Tuija Lehtinen: Joka kimma sen tietää

Huomasin kesällä aikakauslehtijutun, jossa kerrottiin, että Tuija Lehtiseltä ilmestyy tänä syksynä sadas kirja. Kirjoitin aiheesta jutun tänne blogiini, ja moni lukija innostui kommentoimaan ja kertomaan omasta suhteestaan Tuija Lehtisen tuotantoon. Innostuin aiheesta uudelleen, kun kirjailija itse kävi lyhyesti kommentoimassa juttuani. Kiitos vielä! Kommentit ovat ylipäätään blogikirjoittamisen se juttu, koko homman suola, mutta erityisen otettu kirjablogisti on, jos kirjailija viitsii tai tohtii kommentoida kirjoitusta jotenkin. Tiedän nimittäin myös, että kaikki kirjailijat eivät halua kommentoida, koska heidän mielestään se ei ole oikein sopivaa. Minusta on, joten älkää turhaan kursailko! Blogit ovat mainio väylä rakentaa siltaa lukijan ja kirjoittajan välille.

Salla kommentoi viimeiseksi hyvin nostalgispainotteisesti juttuuni ja kertoi, että aikanaan häneen kolahti nuortenromaani Joka kimma sen tietää. Itse olen tutustunut lähinnä Lehtisen loppupään nuortenkirjatuotantoon, mutta innostuin tuosta Sallan kommentista sen verran, että päätin etsiä kirjaa kirjastosta. Pääkirjaston varastosta löytyikin yksi lähes puhki luettu kappale. Päällysmuovia on paikattu ja sivuja korjailtu monesta paikasta. Huomasin, että joku tunnollinen kirjastovirkailija on liimaillut lappusia tahroja peittämään, ja onpa yhtä aukeamaa korjailtu valokopioliuskoilla. Kirja on siis käytössä kulunut, ja kun kerran painos on loppunut, on suosittu kirja haluttu pitää kierrossa mahdollisimman pitkään.

Kansikuva on ihanan kasarihenkinen! Harmi, että kirjaston tarra peittää kansitaiteilijan nimen (Eeva Axxxx?). Kukahan kannen on piirtänyt?

Joka kimma sen tietää on ihanan viaton ja jotenkin niin perustuijalehtistä kuin vain voi olla. Hieman ensin takkuilin kirjan kielen kanssa, se kun on kauttaaltaan hyvin nuorisopuhekielimäistä. Tästä myös yllätyin, sillä muistin Lehtisen kyllä kirjoittavan melko vapaasti ja esimerkiksi käyttävän mä-muotoa yleiskielisemmissäkin jaksoissa.

Päähenkilö ja minäkertoja on lukiolaistyttö Bambi, jonka upseeri-isä päättää eläkkeelle siirryttyään ryhtyä kasvattamaan vanhalla pohjanmaalaisella sukutilallaan lampaita. Muuttamaan tottunut nelihenkinen perhe alkaa asettua aloilleen. Urheilullinen tyttö lyöttäytyy oitis paikkakunnan pesisjoukkueeseen, jota luotsaa jumalaisen ihana Juhana. Bambi rakastuu välittömästi korviaan myöten, kuten useimmat joukkuetoverit ovat jo tehneet. Odottamattomien vastoinkäymisten jälkeen ihastumisen kohde kuitenkin vaihtuu pelikaverin veljeen, mutta jälleen eteneminen unelmista toimintaan on tuskallisen hankalaa. Onneksi naapurissa asustava Totti lohduttaa ja kuuntelee Bambin murheita. Samalla Totti huvittelee ärsyttämällä Bambin isää poninhännällään ja sivarijutuillaan.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1988, ja se kyllä näkyy, mutta ainakin minun näkökulmastani mukavalla tavalla. Kännyköitä ei ole, eikä nettiäkään. Englantiin lähteneeltä tyttöystävältä tulee harvakseltaan kortteja ja kirjeitä. Kukaan ei käytä tietokonetta saati pelikonsoleita. Teknisin harrastus taitaa olla lyhytaaltoradion kuuntelu! Nuoriso pyöräilee paikasta toiseen, koska mopojakaan ei ole kovin monella. Myös bussit kulkevat. Suurimpia paheita ovat tupakointi ja viinan juonti, mutta niitäkin harrastetaan kovin vähän ja kiltisti. Rajuinta taisi olla tyttöjen pikakänni tanssipaikan vessassa. Siitä kyllä oli tulla ikäviä seurauksia, mutta onneksi ritari ehtii ratsastaa ajoissa apuun. Seksistä kyllä puhutaan ja unelmoidaan, mutta viatonta suukkoa pidemmälle ei toiminnan tasolla päästä.

Viihdyin tämän nostalgiapaketin parissa mukavasti. Kirjassa ei sen kummempaa juonta ole, mutta hauskat kommellukset ja sanailut seuraavat toisiaan sen verran vauhdikkaasti, että ei ehdi pitkästyä. Mieleen tulevat Anni Polvan kirjat, ainakin, mitä romanttiseen asetelmaan tulee. En osaa kuvitella, että nykyajan lukemista harrastavat tytöt tästä mitään suurta elämystä löytäisivät, mutta ihan luettava se varmasti olisi edelleenkin.

Tuija Lehtinen: Joka kimma sen tietää

Otava 1988. 234 s.