Aina välillä käy niin, että
laskettuaan kirjan käsistään sen loppuun päästyään ihmettelee, ymmärsikö yhtään
mitään. Näin kävi Marko Hautalan Unikoiran kanssa eilen illalla. Unikoira on vaasalaisen Hautalan neljäs
romaani. Aiemmista kolmesta en ole lukenut ainuttakaan, vaikka nimet ja kannet
vaikuttavat kyllä tutuilta: Kirottu maa, Itsevalaisevat,
Käärinliinat, Torajyvät.
Unikoira
on kai luokiteltavissa, jos luokitella haluaa, psykologiseksi jännitykseksi.
Ihmismielen syvyyksiä luotaillaan melkoisesti. Muisti, unet, hypnoosi, huumeet,
kuolema, mielen järkkyminen ovat kaikki tarinan aineksia, reippaasti sekoitettuna
kansanperinteellä ja tieteellä.
Alkuun päästään aika
sekavasti. Ensinnäkin seurataan kahden tutkijan matkaa entisessä
Neuvostoliitossa 1990-luvun alussa, lähellä sitä tuhoutunutta ydinvoimalaa.
Siellä jossakin geigermittarin hulluksi tekevällä vyöhykkeellä on pieni,
unohtunut kyläpahanen, jonka asukkailla on oma unenantaja. Vanhojen perinteiden
ja uskomusten mukaan unenantajan lähdettyä kylä kuolee. Tutkijat Jones ja
Fritzén pääsevät pitkän odotuksen jälkeen tapaamaan unenantajaa. Seuraukset
vaikuttavat dramaattisilta.
Tässä ajassa seurataan
kolmikymppistä Joonasta, joka on menettänyt lopullisesti uskalluksensa ja
elämänhalunsa raastavan avioeron jälkeen. Pikkuvirkamiehellä on työpaikka
yliopistolla, mutta muuta sisältöä elämällä ei enää ole. Sitten hän saa kutsun
erikoiseen kansalaisopiston ryhmään, eidoloniin. Ohjaajan avulla sessioissa
jokainen voi kohdata oman sisäisen, unimaailman eläimensä, joka johdattaa
heitä. Joonas löytää sisältään omaksi yllätyksekseen kuusisilmäisen,
käärmemäisen koiran, joka puhuu. Joonas huomaa myös yhä enemmän ihastuvansa
ryhmän kauniiseen vetäjään Aliisaan.
Samaan aikaan Joonaksen pomo
alkaa menettää mielensä hallinnan ja menneisyydestä ottaa yhteyttä
nuoruudenystävä Jyri, joka on jo vuosia asunut Aasiassa. Nyt Jyri on käymässä
Suomessa ja haluaa tavata. Sähköpostiviestin liitteenä on merkillinen kuva,
joka alkaa kiehtoa Joonasta. Kuva ei esitä mitään, mutta silti se tuntuu vangitsevan
katsojansa mielen.
Yllättäen juonikuviot
loksahtavat yhteen kesken virkkeen. Joonas tempautuu yhä kummallisempien
tapahtumien pyörteisiin, joiden käänteitä ei kyllä osaa ennalta arvata. Loppu
on verinen ja tuhoisa.
Hautalan kerrontatapa on
oman mukavuusalueeni reunamilla, mikä tietenkään ei ole huono asia. On
mukavaakin välillä lukea jotakin sellaista, joka myös haastaa. Jotenkin
kuitenkin olin pikkuisen pettynyt tähän. En päässyt oikein tarinaan sisään tai
mukaan matkaan. Joonas ei tuntunut minusta kovin puhuttelevalta henkilöltä,
jonka selviytymistä olisin kiihkeästi toivonut. Oikeastaan se, että lopussa
hänestä paljastuu aika inhottavakin seikka, ei yllättänyt. Ihmismielen pimeitä
puolia Hautala kyllä osaa kuvata!
Loppuun vielä lainaus meille
netti-ihmisille:
”Siellä internetissä nimettömät ihmiset lähettelevät
viestejä ties mistä oopiumluolista. Ei postileimaa, ei käsialaa, ei mitään
vaivannäköä. Ihmisen pitää nähdä vaivaa saadakseen yhteyden toiseen ihmiseen.
Muuten yhteyttä ei edes synny.”
Marko Hautala: Unikoira
Tammi 2012. 266 s.
Marko Hautalan kirjailijablogi.
P.S. Täydennykseksi vielä muiden bloggaajien näkemyksiä kirjasta.
Leena Lumi hurmioitui: Marko Hautala osaa kirjoittaa! Hänen kanssaan dialogi, suomalaisten kirjailijoiden syvin heikkous, oli pelkkää juhlaa. Ei mitään myötähäpeämistä vaan juhlaa! Olen juhlinut dialogia, olen juhlinut mustaa huumoria, olen juhlinut älykästä tarinaa, olen pelännyt melkein tajuttomuuteen saakka ja taidan olla juhlinut jotain sellaistakin, jota en ymmärtänyt, mutta tämä elämyskrapula ja valvominen on ollut sen väärti!
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa hurmioitui ehkä Leenaakin syvemmin: Ja se tunne, kun jo ensi sivuilta vain tiedät, että nyt olet
aikalailla täydellisen kirjan parissa, on suorastaan huumaannuttava. Hautalan
tarjoama maaginen realismi on tässä uusimmassa teoksessa hyvin monitasoista,
älykästä ja samalla aikaa selkäpiihin kylmiä väreitä tuovaa. Tapa jolla hän
rakentaa moniulotteista, psykologista tarinaa, on mielestäni äärimmäisen hieno,
taitava. Se on kuin oma maailmansa, johon lukija tempautuu mukaan, eikä pääse
irti ennen kuin kirja on luettu, jos sittenkään.P.S. Täydennykseksi vielä muiden bloggaajien näkemyksiä kirjasta.
Leena Lumi hurmioitui: Marko Hautala osaa kirjoittaa! Hänen kanssaan dialogi, suomalaisten kirjailijoiden syvin heikkous, oli pelkkää juhlaa. Ei mitään myötähäpeämistä vaan juhlaa! Olen juhlinut dialogia, olen juhlinut mustaa huumoria, olen juhlinut älykästä tarinaa, olen pelännyt melkein tajuttomuuteen saakka ja taidan olla juhlinut jotain sellaistakin, jota en ymmärtänyt, mutta tämä elämyskrapula ja valvominen on ollut sen väärti!
Marke on tosiaan kirjoittanut Torajyvistä samana päivänä kuin minä Unikoirasta.
Minä en tätä kirjaa edes tilannut, vaan kirja valitsi minut. En aikonut lukea, mutta kun alotin, en voinut lopettaa. Tämä ei ole ihan ominta minuakaan, mutta silti: Olen hämmästynyt Hautalan kyvystä viedä tarinaa, miehen, josta en ollut tätä ennen edes kuullut.
VastaaPoistaMinullekin tuli kirjan luettuani tunne, että en ymmärtänyt ihan kaikkea;-)
Olen lukenut Hautalan kolme aiempaa ja olen vakuuttunut hänen kyvyistään nimenomaan koukuttavan maailman luomisessa, jossa todellisuus vääristyy ja muuttuu joksikin muuksi ja kuitenkin kaikki tuntuu niin todelta ja mahdolliselta. Ja ne hypnoottiset sanat...
VastaaPoistaUnikoira on hyllyssä, mutta vielä lukematta. Viikonloppuna sain päätökseen Torajyvät, josta postaus blogissani.
Hautalan kirjoja ei voi lukea kahta peräkkäin, niin vahvoja ne ovat. Ne jäävät mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa, hyvässä ja pahassa.