta ei oikein vain nappaa. Tosin elokuvaversioista Punaisen lokakuun metsästyksen olen katsonut moneen kertaan (Sean C., juunou…) ja Isku Kolumbiaankin oli ihan kelvollinen.

9. Nora Robertsin tuotanto (toinen genre-esimerkki)

Hmm. Ei vaan. Iske. Monet kaverit tykkäävät, varmaan sopivaa nollauskamaa?

10. Adolf Hiter: Taisteluni ja Karl Marx: Pääoma

Uskokaa pois, jälkimmäinen jopa löytyy hyllystä J!

Mitkä näistä olet lukenut? Miten perustelisit, että minunkin kannattaisi? Vai oletko samoilla linjoilla?

Muita saman meemin innoittamia kirjoituksia: Hys, äiti lukee nyt -blogissa listattu kymmenen suosikkikirjailijaa, Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogissa lapsuuden suosikkikirjoja tai -sarjoja.

Roope Lipasti: Rajanaapuri (äänikirja)

Roope Lipastin nimi oli minulle ennestään tuttu Kotivinkin kolumneista, joita joitakin vuosia sitten lueskelin. Perhe asustaa Varsinais-Suomessa, tarkemmin Liedossa, ja Lipasti kuvaa hauskasti teksteissään lapsiperheen arkea maaseudulla jatkuvan remontoinnin keskellä. Tekstit ovat oikeastaan enemmän pakinoita kuin kolumneja, mutta viis siitä. Kotivinkin sivuilla Lipasti pitää nykyään myös blogia, ja mikäli ymmärsin oikein, kyseessä ovat ainakin osin samat tekstit kuin lehdessäkin.

Wikipedian mukaan Lipasti on julkaissut yhtä ja toista muutakin kuin kolumneja perhelehdessä, nimittäin vaikkapa viisi lastenkirjaa ja oopperalibreton. Aikuistenromaaneja on ilmestynyt kaksi, molemmat tänä vuonna mutta eri kustantajilta. Toinen on tämä äänikirjana kuuntelemani Rajanaapuri (Atena) ja toinen Kariston kustantama Virtasen historia.

Rajanaapuri oli loistava. Minäkertoja on keski-ikäinen kesälomaansa viettävä historianopettaja, joka asuu tuhannen neliön tontille rakennetussa viimeisen päälle siistissä ja hoidetussa talossaan yksin. Syy yksineloon selviää kirjan mittaan, vaimo nimittäin on ollut myös mukana kuviossa. Mies seurailee tympääntyneenä naapurinsa aivan toisenlaista elämää. Kuusilapsisen perheen asuntona on entinen pientilan päärakennus, joka on ollut vuosia autiona ennen toimeliaan perheen omistukseen siirtymistä. Naapurilla on monenlaista projektia jatkuvasti menossa, ja paikat ovat iloisesti rempallaan ja sekaisin. Eniten kertojaa kuitenkin harmittaa naapurin käsittämätön elämänilo, positiivisuus ja itseironia sekä iloinen piittaamattomuus kaikista normeista ja säännöistä. Kesäkuussa naapuri vaihtaa pihallaan autoonsa kesärenkaita saatuaan ensin sakot nastarenkailla ajelusta. Käsittämätöntä piittaamattomuutta, jos kertojalta kysytään, ja vaikkei kysyttäisikään. Säännöt on tehty noudatettaviksi. Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki suhtautuisivat niihin kuin naapuri? (Tämän tunnistan itsestäni, lienee opettajien ominaisuus? J)

Naapuri ryhtyy rakentamaan pihalleen lampea ja sen rannalle pihasaunaa. Rakennusprojekti etenee, vaikka työturvallisuus on asia, josta naapuri ei voisi vähempää piitata. Kerran hän rakensi itselleen rakennustelineet, joilta sitten putosi. Päätelmä: älä rakenna telineitä, koska niiltä voi pudota! Kertoja viettää ansaittua lomaansa istuskelemalla naapurin työmaalla ja esittämällä negatiivisia huomioita työn etenemisestä. Vahingossakaan hän ei ojenna auttavaa kättään. Se muuten onkin kipeä, koska hän oli pahasti nukkunut sen päällä… lisäksi menossahan on ansaittu loma. Vähitellen lukijalle alkaa selvitä, että kertoja ei pelkästään arvostele naapurin ponnisteluja epäillen vaan tahallaan asettelee kapuloita rattaisiin.

Kesäpäivien kuluessa naapurin kauniskätinen vaimo alkaa kiehtoa kertojan mieltä yhä enemmän. Naisparka selvästi nääntyy metelöivän lapsilauman ja nikkaroivan miehensä kanssa. Kunhan aviomies olisi poissa häiritsemästä, kenties naapurin vaimo huomaisi, että elämä voisi olla toisenlaistakin, hallittua ja säntillistä.

Naapurukset muodostavat herkullisen vastakohtaparin. Lipasti liioittelee hahmojaan juuri sopivasti, kuitenkin niin, että jokainen varmasti tunnistaa nämä tyypit tuttavapiiristään. Miesten keskusteluissa ja kertojan pohdinnoissa on loputtomasti riemastuttavia oivalluksia elämän tosiseikoista. Harmitti, että en voinut merkitä niitä muistiin. Äänikirjan ainoita heikkouksia! Tätä tekstiä varten ajattelin lainata kirjastosta kirjaversion, mutta ne ovat kaikki lainassa.

Pidin myös siitä, että kirjaa ei ollut väkisin venytetty yhtään pitemmäksi. Oikeastaan jo nytkin ennen käännekohtaa ehdin miettiä, johtaako tämä mihinkään. Mutta johtihan se, onneksi. Myös kertojan äärimmäinen negatiivisuus, pedanttisuus ja omituisuuskin saavat kelvollisen selityksensä tarinan edetessä kohti vääjäämätöntä ratkaisuaan. Loppu on onneksi lohdullinen, kaikesta huolimatta. Katastrofin ainekset kun ovat todellakin käsillä.

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Atena 2012. Äänikirja BTJ, 5 cd-levyä, kesto n. 6 tuntia. Lukija Jukka Peltola.

Muualla kirjasta ainakin Maukkiksen blogissa.

Elizabeth Hand: Pimeää kohti

”Suomalaiset ovat muuten hulluja.”

Näin toteaa eräs yhdysvaltalaisen Elizabeth Handin dekkarin Pimeää kohti henkilöistä. Aihe tulee esille, kun kirjassa keskustellaan blackmetal-bändeistä. Törmäsin Handiin ja hänen esikoissuomennokseensa hiljattain jonkin lehden palstoilla. Kiinnostuin niin paljon, että varasin kirjan oitis kirjastosta. Jono ei tämän uutuusteoksen kohdalla onneksi ollut kovin pitkä eikä kirja paksu, joten sain teoksen käsiini melko nopeasti.

Hand oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta hän on kotimaassaan arvostettu ja palkittu prosaisti. Lisäksi Hand on vieraillut Suomessakin. Ainakin osa tuotannosta on fantasiaa, mutta tämä ensimmäinen suomennos siis luokitellaan dekkariksi. Hand kertoo omilla nettisivuillaan, että hän hyödyntää kirjoittamisessa paljon omia kokemuksiaan. Dekkarin päähenkilö on nuorena raiskattu, ja Hand kertoo, että niin on tapahtunut hänellekin. Itse asiassa juuri tuo raa’an väkivallan uhriksi joutuminen oli yksi merkittävä sysäys kirjailijaksi ryhtymiselle.

Pimeää kohti on jatko-osa vielä siis suomentamattomalle romaanille Generation Loss, joka on ilmestynyt vuonna 2007. Jälleen kyllä hieman ihmettelen kustantajien taktiikkaa näitä suomentamisasioita päätettäessä. Pimeää kohti on ilmestynyt Yhdysvalloissa tämän vuoden helmikuussa ja edellinen osa siis viisi vuotta sitten. Silti aloitettiin suomentaminen kakkososasta, vaikka kirja on selvästikin hyvin suoraa jatkoa edelliselle osalle, jopa niin, että alussa on vaikea päästä kärryille tapahtumista. Hand esimerkiksi esittelee päähenkilönsä Cassandra Nearyn hyvin niukasti, ja lukijan on hypättävä vauhdissa kyytiin ja pidettävä tiukasti kiinni pysyäkseen matkassa.

Cassandra on kovaksikeitetyn noir-dekkarin sankarittareksikin harvinaisen rujo. Briteistä vertailukohdaksi nousee kenties Denise Minan tuotanto, josta olen Garneth Hill -trilogian lukenut, tai Val McDermid, jonka kirjoja en sen sijaan ole lukenut. Cassandra Neary on liki viisikymppinen virkaheitto valokuvaaja, jonka ainoa valokuvakirja on noussut jonkinlaiseen kulttiasemaan esoteeristen, kuolemaa ja väkivaltaa esittävien valokuvien harrastajien piirissä. Menestysteos on julkaistu kolmekymmentä vuotta sitten, eikä Cass sen koommin ole saanut oikein mitään aikaan.

Kirjan alussa Cassandra raahautuu Mainen rannikolta kotiinsa New Yorkiin. Poliisilta on useita yhteydenottopyyntöjä puhelinvastaajassa, mutta Cassandraa ei voisi vähempää kiinnostaa. Netin kautta hän saa oudon toimeksiannon norjalaiselta rockklubinpitäjältä. Mies on hieronut kauppoja suomalaisen entisen muotikuvaajan kanssa kiinnostavasta valokuvasarjasta. Cassin pitäisi käydä tarkistamassa, että kuvat ovat aitoja. Korvaus olisi vähintäänkin kohtuullinen. Samaan aikaan Cass saa isänsä kautta hämärät terveiset nuoruudenrakkaudeltaan, joka mitä ilmeisimmin on ajautunut jotenkin Islantiin. Cassandra on jo vuosikymmeniä olettanut, että mies on kuollut.

Cassandra lentää Helsinkiin suorittamaan tehtäväänsä matkatavaroinaan lähinnä komea valikoima rauhoittavia lääkkeitä ja kovia huumeita, joita hän kumpiakin nappailee käyttäen väkeviä palanpainikkeena. Valokuvat, joiden aitoutta Cassin pitää arvioida, ovat upeita taideteoksia mutta aiheeltaan karmaisevia. Jokaisessa on kuvattu hetkeä aiemmin rujon väkivaltaisesti murhattu ihminen. Ilkka Kalttunen vakuuttaa, ettei tiedä, kuka murhasi parikymmentä vuotta aiemmin kuvien henkilöt. Hän vain sattui jostain syystä olemaan paikalla ottamassa kuvia.

Muutenkin tunnelmat ovat vähintäänkin synkät. Kirjan henkilöt harrastavat blackmetal-musiikkia, oksettavia valokuvia ja muinaisia kulttimenoja. Helsinki näyttäytyy harmaana ja kylmänä, mutta on sentään vielä pientä verrattuna täysin toivonsa menettäneeseen talousromahduksen kokeneeseen Islantiin. Se on Handin silmissä todellakin kuin Mordor. Lisäksi ruumiita alkaa tulla tiuhaan tahtiin, ja kaikki uhrit on tapettu pelottavan islantilaisen joulupoikataruston kaavan mukaan, aivan kuin Kalttusen valokuvienkin uhrit. Murhaaja tuntuu kulkevan koko ajan Cassien kintereillä.

Pienissä ympyröissä kaikki tuntevat toisensa, ja menneisyyden salaisuudet alkavat pulpahdella pintaan. Tiivistahtisen tarinan loppuhuipentuma ei ole suinkaan poliisien saapuminen pillit soiden paikalle, vaan syyllinen uhrataan ja keitetään…

Kaikesta pimeydestä, synkkyydestä ja rumuudesta huolimatta huomasin jostain syystä pitäväni kirjasta. Cassandra on luuseri vailla vertaa ja hän joutuu tapahtumiin mukaan kaikkea muuta kuin omaa syytään. Jollain tasolla tunsin myötätuntoa tätä naista kohtaan. Hand kirjoittaa napakasti ja erittäin asiantuntevasti. Vanhat skandinaaviset myytit ovat hallinnassa, samoin valokuvauksen ja musiikin mustat alakulttuurit. Mitään luentoa ei silti joudu kahlaamaan, vaan homma etenee kuin juna. Yllätyin myös siitä, kuinka olematon oma tietämykseni on vaikkapa nyt saagoista. Olen iloinen, että taannoin luin Hugelikur Dagssonin version niistä eli Perimmäinen Pohjola -sarjakuva-albumin. Islannin matkailumarkkinoijat varmaan repivät hiuksiaan tämän kirjan takia, sillä kukapa nyt haluaisi tehdä virkistävän matkan Mordoriin J.

Googlen avulla löysin paitsi kirjailijan kotisivut myös lehtihaastattelun, jossa häneltä oli pyydetty kuusi kirjasuositusta. Ilokseni listalta löytyvät omatkin suosikkini eli Kerstin  Ekmanin Tapahtui veden äärellä sekä Peter Høegin Lumen taju. Tiettyä sukulaissieluisuutta Handin dekkarilla onkin näiden teosten kanssa.

Suomentajalle vielä pari ripsaisua. Muuten jouhevasti etenevässä käännöksessä oli muutama harmillinen moka. Mainittakoon nyt niistä se, että takin vuori on eri sana kuin vaikkapa Himalajan vuoriston vuori. Nominatiivit ovat samannäköiset, mutta ne taipuvat eri tavalla. Mitään ei siis kätketä takin vuoreen vaan vuoriin!

Elizabeth Hand: Pimeää kohti (Available Dark)

Suom. Juha Ahokas. Like 2012. 238 s.

P.S. Vielä piti lisätä tähän juttuun amerikkalaisen version kansikuva. Tapahtumat siis sijoittuvat pääosin Islantiin ja siellä paitsi pääkaupunkiin myös syrjäiseen erämaahan jäätikön liepeille. Hand kuvaa ympäristöä asianmukaisesti, mutta kannessapa on kuin onkin metsää!

P.S. 2 Yllätyksekseni löysin sittenkin kirjasta jo aiemman blogiarvion. Google ei armollisuudessaan sitä kovin ylös hakutuloksissa nostanut.

Haaveissa lukuaikaa

Viikon syysloma tulee TODELLA tarpeeseen, sillä liikaa itselleen kaikenlaisia töitä haalineella kirjabloggaajalla on takki melkoisen tyhjä sen lisäksi, että koti on melkoisen heikosti siivottu, piha haravoimatta ja vaatteita talvea varten hankkimatta vain muutamia puutteita mainitakseni.

Kirja- ja lukemisrintamallakin on pitänyt mukavasti viime aikoina kiirettä. Lehtiarvioita on oikein erikseen pyydetty, ja parhaillaankin on yksi juttu pienestä runokirjasta työn alla. Blogissa esiteltäväksi haalittuja on pinoittain pöydillä ja muilla tasoilla. Pitäisi varmaan palkata kohta joku lukemaan niitä puolestani, sillä aika ei vain yksinkertaisesti tunnu riittävän.

Nyt kuitenkin on edessä kokonainen viikko ihan ilman työpaikan murheita. Ihanaa! Aion paitsi laittaa huushollin ojennukseen ja tehdä rästiin jääneitä kotitöitä myös lukea ja kirjoittaa kyllikseni.

Kesken on siis Asko Lehtosen pikkuinen runokokoelma Puhukaa oikeilla nimillä, josta pitäisi kiiruusti väsätä juttu lehteen. Samaten lehteä varten on luennassa Juha Itkosen Hetken hohtava valo. Olen edennyt melko hitaasti, sillä aina jokin muu kirja tuntuu kiilaavan eteen. Aion nyt kuitenkin käydä tosissani tämän kimppuun. Kolmannes on jo luettunakin. Vaikuttaa oikein mainiolta. Lähihistoriaan sijoittuva pitkäkaarinen tarina kiehtoo aina, ja Itkonen kertoo miellyttävästi ihmissuhteiden vaikeudesta.

Kesken on myös kirjastosta varaamani erikoinen dekkariuutuus Pimeää kohti. Luin tästä yhdysvaltalaisen Elizabeth Handin hiljattain suomennetusta kirjasta sanomalehdestä (muistaakseni Hesarista) ja kiinnostuin. Olen nyt ohuehkon dekkarin puolivälissä ja tykkään, vaikka harvinaisen synkästä tarinasta on kyse. Tapahtumista osa sijoittuu Suomeen Helsinkiin ja lisäksi talousahdingossa rypevään Islantiin: ”Bussimatka Reykjavíkiin oli kuin kiertoajelu Mordorissa.” Palaan tähän täällä blogissa, kunhan saan loppuun, eli pikapuolin.

Kirjastossa pitääkin koettaa käydä myös ensi viikolla. Kaupungin säästökuuri tukistaa lähikirjastoja ankarasti, ja pikkuinen mutta sitäkin rakkaampi kirjastomme on yhä enemmän suljettuna. Kirjastonhoitaja antoi minulle viimeksi käydessäni lapun, josta näkee loppuvuoden aukioloajat. Joulukuussa kirjastomme on auki seitsemänä päivänä L! Lisäksi pelkona on, että lukuja tulkittaessa ei supistuneita aukioloaikoja huomioida vaan leikataan lisää ensi vuodesta laskeneitten kävijä- ja lainauslukujen perusteella.

Palautin viime käynnillä toistakymmentä koko kesän ja syksyn lainassa olleita ja lukematta jääneitä kirjoja. Jätin vain kaksi, eli Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia ja Alaa Aswanin Chicagolaisittain. Naimapuuhat ovat siis edelleen lukematta. Juhannukseksi en ehtinyt, mutta jos jouluksi. Ehkä.

Uusiakin toki tuli lainattua, nimittäin Petri Tammisen Rikosromaani ja Taina Latvalan Välimatka. Jälkimmäistä suositteli eräs kurssikaverini taannoin Helsingissä, edellistä taas lehden kulttuuritoimittaja. Välimatkan sain myös lehdestä, joten siitä kirjoittanen aikanaan arvion sinne. Samaten kartutin lehtijuttukirjapinoani Riikka Pulkkisen Vieraan äänikirjaversiolla, Petri Karran Pakenevilla unilla ja Riku Korhosen uutuudella Nuku lähelläni. Jo aiemmin sain luettavaksi Ayad Akhtarin teoksen Appelsiininkuorten katu.

Lisäksi lukujonossa on vaikka mitä! Marko Hautalan Unikoira vaikuttaa kiinnostavalta, samoin monissa blogeissa kehuttu Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala. PEKKin uutuuksia en ole ehtinyt lukea aikoihin, mikä harmittaa myös, sillä kirjakerhosta on tullut mielenkiintoisia kirjoja, kuten Jarmo Ihalaisen Perheestä ja alastomana juoksemisesta, samoin Pete Suhosen Hitlerin kylkiluu.

Äänikirjana on siis juuri aloitettu Pulkkisen Vieras, ja sitä ennen sain kuunneltua Roope Lipastin Rajanaapurin. Se on mainio! Kirjoitan siitä pian oman jutun. Positiivinen yllätys oli myös sienestysreissulla aloitettu Arto Paasilinnan Ulvova mylläri. Harmi, että kirjailijan julkisuuskuva on ryvettynyt ja loppupään tuotanto ollut ala-arvoista.

Kirjasyksyä piristävät tietysti myös messut. Pitkästä aikaa olen päättänyt riskeerata ja lähteä Helsinkiin. Riski on siis siinä, että haalin hillittömät määrät kirjoja. Messupäiväkseni on lähes varmasti päätetty lauantai. Aion mennä kuuntelemaan Dekkarilauantain esityksistä ainakin sen, jossa on mukana Vera Vala. Aion nykäistä Veraa hihasta, jos vain yletyn. Lisäksi on jo ainakin yhdet kahvittelutreffit opiskeluaikaisen ystävän kanssa sovittu.

Uusi aluevaltaus on myös osallistuminen kustantajan tarjoamaan kirjalliseen iltaan. Ensi viikolla tapaan blogikavereita ihan livenä Turussa! Jännittää!

Eihän tähän kaikkeen viikon loma riitä kuin pikkuisen alkuun, tiedän. Vuosi pitäisi keskittyä vain lukemiseen. Tosin sekään ei auttaisi, koska uutta luettavaa tulee koko ajan jostakin. Mutta mukavaa, että edes pienen hetken voi kuvitella kirjapinoja vajentavansa.

Mitä lukusuunnitelmia Sinulla on mahdollisen syysloman varalle? Mikä kirja on kesken, mikä päällimmäisenä luettavien pinossa? Onko joku luettavistani Sinulle erityisen mieluinen?