Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan

Hieno kansi on Timo Mänttärin käsialaa.

Olen monesti kirjoja lukiessani ihmetellyt, miten kirjat asettuvat pareiksi tai jatkumoksi. Luin edellisviikolla Sofi Oksasen romaanin Kun kyyhkyset katosivat, jossa takinkääntäjämestari Edgar Parts luovii eri isäntien vallan alla yhä parempiin asemiin. Kirjassa kuvataan myös Neuvosto-Viron arkea 1960-luvulla, jolloin Parts kirjoittaa ajan hengen mukaisia historiallisia ”tieto”teoksia.

Seuraavaksi lukulistalla oli uunituore Eugen Rugen Itä-Saksaan eli entiseen DDR:ään sijoittuva romaani Vähenevän valon aikaan. Rugen kirja kattaa ajallisesti vielä Oksasen teosta laajemman kaaren, eli sen vanhimmat henkilöt muistavat yksityiskohtia lapsuudestaan keisarin Saksassa ja viimeiset tapahtumat sijoittuvat vuoden 2001 syksyyn. Mutta rinnakkaisuuksia on paljon! En kuitenkaan aio tässä sen enemmän vertailla kirjoja, mutta Oksasen tarina kyllä väikkyi useaan kertaan mielessäni Rugen teosta lukiessani.

Vähenevän valon aikaan on sukupolviromaani. Sen kaikki keskeiset henkilöt kuuluvat samaan sukuun tai perheeseen. Enemmän painoa on miehillä, isillä ja pojilla, mutta myös vaimojen näkökulma on mukana. Tarinan saa lukija jälleen koota parhaansa mukaan itse, sillä Ruge on rikkonut kronologian varsin perusteellisesti ja jättää tarkoituksella isoja osia tarinasta kokonaan kertomatta. Paikoin tämä turhauttaakin, mutta kokonaisuudesta hahmottuu lopulta kuitenkin tarpeeksi, jotta voi tehdä omia päätelmiään lopusta. Toisaalta palaset ovat kadoksissa myös henkilöiltä, sillä toisiksi nuorin miehistä, Alexander, päättää käyttää rahansa (tai isänsä rahat) selvittääkseen isovanhempiensa arvoitusta.

Romaanin rakenteen kannalta keskeinen päivä on 1. lokakuuta 1989, jolloin vietetään Alexanderin isoisän Wilhelmin 90-vuotissyntymäpäiviä jo totutun kaavan mukaan. Puolueesta joku tulee ojentamaan Wilhelmille kunniamerkin, pidetään puheita ja kulautellaan onnittelumaljoja itäsaksalaisista alumiinisista snapsilaseista. Syntymäpäiviin palataan kaikkiaan kuudesti. Joka kerta näkökulma on vaihtunut. Jotkut tapahtumat valaistaan eri näkökulmista, mutta muuten päivä etenee aamusta kohti iltaa ja yötä. Päivään mahtuu monenlaista dramatiikkaa. Wilhelm ja hänen vaimonsa Charlotte ovat olleet mukana rakentamassa kommunistista Saksaa ja uskovat edelleen vakaasti järjestelmään., ainakin pintatasolla, ulospäin. Uudet tuulet tuoksuvat kuitenkin jo ilmassa. Lukija tietää, että muurin murtumiseen ei ole enää kahta kuukauttakaan, mutta kukaan syntymäpäivien osallistujista ei voisi edes hurjimmissa unelmissaan kuvitella sitä. Siitäkään huolimatta, että raja jo vuotaa Unkarin suunnalla.

Oksasen kirjaan kaipasin jonkinlaista keventävää elementtiä. Rugen romaanissa on kaiken ankeudesta ja traagisistakin elämänkohtaloista huolimatta lämminhenkinen tunnelma. Mukana on kuin onkin ripaus huumoria ja ironiaa, tragikomediaakin. Charlotte ja Wilhelm ovat toisen maailmansodan melskeissä joutuneet maanpakoon Meksikoon, missä he vuosia odottavat määräystä palata Saksaan. Synkän reunan tilanteeseen tuo se, että samaan aikaan Charlotten pojat Kurt ja Werner ovat pakkotyöleirillä jossain Neuvostoliitossa. Jossakin vaiheessa perhe kuitenkin taas palaa yhteen, tosin yhden jäsenen lopullisesti menettäneenä. Kurt tuo mukanaan venäläisen vaimon Irinan, jonka viehättävän ärsyttävä korostus ei katoa vuosikymmentenkään kuluessa. Irina sopeutuu kyllä DDR:ään, mutta muurin murtuminen on hänelle liikaa. Luostarihanhen valmistamisessa perheen jouluaterialle ei ole enää mitään hohtoa, kun kaikki tarvikkeet voi hankkia supermarketista. Luovaa vaihtotalouden hallintaa ei enää tarvita. Toinen yhtä tragikoominen ja tunnistettava hahmo on Irinan äiti, jolle loputtoman paperisodan jälkeen saadaan muuttolupa Irinan ja Kurtin luo. Äiti harmittelee, ettei tullut kuitenkin ostaneeksi televisiota Moskovasta, silloinhan se puhuisi venäjää.

Kurtin ja Irinan sukupolvea Saksojen yhdistäminen tuntuu kirpaisevan raaimmin. DDR:ssä he ovat olleet hyväosaista keskiluokkaa, mutta nyt kaikki murenee hetkessä. Irina pohtii, miten hänen eläkkeelleen käy. Vanhassa järjestelmässä hänelle on korvattu sodanaikaisia kärsimyksiä, mutta maksavatko saksalaiset siitä, että hän on taistellut heitä vastaan? Kurtin huolena on koko keski-iän ollut pakkotyöleirillä ja karkotuksessa menetetty nuoruus. Lukuisatkaan naisseikkailut eivät tunnu korvaavan sitä. Entä miksi poika, Alexander, on jatkuvasti tyytymätön? Kirja alkaa vuodesta 2001, kun Alexander käy sairaalasta päästyään pitkästä aikaa tervehtimässä täysin dementoitunutta isäänsä. Kirjoittamalla uran luonut isä osaa sanoa enää "joo".

Alexanderin poika Markus on Wilhelmin syntymäpäivän aikaan 12-vuotias. Kun muuri murtuu, hänen äitinsä loikkaa uuden miehensä kanssa suoraan vihreälle oksalle. Markus on täysin hukassa. Muurin takaa väikkynyt valkoisessa valossa hohtava paratiisi osoittautuu aivan toisenlaiseksi todellisuudessa.

Kun lukijalla on jo tämän verran ikää kuin minulla, voi peilata tapahtumia omiin muistikuviinsa ja kokemuksiinsa. Berliinin muurin murtumista on vaikea unohtaa, vaikka ei sen varjossa konkreettisesti asunutkaan. Tapahtuman heijastukset ulottuivat laajalle ja vaikuttavat toki edelleen. Helsingin Sanomien eilisestä (2.10.2012) numerosta tosin selvisikin, että kuulun siihen sukupolveen, jonka keskeisiä maailmanhistoriaan liittyviä avainkokemuksia on juuri Berliinin muurin murtuminen. (Jutussa käsiteltiin Pilvi Torstin kirjaa Suomalaiset ja historia.) Eipä siis ihme, että Rugen teos minua puhutteli.

Powileitien ja Umnitzereitten vaiheet kietoutuvat ja vertautuvat valtion nousuun ja murenemiseen. Vielä 1960-luvulla, muurin rakentamisen jälkeenkin, valtion ja aatteen ideat vakuuttivat, mutta mitä pidemmälle 1980-luku kului, sitä ontommalta kaikki alkoi ainakin nuoren polven silmissä vaikuttaa. Wilhelmin ja Kurtin dementoituminen saavat lisämerkityksiä. Markus tuntee 2000-luvun alussakin suurta toiseutta, vaikka oli vasta lapsi Muutoksen aikaan. Ihmiset sopeutuvat näennäisesti, mutta kaikki jättää jälkensä pinnan alle. Tämän Ruge kuvaa teoksessaan rehellisesti ja lämpimin värein, DDR:n ankeanharmaudesta huolimatta. Myös värikylläinen, äänekäs ja runsas Meksiko tarjoaa kontrastia Itä-Euroopan mielenmaiseman sävyttömyydelle. Tosin se ei näyttäydy reaaliaikaisesti paratiisina, mutta muuttuu sellaiseksi Charlotten ja erityisesti Wilhelmin mielikuvissa ollessaan osa menneisyyttä.

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (In Zeiten des abnehmenden Lichts)

Suom. Liisa Ryömä ja Robert Ryömä. Atena 2012. 429 s.