"Kettu tietysti söi nekin."

Viikonloppuna Villa Derrickeria -blogissa tartuttiin nettimaailmassa ja erityisesti blogeissa jo vuosia kiertäneeseen meemiin, joka Derrickuksen käsittelyssä sai osuvan nimen S123/L6.

Meemi-tehtävä kuuluu näin:

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita lause journaliisi, näiden ohjeiden kera.
5. Laita löytämäsi lause juttusi otsikoksi.

Derrickus kertoilee mukavasti, miten päätyi omaan lauseeseensa ja listaa vielä lopuksi blogeja, joissa meemiin on tartuttu. Kyösti Salovaara kirjoituksessaan Daedline torstaina -blogissa  heittäytyy suorastaan filosofiseksi meemin äärellä.

Omalla työpöydälläni on aina useita kirjapinoja, joten valinnanvaraa on liikaakin. Satunnaisotannalla tarjolla olisi ollut useitakin vaihtoehtoja, kuten "Haluatko hetkeksi äidin huomiota?" tai "Tasataan vain, jos haluat." Yksi virke oli yli kolme riviä pitkä ja sisälsi useita lauseita. Tuo lauseen määritelmä meemissä onkin kiusallisen vaikea! Lasketaanko repliikki ja johtolause erikseen? Entä kun päälauseen sisään on merkitty lause ja vaillinainen lause sulkeisiin?! Päätin olla tyly ja laskea ikään kuin virke olisi lause. Mitään kovin yleviä mietelmiä ei tällä menetelmällä osunut haaviin.

Meemistä on myös ainakin pari erilaista Facebook-versiota olemassa. Mikäköhän oikein on verkkomeemin syvin olemus? Yhteisöllisyys? 

Tunnistaako joku muuten oman ostsikkolauseeni? FB-sivulle laittamani tunnistettiin ällistyttävän nopeasti.

Kymmenen ihanaa mieskirjailijaa

Viime viikolla listasin TTT:hen innoissani löytämiäni kotimaisia naisfantasiakirjailijoita ja heidän hienoja teoksiaan. Pikkuisen jäi kaivelemaan listani sukupuolisyrjivä lähtöasetelma, joten ihan tasa-arvon nimissä (sen kiihkeä kannattaja kun olen) ovat tämän tiistain kärkikympin kirjailijat kaikki miehiä. EB eli ennen blogia kuvittelin lukevani jos ei nyt enemmän mies- kuin naiskirjailijoita, niin ainakin tasapuolisesti kumpiakin. Jotenkin olin ajatellut, että kirjamakuni olisi jotenkin miesmäinen. Blogin sivulle kokoamani Vuoden luetut -listat kuitenkin paljastavat miesten olevan pahasti alakynnessä!

Tällä kertaa TTT-listalle pääsevät ne kotimaiset mieskirjailijat, joiden jonkin teoksen olen lukenut tänä vuonna ja pitänyt. Joukosta uupuu siis monia suosikkimiehiäni. Lisäksi säästän ihan tarkoituksella dekkarikirjailijat myöhempään käyttöön. Järjestys noudattelee omaa lukemisjärjestystäni.

TTT 27.11.2012: Kymmenen ihanaa kotimaista mieskirjailijaa

1. Pasi Ilmari Jääskeläinen

Hieman epäröiden tartuin alkuvuodesta Harjukaupungin salakäytäviin, koska sitä oli kovasti monissa blogeissa viime vuonna kehuttu. Ihastuin, tykkäsin kovasti. Oikeastaan vielä enemmän pidin tämän jälkeen lukemastani Lumikosta ja yhdeksästä muusta, kenties siksi, että yksi keskeisistä henkilöistä on äidinkielen opettaja. Jääskeläinen tuntuu jakavan mielipiteitä, mutta minä kuulun vankkumattomaan ihailijakaartiin, ei mahda mitään. Kolmatta romaania odotellaan!

2. Turkka Hautala

Hiukan oikeastaan hävettääkin, kun tällainen täti-ihminen fanittaa estoitta itseään melkoisesti nuorempaa mieskirjailijaa. Salo vei kuitenkin sydämeni kerralla, eikä se siitä muuksi muutu. Hautala on ehdottomasti suuri suosikkini hänkin. Koko tuotanto, kaikki kolme kirjaa ovat tuolla hyllyssä, myös Paluu ja tämänkeväinen Kansalliskirja.

3. Tuomas Kyrö

Mielensäpahoittaja on kertakaikkisen loistava kirjallinen hahmo, yliveto. Pitääkö tätä enempää perustellakaan? Miniästäkin pidin, samoin Ruskeakastikkeesta, vaikka alkuperäinen on parempi. Kyrön muusta tuotannosta olen lukenut toistaiseksi vain Urheilukirjan.

4. Jussi Valtonen

Blogeista sain vihiä tästä taitavasta kirjoittajasta, joka muuten olisi varmasti edelleen täysin tuntematon. Ihastuin hienoon Siipien kantamiin niin, että luin kaikki toistaiseksi ilmestyneet, eli Vesiseinän ja Tasapainoilun. Mieluusti lukisin Valtoseltakin jotain uutta.

5. Aki Ollikainen

Kertarysäyksellä teki tämä mies minuun melkoisen vaikutuksen! Nälkävuosi on hieno kirja. Oikeastaan kirjoitin siitä turhankin laimean blogiesittelyn, sillä kirja on vain kypsynyt mielessäni.

6. Reidar Palmgren

Kirjailija, jonka tuotantoon suhtauduin aluksi karsaasti, koska minusta julkkisten, ts. näyttelijöiden yms. on Suomessa ihan liian helppoa julkaista kirjoja ja alkaa kutsua itseään sitten kirjailijoiksi. Palmgren kuitenkin on saanut minut vakuuttumaan, että hänen kohdallaan ei ole tästä kyse. Alkuun pääsin äänikirjan muodossa, kun kuuntelin Lentämisen alkeet. Tänä syksynä luin uudenkarhean Sudenmarjan ja pidin luonnon onnistuneesta mystifioinnista ja odottamattomista juonenkäänteistä. Mielenkiintoinen kirja.

7. Juha Itkonen

Itkoselta olen lukenut Myöhempien aikojen pyhiä silloin, kun se oli Finlandia-ehdokkaana, eli vuonna 2003. Myöhemmin luin teoksen Kohta samaten uutena, ja tänä syksynä Hetken hohtavan valon. Itkonen tuntuu kirjoittavan yhä laveampia teoksia, mutta pidin uusimman tarkasta ajankuvasta ja eräänlaisesta tavallisen elämän tapahtumattomuudesta.

8. Riku Korhonen

Korhonen, tuo Turun massahurmaaja, on minulle uusi kirjallinen tuttavuus. Olen lukenut hänen kirjoistaan vain uusimman eli Nuku lähelläni (jossa by the way on Korhosen omistus, mulle). Kahden ja yhden yön tarinoita on jo vuosia odotellut tuolla hyllyssä, ja Lääkäriromaanin kohdalla jouduin harjoittamaan taannoin kirpputorilla melkoisia itsehillintämenoja. Kielellisesti Nuku lähelläni on hiottu kauniiksi. Paikoin lauseet muistuttavat aforistisia pienoisrunoja. Tykkäsin kyllä.

9. Petri Tamminen

Tamminen on jonkinlainen Itkosen kirjallinen vastakohta, niukkuuden mies. Tämänsyksyinen Rikosromaani ei ainakaan ollut paksuudella pilattu. Aiemmin olen nautiskellut myös Enon opetukset sekä Mitä onni on.

10. Roope Lipasti

Lipastilta naurahtelin läpi äänikirjaversion Rajanaapurista.

Onko listallani yhtään Sinun suosikkikirjailijaasi?

Marraskuun äänikirjasatoa

Marraskuun äänikirjasato on ollut monipuolinen ja antoisa. Kuten olen jo kymmeniä kertoja selostanut, kuuntelen äänikirjoja pääasiassa työmatkoilla autossa. Koska istun viikossa kuutisen tuntia ratin takana, kuluu kuukaudessa mukavasti pari, joskus kolmekin tavallista äänikirjaa. Lenkkiseuraksikin mp3-soittimeen tai uuteen puhelimeen siirretty äänikirja sopii hyvin.

                          

Marraskuun aikana olen kuunnellut loppuun kolme äänikirjaa ja neljännenkin kenties vielä ehdin. Ensimmäisenä kirjastosta löytyi suomalainen klassikko eli Heikki Turusen Simpauttaja, jonka lukee Esa Saario. En ole aivan sataprosenttisen varma, olenko tätä koskaan kirjana lukenut, mutta tv-elokuvaversio sen sijaan on hyvinkin tuttu. Se onkin näemmä esitetty useaan kertaan 1970- ja 80-lukujen taitteessa, jolloin suomalainen televisiokulttuuri oli vielä lähes täysin Ylen näpeissä. Kaikki katsoivat sitä, mitä kahdelta kanavalta näytettiin. Elokuva vaikutti vahvasti kuuntelukokemukseen, koska näin sitkeästi mielessäni keskeiset henkilöt niitä näytelleinä näyttelijöinä. Ahti Kuoppalahan teki nimiroolin lähes legendaarisesti. Kaiken lisäksi hän ei ulkoiselta olemukseltaan muistuta juuri lainkaan kirjassa kuvattua poikkeuksellisen pitkää ja jäntevää hahmoa. Mieleen on jäänyt myös päähenkilön eli Impan roolin tehnyt nuori Pekka Räty.

Kuuntelukokemus oli varsin miellyttävä, koska Esa Saario heittäytyy lukijana hienosti Turusen mehukkaiden kansanihmisten nahkoihin. Erilaiset puhetavat erottavat mukavasti ihmiset toisistaan. Sen sijaan yllätyin hieman siitä, kuinka paljon Turunen on ujuttanut tekstiin paasausta 60–70-lukujen taitteen suomalaisen yhteiskunnan murroksesta. Tekstistä paistaa katkeruus siitä, miten sodankäyneitä pienviljelijöitä kohdellaan ja kuinka maaseutu, joka juuri edellisillä vuosikymmenillä on raa’asta korvesta viljelymaaksi alkeellisin menetelmin muokattu, autioituu vauhdilla. Usein nämä vuodatukset on istutettu juopon toimittajan eli Impan ystävän Jompan suuhun. Myös kirjan vahva eroottinen lataus kiinnitti huomiota. Nuori Imppa rakastuu Markettaan ja unelmoi tästä hyvinkin viattomasti, mutta samaan aikaan Simpauttaja ja Taivaisen Juuli rakastelevat estoitta missä vain voivat. Veikeästi Turunen iskee silmää suurelle edeltäjälleen Aleksis Kivelle kohtauksessa, jossa Jompan autioitunut kotitalo palaa maan tasalle. Ympärillä pöristelevät vielä maaseudun ”hukatkin”, eli kaikkialle ehtivät mopopojat.

Toinen äänikirjani oli vieläkin merkittävämpi klassikko eli John Steinbeckin Helmi. Tältä ei voinut 1980-luvun lukiolainenkaan välttyä, ja taitavat monet opettajat tätä edelleenkin luettaa. Ei suotta, sillä teos on helmi monessakin mielessä. En tosin sitä juurikaan arvostanut silloin 1980-luvun alussa… Meksikon alistettua alkuperäisväestöä edustavat helmenkalastaja Niko, hänen vaimonsa Juana ja pieni poikansa Coyotito ovat raastavan tarinan päähenkilöt. Lyhyesti sanottuna rutiköyhä ja riistetty Niko löytää Juanan rukouksen siivittämänä kaikkien aikojen helmen, joka on omaisuuksien arvoinen. Juana kauhistuu pian ja pyytää Nikoa hävittämään helmen, ennen kuin se tuhoaa heidät. Niko ei kuitenkaan suostu, sillä hän on jo nähnyt silmissään poikansa paremman tulevaisuuden. Mutta vaikeudet alkavat heti. Köyhän on mahdotonta saada helmestä oikeaa hintaa, sillä kaikki kylän ostajat ovat yhden bulvaaneja. Nikoa yritetään huijata, hänet yritetään ryöstää ja tappaa. Pakeneminen miltei onnistuu, mutta Juanan pelot toteutuvat. Köyhyydestä ei voi nousta. Tarina on paitsi surullinen ja koskettava myös jännittävä. Lisäksi kyseessä on loistavasti hiottu pienoisromaani. Äänikirjan lukee upeaääninen näyttelijä Ismo Kallio, mikä on tietysti lisäbonus.

Kolmas äänikirja olikin sitten ihan toisenlainen, nimittäin Mari Mörön Paikkaa ja mieltä. Tässä vuorottelevat ”pihapoika” Hukkilan ja talonomistaja Krissen kertojanäänet, ja moneen kertaan jälleen toivoin, että tällaisen äänikirjan lukisi kaksi eri ääntä. Se helpottaisi seuraamista aika lailla. Lukujen aluissa mainitaan kyllä, kumpi minäkertojista on milloinkin kyseessä, mutta kuuntelijan piti olla melko tarkkana, ettei pudonnut matkasta. Kirjaa lukiessaan voi aina kääntää sivun pari taaksepäin ja tarkistaa. Hukkila on kirjan alussa terveyskeskuksessa näyttämässä mielettömäksi paisunutta peukaloaan, joka pitäisi saada pian kuntoon, sillä odotettu lento on jo lähellä. Pian palataan ajassa sen verran taaksepäin, että selviää, missä peukalo on tulehtunut: Krissen omakotitalon pihatyömaalla. Hukkila on koulutukseltaan arkeologi, mutta joutuu tekemään elääkseen muita töitä. Parhaillaan hän on mukana Hyvä Helmi -nimisessä kotiapuyrityksessä. Firman tehtäviin kuuluu myös hienon omakotitalon pihan rakentaminen. Krisse asuu miehensä ja kahden lapsensa kanssa talossa. Oma mies on ollut jo pari vuotta syvästi masentunut, ja nyt Krisse on päättänyt erota. Lasten takia talosta ei kuitenkaan muuteta, vaan vanhemmat asuvat vuoroviikoin siellä lasten kanssa. Järjestelmä alkaa horjua, kun mies osallistuu pihatöihin. Hieman hajanainen romaani, jonka perimmäinen idea jäi jotenkin hämäräksi. Mörö irvailee nykyajan kotkotuksille ja peräänkuuluttaa järjen käyttöä ja kiireettömyyttä, sen ainakin oivalsin. Mielenkiintoinen kirja kyllä.

Liityin uuden puhelimeni innoittamana Elisa Kirjan asiakkaaksi. Tutustumisetuihin kuuluu ensimmäinen luku teoksesta Tykki sekä ääni- että ekirjana. Kokeilin, miten äänikirjan kuunetelu puhelimella toimii, ja toimihan se hienosti. Ensimmäinen luku on Harri Nykäsen ihan kelvollisesti kulkeva Jahti. Minulla on kuitenkin Tykki hankittuna ihan paperikirjanakin, joten tuskin tulen sitä enempää äänikirjana kuuntelemaan, koska seuraavat luvut pitäisi ostaa. Hinta kyllä on varsin edullinen.

Sen sijaan edelleen kirjastosta on kotoisin parhaillaan autossa kesken oleva Roald Dahlin Iso Kiltti Jätti eli IKJ. Olen ehtinyt kuunnella vasta pari ensimmäistä levyä, mutta olen aivan haltioissani tästä, ja harmissani myös. Miksi en ole tajunnut lukea tätä kymmenen vuotta sitten lapsilleni?! Olisi ollut jymymenestys! Kirja on hirmuisen pelottava, sillä ihan aluksi Sohvin kidnappaa jättiläinen ja vie hänet jättiläisten maahan. Onneksi kyseessä on kuitenkin IKJ, ainoa jättiläinen, joka ei syö ihmisparsoja. IKJ:n hassu puheenparsi naurattaa, samoin aiheet. Tästä tarkemmin myöhemmin, mutta jo nyt on kiitettävä käännöksestä Tuomas Nevanlinnaa. Huikeaa!

Heikki Turunen: Simpauttaja

Johnny Knigan äänikirja, 10 cd:tä. Lukija Esa Saario.

John Steinbeck: Helmi
Suom. Alex Matson

Tammen äänikirja, 3 cd:tä. Lukija Ismo Kallio.

Mari Mörö: Paikkaa ja mieltä

WSOY:n äänikirja, 5  cd:tä. Lukija Annu Valonen.

P.S. Olisi kiva kuulla muidenkin äänikirjamieltymyksistä. Olisiko jotain, jota suosittelisit?

Nuortenkirjateeman yhteenvetoa

Taitaa olla aika tehdä hieman yhteenvetoa blogini nuortenkirjateemaviikosta, joka vierähti nopeaan, vaikka hieman vielä venähtikin. Hdcanis kirjoitti ajankohtaan hyvin sopivasti pitkän tekstin blogiinsa Hyönteisdokumenttiin nuortenkirjallisuudesta. Hän toteaa aluksi lukevansa jonkin verran nuortenkirjallisuutta, vaikkei hänellä ole siihen ”oikeuttavia” syitä olekaan. ”Ei ole lapsia, omia tai opetettavia, enkä myöskään hae mitään nostalgiaa kun suuri osa lukemistani on sellaisia joita en ole aiemmin lukenut”, hdcanis jatkaa. Minulla noita ”oikeuttavia” syitä on parikin. Omat lapset ovat parhaillaan teini-iässä, ja työtä teen juuri teini-ikäisten parissa ja siihen kuuluu myös lukuinnostuksen herättäminen (tai tappaminen, kuten usein saa kriittisiä kommentteja kuulla ja lukea). Tietty nostalgiankaipuukin välillä herää, ja silloin on mukava palata menneeseen ja menetettyyn aikaan kirjan avulla. Teemaviikollani ilmestyi myös Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla Suvi Aholan lauantaiessee, Nuortenkirjoja aikuisille? (17.11.2012), joka herätti kiivastakin keskustelua blogeissa lähinnä siitä, miten Aholan tulkittiin suhtautuvan nuorten aikuisten kirjallisuuteen.

Lähdin omaan ja täysin valmistelemattomaan viikkoni sillä mielellä, että luen, mitä käteen sattuu ja sitten kirjoitan siitä. Lukemattomien kirjojen massiivisessa pinossani minua oli syyttelevästi tuijottanut muutamakin uutuuskirja, joten ne olivat itseoikeutetusti etulinjassa. Aloitin Venla Saalon Kirkkaalla liekillä -teoksella, ja kuinka ollakaan, juuri kun olin saanut kirjan luettua, sen ilmoitettiin olevan ehdolla Junior Finlandia -palkinnon saajaksi. Olin ällistynyt, mutta en hienon kirjan pääsystä ehdolle vaan oman lukemiseni ajankohtaisuudesta. Saalon kirja onkin sitten ainoa, jonka olen kuudesta palkintoehdokkaasta lukenut. Viime vuoden voittaja Valoa, valoa, valoa on vieläkin kesken, tunnustan. Mutta hyvin lähti siis teema liikkeelle.

Seuraavaksi tartuin juuri saamaani Tuija Lehtisen nuortenkirjauutuuteen Pesää!, jolla on kieltämättä aika ajatuksia herättävä nimi. Tätä koostetta tässä naputellessani ja samalla hieman netissä surffatessani huomasin, että kyseinen kirja on valittu tänään yhdeksi Savonia-palkintoehdokkaaksi! Miten tämä nyt pitää tulkita? J Luen vain loistavaa kirjallisuutta!

Valitettavasti Seita Vuorelan huikea romaani Karikko ei vielä ole tietääkseni ollut mukana millään palkintoehdokaslistalla, vaikka sen ehdottomasti pitäisi. Tämän kirjan äärellä jäin jälleen kerran miettimään kohderyhmäkysymystä. Liian kapea markkinointi on tällaisten teosten kohdalla huutavaa vääryyttä. Kirja sopii vallan mainiosti aikuiseenkin käteen, vaikka olen kirjoitustani kommentoineen Mikon kanssa kyllä samaa mieltä, että kirjan ulkoiset mittasuhteet ovat hieman kömpelöt. Kirja on paksu ja leveä.

Annukka Salaman virkistävä Käärmeenlumooja löytyi vielä omasta pinostani, ja kirja lumosi minutkin. Tämän lajityypin teokset olivat minulle ennen tätä teemaviikon rutistusta tuntemattomia. Toki tiesin, että kyseistä genreä on ulkomailla kirjoitettu runsaasti ja että suomalaisetkin tytöt ovat sitä jo muutaman vuoden ahmineet, mutta itse en ole tullut tarttuneeksi. Tyttären hyllystä kyllä olisi helposti löytynyt.

Tämän jälkeen kirjat sitten kotoa lopahtivatkin. Olin ajatellut kaapaista viikonlopuksi töistä pinon luettavaa mukaani, mutta perjantaihössäkässä se unohtui. Vasta kotimatkalla muistin, että kotona ei olekaan juuri mitään teemaviikkoon sopivaa (paitsi lasten hyllyissä). Kotitaajaman kirjastoon en enää ehtinyt, ja keskustaan olin menossa vasta illalla, joten oli kurvattava vielä yhteen vaihtoehtoon, työmatkan varrella sijaitsevaan sivukirjastoon. Vaikka kaupunkimme koettaa kuristaa kirjastonsakin hitaasti hengiltä säästöillään, minua onnisti. Ohittamani taajaman kirjasto on auki perjantai-iltapäivisin viiteen, eikä henkilökuntaa ollut juuri silloin lomautettu. Siispä marssin nuorten aikuisten osastolle. Saalis oli mukava. Yksi vanhempi teos, Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta, pääsi siis mukaan teemaviikolleni. Nyt kutkuttaisi lukea hänen uutuuskirjansa Perhosen varjo, josta Sara kirjoitti ihan hiljan houkuttelevasti.

Tiistaikin paukahti teemaviikolleni, ja hyvinhän siihen sopi TTT eli kymmenen upean suomalaisennaispuolisen fantasiakirjailijan esittely. Listalle oli tunkua enemmänkin. Joudun pudottamaan ainakin Tuula Kallioniemen ja hänen teoksensa Kulkuripoika ja tuulen tyttö, josta pidin aikanaan kovasti, samoin Orvokki Annalan Kerikansan tarinan.

Viikko hieman venähti, sillä viimeinen teemaviikon juttu valmistui vasta eiliseksi. Siinä esittelin Elina Rouhiaisen esikoisteoksen Kesytön, joka aloittaa Susiraja-nimisen paranormaalin romanssisarjan. Ahmin tämän mielenkiintoisen tarinan häpeämättömästi nautiskellen. Viihde on hyväksi.

Yhdeksän päivää, kuusi kirjaa. Minusta tulos on hyvä. Jälkikäteen olen pikkuisen ihmeissäni teemaviikkoni tiukasta kotimaisuudesta. Joukossa on peräti kolme esikoisteosta, hienoja kaikki. Lisäksi tarkoituksetta kaikki lukemani kirjat olivat naisten kirjoittamia. Nuorten aikuisten kirjoista kirjoittanut Ahola mainitsee esseessään, että tällä kirjallisuuden alueella naiset jylläävät. Hän mainitsee kotimaisista miehistä nimeltä vain Kaj Korkea-ahon ja hänen teoksensa Tummempaa tuolla puolen. Satuin muuten saamaan sen juuri kirjastosta lainaan, joten teema jatkunee vielä myöhemminkin. En ole muutenkaan jättämässä nuortenkirjoja pois lukemisteni joukosta. Teemaviikolta jäi tähteeksi myös mm.  Nemo Rossin arkeomysteeriksi luonnehdittu Rooman sudet, jonka haluaisin jossakin välissä lukaista. Kirja ei vaikuta kovin paksulta, toisin kuin tuo Korkea-ahon teos. Lisäksi lainasin äänikirjana Roald Dahlin IKJ:n, joka jostain syystä on jäänyt minulta väliin. Aivan hulvaton! Kirjoitan siitä myöhemmin lisää!

Nappasin sitten töistä sen aikomani kirjapinon mukaani myöhempää tutustumista varten. Mukana on ihan omia kirjojani, jotka olen vienyt töihin, ja sitten varta vasten kouluun hankittuja teoksia. Yhteistä niille valitettavasti on, etteivät nuoret niihin tartu. Kunhan aikanaan niihin palaan, on syytä miettiä, mikä aiheuttaa torjunnan. Olisiko joukossa Sinulle tuttuja kirjoja, joista voisit kenties jonkin syyn jo kertoa? Entä mitä ajatuksia teemaviikkoni herätti? Oliko siinä mitään ideaa?

Elina Rouhiainen: Kesytön

Mitä?! Joudunko oikeasti odottamaan yli puoli vuotta, ennen kuin saan lukea jatkoa? Nämä suurin piirtein olivat tuntemukseni, kun suljin Elina Rouhiaisen esikoiskirjan Kesytön eilen iltapäivällä. Kesytön on Susiraja-sarjan aloitusosa, ja se määritellään ”paranormaaliksi romanssiksi”. Termistä kannattaa lukea lisää ainakin täältä, jos se herättää mielessä kysymyksiä, kuten minulla, joka olen eräänlainen neitsyt tällä alueella. En nimittäin ole lukenut esimerkiksi Twilight-sarjaa, joka käsittääkseni on myös kyseisen lajityypin edustaja ja kenties esikuvakin monille uusille kirjoittajille.

Tartuin itse tähän Rouhiaisen teokseen viettämäni nuortenkirjateemaviikon vuoksi ja koska se osui käteeni tutkaillessani kaupunkimme erään taajaman sivukirjaston nuorten aikuisten hyllyä. Kansi ja nimi olivat jo entuudestaan tuttuja, joten päätin ottaa kirjan mukaan teemaviikolleni. Ei harmita yhtään. Kirja on vetävästi kirjoitettu viihderomaani, jonka tarina vie mennessään tällaisen varttuneemmankin lukijan.

Päähenkilö on seitsemäntoistavuotias Raisa Oja, joka asuu Helsingin Kalliossa ja käy kuvataidelukiota. Taitavan nuoren naisen tärkein unelma on tulla taiteilijaksi. Ihan ensi sivuilla tapahtuu kuitenkin onnettomuus: Raisan yksinhuoltajaäiti jää auton alle ja kuolee. Raisa luulee olevansa täysin yksin maailmassa, sillä isästään hän ei tiedä edes nimeä ja kainuulaisiin sukulaisiinsa äiti on katkaissut välinsä jo ennen Raisan syntymää. Yllättäen kuitenkin Raisan Hukkavaarassa asuva eno haluaa ryhtyä hänen huoltajakseen ja Raisan elämä muuttuu lisää. Hän päättää muuttaa enonsa luo saadakseen tietää lisää itsestään ja äidistään, joka selvästikin on salannut Raisalta aika paljon asioita.

Viisikymmentä kilometriä Kajaanista korpeen sijaitsee Hukkavaara, jonka sydämenä on menestyvä hiihtokeskus. Toinen merkittävä tulonlähde on turisteille tarjottava susimatkailu. Ollaan siis kirjaimellisesti susirajalla. Raisa tuntee olonsa orvoksi, syystäkin, sillä pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa ja tulokkaita pidetään silmällä. Pian Raisa kuitenkin huomaa, että Hukkavaara on monin tavoin kummallinen paikka. Kylässä ei näy vanhuksia, ja kaikki asukkaat ovat poikkeuksellisen kauniita ja hyväkuntoisia. Lukion ehdoton johtohahmo on huikaisevan komea Mikael, joka luonnollisesti seurustelee koulun kauneimman tytön kanssa. Koska jo takakansi paljastaa, että Hukkavaaran asukkaat ovat ihmissusia, uskallan sen tässäkin kertoa. Asia valkenee Raisalle aika verkkaan.

Kesytön on selvästi ja tarkoituksella kirjoitettu pitemmän sarjan aloitusosaksi, ja se näkyy ja tuntuu kahdella tavalla. Ensinnäkin laaja, yli 400-sivuinen teos lähtee hyvin hitaasti käyntiin. Puolivälissä kirjaa olin hieman tuskastunut. Onko tässä mitään uutta? Kyllähän Raisan opintojen alkamisesta Hukkavaaran lukiossa ja Kallioon haikailusta sekä maalaamisesta oli ihan mukava lueskella, koska kouluasiat ovat minullekin tuttuja, mutta tarina ei oikein tuntunut pääsevän alkuun. Vaaditaan siis lukijalta kohtalaista kärsivällisyyttä pysytellä matkassa mukana. Toinen seikka on se, että tarina ei oikeastaan pääty millään tavalla. Kaikki jää auki ja kesken. Se turhautti melkoisesti, mutta on tietysti ymmärrettävää, koska jatkoa on luvassa. Tämä lienee kaikkien sarjaa tekevien ongelma. Jos asiat vie selkeään päätökseen ykkösosan lopussa, on seuraavassa osassa taas sama käynnistelyvaihe edessä. Nyt kuvittelisin, että kesäkuussa ilmestyvä Uhanalainen käynnistyy huomattavasti vaivattomammin.

Nuorille aikuisille suunnatuissa paranormaaleissa romansseissa näyttäisi minun tähänastisella suppealla kokemuksellani olevan keskeistä kohtalaisen vahva eroottinen lataus. Koska kyseessä on kuitenkin nuortenkirjallisuus, säilytetään tietty häveliäisyys. Keski-ikäistä se hieman hymyilyttää ja alkaa jossakin vaiheessa turhauttaakin. Rakastelisivat nyt jo lopulta, että siitäkin päästäisiin! Rouhiainen ei päästä pääpariaan vielä Kesyttömässä tuskastaan, vaikka todella kuumana käydään moneen otteeseen. Ihoa hivellään ja hiuksia harotaan suudelmien polttaessa rakastavaiset mielipuoliseen himoon, mutta intiimialueita ei mainita. Kädet pysyvät sievästi navan yläpuolella tai reisien alapuolella, rajana stay up -sukkien ylänauha. Edes rinnoista ei puhuta mitään, eikä alusvaatteita riisuta. Sen sijaan muistetaan ohimennen mainita, että Raisa hankkii itselleen ehkäisypillerit.

Kuten teemaviikkoani seuranneet huomaavat, on Kesyttömällä aika paljon yhtymäkohtia Annukka Salaman Käärmeenlumoojan kanssa. Kirjat kuuluvat selvästi samaan genreen. Kesyttömän puolivälissä olin oikeastaan siksikin pikkuisen pettynyt, koska vertailukohta tuntui olevan niin lähellä ja tuoreessa muistissa. Kesyttömässä ei tuntunut olevan oikein mitään uutta Käärmeenlumoojan jälkeen. Mutta onneksi Rouhiainenkin pääsee lopulta kunnolla vauhtiin ja Raisan tarina alkaa saada uusia ulottuvuuksia. Kirjat ovat kuitenkin raikkaasti erilaisia. Genre on mielenkiintoinen ja tervetullut kotimaiseen nuortenkirjallisuuteen ja nuorten aikuisten kirjallisuuteen. Pidän erityisesti siitä, että kirjat sijoittuvat Suomeen, suomalaiseen maisemaan ja kulttuuriin koettamatta etäännyttää liikaa. Juuri tutun ja jonkin täysin vieraan yhdistämisestä syntyy mukavaa kontrastia tarinoihin. Kuten alussa jo totesin, jään malttamattomana odottamaan Susirajan seuraavaa osaa.

Elina Rouhiainen: Kesytön

Tammi 2012. 426 s.

TTT: Kymmenen fantastista naiskirjailijaa

Tämän tiistain TTT:n eli kymppikärkilistan idea alkoi muhia päässäni viime viikolla, kun aloittelin blogini nuortenkirjateemaviikkoa. Ajatuksenani oli kerätä vähän materiaalia pian koittavaa Blogistanian Kuopus -kisaa varten ja muutenkin nostaa esille nuortenkirjallisuutta vähän paremmin. Minulla on ilo kuulua Facebookin Kotimaiset lasten- ja nuortenkirjat

-sivun ylläpitäjiin, joten senkin vuoksi teema tuntui istuvan minulle ja blogiini hyvin. Muutenkin koetan jo ihan työni vuoksi pitää edes pikkuisen silmällä sitä, mitä kaikkea mielenkiintoista lanu-puolella tapahtuu. Siellä nimittäin tapahtuu. Oli hauska sattuma, että kesken teemaviikkoni ilmestyi lauantain 17.11. Hesarissa Suvi Aholan essee nuorten aikuisten kirjoista. Kirjoitus herätti vilkasta keskustelua kirjablogeissakin.

En suunnitellut oman teemaviikkoni lukemisia mitenkään etukäteen, vaan nappasin lukemattomien kirjojeni pinosta kaikki nuortenkirjat. Kun ne loppuivat, poikkesin lähimpään kaupungin lomautuksista huolimatta auki olleeseen kirjastoon ja lainasin lisää. Vasta nyt, kun viikko alkaa olla pian kasassa, huomaan, että kaikki lukemani kirjat ovat naisten kirjoittamia ja kotimaisia. Huomaan myös, että useat lukemani teokset ovat enemmänkin tuota vaikeasti määriteltävää nuorten aikuisten kirjallisuutta kuin sitä, mitä ehkä perinteisemmin on ajateltu nuortenkirjallisuudeksi. Jotenkin koen kaikenlaisten raja-aitojen asettelun kuitenkin vaikeaksi ja turhaksi, haitalliseksikin. Tietysti luokittelusta on jossakin apua, mutta tiukka rajanveto on aiheetonta. Kirjallisuutta voi lukea kuka tahansa. Kannattaa, ihan oikeasti, olla ennakkoluuloton ja kokeilla erilaista. Voi yllättyä.

Mutta asiaan! Kymmenen fantastista suomalaista naiskirjailijaa ja heidän kirjansa (miten oppisin keksimään tiiviitä otsikoita näihin?!):

1. Anu Holopainen: Syysmaa-sarja

Tutustuin sarjaan sopivasti tänä vuonna. Kesällä nimittäin ilmestyi (käsittääkseni) sarjan päätösosa Matkalaiset. Syysmaa on kiehtova fantasiasarja, sopivan erilainen mutta samalla riittävän perinteinen. Kustantaja suositteli joitakin teoksia takakansiteksteissä ”varttuneille nuorille”, mikä herätti hilpeyttä. Suosittelen kaikille fantasian ystäville ikään ja sukupuoleen katsomatta. Kirjat ovat sen verran itsenäisiä, että voi oikeastaan aloittaa mistä kohtaa sarjaa hyvänsä. Toki järjestyksessä lukemisesta on etua, jos haluaa hahmottaa kokonaisuuden.

2. Kirsti Ellilä: Majavakevät

Selkeästi edellistä nuoremmille lukijoille suunnattu teos, jossa on mukana aimo ripaus maagista realismia. Hienoa luontokuvausta ja tärkeää ajateltavaa, joten ei ole pahaksi vanhemmillekaan lukijoille.

3. J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

Kirjoittajan esikoisteos, joka aloittaa sarjan. Kyseessä on oikeastaan historiallisen romaanin ja fantasiaromaanin sekoitus, ja monet ovatkin kaivanneet teokseen enemmän fantasiaelementtejä. Pidin kirjan tunnelmasta ja odottelen jo jatko-osaa, sillä oikeastaan tässä päästiin vasta lopussa varsinaisen asian eli niiden mifonkien pariin. Tästäkin kirjoittaessani olen näköjään pohdiskellut kohderyhmäkysymystä, kuten moni muukin. Fantasia ei ole ”vain” nuorten iloksi kirjoitettua.

4. Hanna van der Steen: Tähtisilmät-sarja

Todellinen mielikuvituksen runsaudensarvi ahmimisikäisille. Rinnakkaisina maailmoin kotoinen suomalaiskunta Pernainen (joka ei sitten ihan tavallinen olekaan) ja Tähtilinnan fantasiamaailma, sankarittarina kolmetoistavuotiaat kaksoset Armada ja Elena. Aloitusosa Ennustus on esitelty tarkemmin täällä. Olen lukenut myös kakkososan eli Kirouksen, ja keväällä ilmestyy päätösosa Lumous.

5. Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa

Kirja on myös Gigistä ja Henrystä kertovan steampunk-sarjan aloitusosa. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni kiehtovaan steampunkiin, johon kannattaa tutustua tarkemminkin. Kerjäläisprinsessa maistunee parhaiten ahmimisikäisille, mutta omista kahdeksasluokkalaisistanikin monet pitivät kovasti. Kirjatraileriprojektimme oli myös monin tavoin antoisa.

6. Seita Vuorela: Karikko

Tämän syksyn upea uutuusteos, jonka todella toivoisin löytävän tiensä myös monen aikuisen lukijan käsiin. Lue tarkemmin hiljattainen esittelyni sekä mitä kirjoitin aikoinaan Seitan kirjasta Viima.

7. Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Jälleen esikoiskirja ja laajemmaksi suunnitellun sarjan aloitusosa. Kakkososa Piraijakuiskaaja lieneekin jo hyvässä mallissa. Sitä odotan! Salaman luoma maailma joukossamme elävine faunoideineen on todella kiehtova. Mukana melkoinen annos eroottista latausta.

8. Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta

Tämä aikamatkustusaiheinen nuortenkirja herätti uudelleen kiinnostuksen Teräksen tuotantoon. Kyseessä on vuonna 2004 ilmestynyt esikoiskirja, mutta tänä vuonnakin on ilmestynyt uusi teos nimeltään Perhosen varjo. Siinä käsitellään ajankohtaista nuoren naisen syömishäiriötä, mutta mukana on käsittääkseni vahva annos myös fantasiaa.

9. Elina Rouhiainen: Kesytön

Tämä Susiraja-sarjan aloitusosa on minulla tätä kirjoittaessani vielä kesken. Paksusta kirjasta on vielä neljännes lukematta. Alku oli hieman hidas, mutta mukaan tulee koko ajan lisää kiinnostavia ja salaperäisiä asioita. Kirjaa oli illallakin vaikea laskea käsistään, ja tunti sen parissa hujahti nopeasti. Kirjoitan tästä pian lisää!

10. Virpi Saarinen: Jäälinnun sulka

Kaikki edelliset listan kirjat olen lukenut viimeisen vuoden sisällä, mutta halusin tähän mukaan yhden hieman vanhemmankin lukukokemuksen. Saarinen sai tästä teoksesta Olvi-säätiön palkinnonkin. Olen kirjoittanut vuonna 2004 mm. näin:

”Jäälinnun sulka on vetävä ja raikas kertomus, jossa yhdistyvät mielenkiintoisesti fantasian ja tyttökirjojen parhaat perinteet. Saarinen ei turhaan selittele outoja ilmiöitä, vaan saa ne tuntumaan lähes luonnollisilta. Kivikauden elämää on kuvattu tarkasti ja kiinnostavasti. Silti mukaan on ujutettu mukavasti ripaus feminismiä. Vaikka sekä Laian että Auran tarinat päättyvät onnellisesti, ratkaisut eivät ole liian imeliä.”  Uskon, että Jäälinnun sulka kestää lukemisen nyt ainakin yhtä hyvin kuin Teräksen Tyttö tulevaisuudesta.

Hieno lista kerrassaan, jos minulta kysytään. Suomessa on todella paljon erittäin lahjakkaita nuortenkirjailijoita! Tässä listassa eivät siis todellakaan ole kaikki, vaan vain niitä, joiden teoksia olen itse lukenut ja pitänyt. Mielenkiintoista on kyllä naisten mieletön ylivalta fantasiavaikutteisessa nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuudessa. Ahola mainitsee esseessään nimeltä yhden miehen eli Kaj Korkea-ahon ja hänen teoksensa Tummempaa tuolla puolen. Siihen en ole törmännyt, mutta kiinnostaisi kyllä. Mitä ajatuksia aihe Sinussa herättää? Luetko nuortenkirjoja? Mitä ja miksi? Kiintoisaa olisi kuulla myös, jos et lue nuortenkirjoja. Mitkä ovat syyt vai onko niitä? Sana on vapaa.

Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta

Nuortenkirjateemaviikolleni oli käydä köpelösti, kun unohdin tuoda työpaikalta viikonloppulukemiseksi valikoimani kirjat kotiin. Onneksi tajusin tämän jo perjantaina kotimatkalla ja matkan varrella sijaitseva kirjasto oli auki. Oma kirjastomme on perjantaisin auki vain kolmeen, ja pääkirjaston aukioloa on lyhennetty, joten niihin en enää olisi ehtinytkään. Valikoin pikkukirjaston nuorten aikuisten osastolta muutaman teoksen mukaani. Yksi niistä oli Mila Teräksen vuonna 2004 ilmestynyt Tyttö tulevaisuudesta.

Kirjan päähenkilö on viisitoistavuotias Aada, jonka äiti on pahasti alkoholisoitunut. Aadan paras kaveri Silja rakastuu täysi-ikäiseen Erkkaan, ja Aada itse on ihastunut oman luokan tummaihoiseen Joonaan. Elämä alkoholistiäidin kanssa ei ole helppoa, eikä Joonakaan tunnu Aadasta välittävän.

Kirjan alussa Aada saa kesätyön. Hänen on määrä käydä kaupungin laidalla sijaitsevassa entisessä pappilassa kastelemassa Matilda Taulaniemen kukkia. Kun Aada menee taloon, hän huomaa sen olevan autiona. Salin ikkunalla on kuitenkin suuri kasvi, joka kaipaa selvästi kastelua. Salissa on myös vanha piano, jota Aadan tekee mieli koettaa. Pianotunnit on pitänyt lopettaa, kun äiti on saanut potkut. Soitto tempaa Aadan suoraan vuoteen 1889, keskelle pappilan hyörinää. Siellä hän tutustuu ompelemassa olevaan Tildaan, joka joutuu huolehtimaan alkoholiongelmaisesta tädistään. Tildallakin on rakkaushuolia, sillä kauppiaan Elias on komea ja nauravainen, mutta tuskin sentään ottaa orpoa mökkiläistyttöä vaimokseen.

Aada huomaa, että hän voi kulkea aikatasojen välillä pianoa soittamalla. Aikamatkalle voi ottaa kaverinkin, ja ajassa kuljetaan kirjan mittaan useaan kertaan molempiin suuntiin eri kokoonpanoilla. Kummassakin ajassa on hyvin samankaltaisia murheita ja huolia. Menneisyydessä kuolema on kuitenkin enemmän läsnä arjessa ja tuo asioihin tiettyä painoa.

Teräs käyttää hauskasti vanhahtavaa kieltä ja sanoja rakentaessaan menneen ajan maailmaa. Kovin helposti Aada sujahtaa menneeseen. Kirjasta myös mukavasti huomaa, että se on pian jo kymmenen vuotta vanha. Nuoret lähettelevät toisilleen sähköposteja, eikä some ole vielä syrjäyttänyt tätä nykyään jo vähintään kivikautiselta tuntuvaa viestintätapaa. Hieman kulmia kohauttelin, kun yhdeksäsluokkalaiset käsittelevät historian tunnilla 1800-lukua. Historiaa kun ei ole enää 1990-luvun puolella opetettu yhdeksäsluokkalaisille, ja 1800-luvun elämä kuuluu enää 7.-luokkalaisten OPS:iin. (Tietysti kyseessä saattaa olla historian valinnaiskurssikin.) Mutta tämän verran toki taiteellista vapautta on sallittava teoksessa, joka muutenkaan ei ole kovin realistinen.

Aluksi ajattelin, että kirja on tarkoitettu ala-asteikäisille, mutta vähitellen mukaan tulee aika rankkoja aiheita aborttikysymyksen ja synnytyksen muodossa, joten se sopii kyllä hieman vanhemmillekin.

Olen lukenut Mila Teräkseltä aikaisemmin hänen toisen romaaninsa Sininen huone, joka on täysin realistinen nuorten aikuisten kirja. Siinä 17-vuotias lukiolaistyttö huomaa olevansa tulossa äidiksi. Teiniraskaus ei ole ainakaan nuortenkirjallisuudessa mikään kovin harvinainen aihe, mutta Teräs kirjoittaa selvästikin itselleen läheisestä ja perin juurin tutusta aiheesta, mikä tuo teokseen syvyyttä. Myös synnytyksen jälkeisiä rankkoja viikkoja seurataan aina vauvan ensi hymyyn asti. Kauan sitten kuollut biologinen isä alkaa kiinnostaa Sigridiä, ja sukulaisten merkitys muuttuu. Sigridin taiteellisuus saa selityksensä isänpuoleisesta verenperinnöstä, ja hän tuntee olevansa konkreettinen osa sukupolvien ketjua.

Teräs on sittemmin julkaissut vielä kuusi teosta, joista peräti kolme on julkaistu tänä vuonna. Kiinnostavimmalta niistä vaikuttaa romaani Perhosen varjo, jossa käsitellään syömishäiriötä osin fantasian keinoin.

Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta

Otava 2004. 205 s.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Nuortenkirjateemaviikkoni etenee huimaa vauhtia. Neljännen päivän aamuun heräsin lumoutuneena. Sain nimittäin ennen nukkumaan menoa ahmittua loppuun Annukka Salaman Käärmeenlumoojan. Kirjaimellisesti ahmin lopun, sillä tarina oli paikoin niin jännittävä, että oli loikittava tekstissä eteenpäin saadakseen tietää, miten käy. Sitten kyllä kuuliaisesti palasin lukemaan harppomani kohdat. Näin käy nykyään aika harvoin, joten se kuvannee teoksen latautunutta intensiteettiä, joka välittyi keski-ikäiselle lukijalle vahvasti. Mitenköhän tämä imaisee mukaansa nuoremman lukijan?

Annukka Salama oli esittelemässä teostaan lokakuussa Turussa, kun WSOY tarjosi illanvietonpaikallisille kirjaihmisille. Sain mukaani juuri Käärmeenlumoojan, mutta kirjailija pääsi livahtamaan käsistäni, joten jäin ilman omistuskirjoitusta. Tämä harmittaa nyt entistä enemmän. Kirjalle on tehty hyvä kirjatraileri, joka oman kokemukseni mukaan herättää kiinnostusta kohderyhmässä. Olen nimittäin muutamia kirjatrailereita pyörittänyt omille oppilailleni paristakin eri syystä, ja tämän kirjan tietoja kyseltiin kirjastokäynnin varalle. Nyt voin viedä oman kappaleeni työpaikan hyllyyn. Olisipa ihanaa, jos voisi sinne hankkia enemmänkin uutuuksia ilman ainaista rahapulaa.

Käärmeenlumooja aloittaa sarjan, jonka toinen osa Piraijakuiskaaja ilmestyy ensi vuonna. Sarjamaisuus on hyvin otettu huomioon jo alusta alkaen, mikä tietenkin on rakenteelle eduksi. Monestihan (?) käy niin, että on kirjoitettu yksittäinen teos, jolle sitten aletaan suosion takia tai muista syistä kirjoittaa jatko-osia, ja tulos on ainakin ensimmäisen ja toisen osan kohdalla kankea.

Mutta lopultakin itse kirjaan. Perusidea on, että osa ihmisistä on faunoideja. Faunoidien ominaisuuksista yli puolet on joltakin satunnaisesti valikoituneelta eläimeltä, loppuosa ihmistä. Faunoidit elävät joukossamme ilman, että kovinkaan moni sitä tietää. Osalla muistakin ihmisistä on itsessään pienempi annos eläintä, ja monet heistä koettavat eri menetelmin ”löytää” sen itsestään, kokonaan koskaan onnistumatta. Kirjan päähenkilö on kuusitoistavuotias Unna, joka on aina itse tiennyt olevansa erilainen kuin muut. Hän on enemmän kuin puoliksi orava. Unna on käsittämättömän notkea ja taitava kiipeämään. Puut, lipputangot ja korkeat rakennukset vetävät häntä puoleensa magneetin tavoin. Leiskuvan punainen kiharapilvi on oikeastaan ainoa ulkoinen seikka, josta Unnan voimaeläimen voi aavistaa.

Unna ei ole koskaan tavannut kaltaisiaan eikä tiedä mitään faunoideista saati metsästäjistä, jotka saalistavat faunoideja kaupunkien voimalaitoksiin energianlähteiksi. Kun hän sitten tutustuu K2:n jengiin eli neljän opiskelijapojan kommuuniin, hänen elämänsä muuttuu täysin. On muitakin, monta. Unna ei ole enää yksin. Ennen kaikkea on Rufus, uskomattoman komea ja kiehtovat uros, joka katsoo Unnaa niin, että tämä tuntee sulavansa siihen paikkaan.

Tapahtumat sijoittuvat suomalaiseen kaupunkiin, jonka joku saattaa tunnistaakin. Minä en, mutta sillä ei ole merkitystä. Maailma on vain ihan pikkuisen vino. Salaman idea faunoideista on samalla hauska ja jännittävä. Rufuksen lähipiiriin kuuluu esimerkiksi Vikke, joka on mahdottoman komea ruskeine silmineen ja upeine hiuksineen. Naiset suorastaan lankeavat hänen edessään. Kukapa ei tällaisia ihmisiä tuntisi? Joone on taitava kitaristi ja pukeutuu näyttäviin koruihin ja koristeisiin, kuin harakka. Ilmetty rokkikukko! Hahmoja on hauska vertailla tuntemiinsa ihmistyyppeihin.

Täytyy tunnustaa, että hieman ensin hämmennyin kirjan erittäin vahvasta eroottisesta latauksesta. Koska henkilöissä on merkittävä osuus eläintä, ovat heidän viettinsäkin luonnollisesti väkevät. Silti tällaista kuivahkoa lukijaa alkoivat jo jossakin välissä vaivaannuttaa toistuvat kuvaukset siitä, miten Unnan ja Rufuksen välillä kipinöi ja leiskui. Pieninkin katse ja hipaisu sytyttää osapuolet sellaisiin liekkeihin, että alta pois.

”Suudelmat olivat ensin varovaisia, mutta kun Unna äännähti hiljaa ja painautui Rufusta kohti, ne muuttuivat vaativiksi. Hän päästi keuhkonsa tyhjiksi, kun sata kiloa puhdasta halua kierähti hänen päälleen. Voi luoja, se murisi hänen huuliaan vasten. Se tuntui värinänä varpaissa asti, ja Unna vaikersi ääneen.”

Unna on kuitenkin hyvän perheen kunnollinen tytär ja Rufus suorastaan ritarillisuuden perikuva, joten kestää kauan, ennen kuin kärventävä himo saa täyttymyksensä. Silti kirjassa säilytetään tietty häveliäisyys, eikä intiimialueista edes vihjailla mitään. Varsinainen akti häivytetään täysin. Pikkuisen hymyilytti myös, että roihuavan intohimon vastapainoksi Salama muistuttaa moneen otteeseen turvaseksistä. Rufus ei tietenkään suostu mihinkään ilman kondomia!

Tätä tekstiä kirjoitin siis tänään lauantaiaamuna 17.11.2012. Välillä piipahdin aamukahvipöydässä, ja kuinka ollakaan, aamun Hesarissa oli Suvi Aholan artikkeli nuorten aikuisten kirjallisuudesta. Ahola mainitsee kirjoituksessaan Annukka Salaman yhdeksi suomalaisista naiskirjailijoista, jotka kirjoittavat juuri nuorille aikuisille suunnattuja teoksia. Käärmeenlumoojassa on kaikkea sitä, mitä Ahola mainitsee: se on uskallettu, pikkuisen dystooppinen, yliluonnilliseen kallistuva ja fantastinen sekä monimediainen. Muutenkin Aholan artikkeli kannattaa lukea, sillä se käsittelee aihetta, jota on vuoden mittaan monessa blogissakin sivuttu.

Jään odottelemaan Piraijakuiskaajaa ihan mukavissa tunnelmissa, ja aion senkin lukea. En yhtään häpeile, vaikka joku näkisi minun sitä lukevankin. Viittaan tällä tuohon Aholan juttuun, jossa mainitaan, että nuortenkirjojen lukemista kenties jotkut aikuiset peittelevät.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

WSOY 2012. 330 s.

Seita Vuorela: Karikko

Olen edelleen vilpittömästi iloinen Venla Saalon väkevän Kirkkaalla liekillä -teoksen Finlandia Junior -ehdokkuudesta, mutta luettuani Seita Vuorelan mykistävän Karikon en voi olla ihmettelemättä sen pois jättämistä. Suomessa julkaistaan huikaisevan korkealaatuista lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Tämä on puhdas fakta.

Olen aiemmin lukenut Seita Vuorelan teoksen Viima (julkaistu nimellä Seita Parkkola), jonka ilmapiiri on aistittavissa Karikossakin varsin selvästi. Kyseessä on siis tunnistettava, persoonallinen oma ääni, jota kirjailijoilta perätään. Olen Viimasta kirjoittanut, että Vuorela käyttää mm. metafiktiota tekstissään, ja sitä on jonkin verran Karikossakin. Minäkertoja, neljätoistavuotias Mitja puhuttelee lukijaa ja kehottaa huomaamaan ennakoivia merkkejä tulevista tapahtumista. Myös Vladimir, Mitjan isoveli, kertoo omaa versiotaan tarinasta lukijalle. Mukana on vielä kolmaskin ääni, tyttö, joka selittää tapahtumia omasta näkökulmastaan.

Viiman tavoin Karikossakin tapahtumiin hiipii kuin varkain outoja, fantasian maagisia ulottuvuuksia. Alkuasetelmakin on synkkä. Mitjan paras ystävä on syöksynyt Siilon katolta asvalttiin, kun pojat ovat olleet luvatta hylätyssä rakennuksessa. Myös hiljainen Vladimir on ollut paikalla. Mitja ei muista tapahtumista mitään, eikä kukaan suostu puhumaan hänelle. Kun kesäloma alkaa, äiti pakkaa pojat asuntoautoon ja lähtee tien päälle. Isä on jumittunut työmatkalla jonnekin Eurooppaan. Matka päättyy leirintäalueelle, josta auto ei suostu enää hievahtamaan korjausyrityksistä huolimatta. Alkaa pitkä ja omituinen kesä viimeisellä rannalla.

Jo ensimmäisenä iltana Mitja kohtaa salaperäisen valkoiseen mekkoon pukeutuneen tytön. Tyttö ei kuitenkaan suostu puheisiin, ja Mitja päätyy etsimään tätä monena päivänä. Pian hän huomaa, että rannalla liikkuu joukko poikia, jotka kutsuvat itseään hylyiksi ja odottavat suurta haaksirikkoa. Mitja otetaan pian mukaan porukkaan, vaikka kaikki eivät hänestä pidäkään. Vihamielinen Medusa tuntuu olevan kovin mustasukkainen valkopukuisesta tytöstä.

Vähitellen lukijalle ja samalla Mitjalle alkaa avautua, mistä todella on kyse. Vuorela kirjoittaa vangitsevasti. On vain pakko jatkaa, vaikka kaikki tapahtumat eivät kovin miellyttäviä olekaan ja taustaväri on tumman usvainen kuin Jani Ikosen maagisessa kuvituksessa. Tarinaan on taitavasti kudottu satujen, kansanperinteen ja myyttien aineksia, ja kokonaisuus on vaikuttava. Loppu on, no, pikkuisen yllättävä ja surullinen. Lukiessa mieleen nousivat etsimättä niin Peter Pan kuin Kärpästen herrakin. Saraa kirja muistuttaa myös Lindgrenin Veljeni, Leijonamielestä, eikä sekään pieleen mene. Käsitelläänhän Karikossakin lapsen tai nuoren kuolemaa ja surua.

Kun luin Viimaa, etsin luettavaa yläkouluun. Kirja karsiutui hankintalistaltamme, koska se on liian pitkä, päähenkilö on liian nuori ja mukana on kuvitusta. Karikon päähenkilö on juuri sopivan ikäinen ja ikäisekseen kypsä ja kuvitus on aikuismaista. Kirja on kuitenkin pitkä, joten kovin kokemattomille lukijoille se ei senkään vuoksi sovi. Myös tarina on sommiteltu haastavaksi. Uskon, että moni nuori lukija nauttii tästä, mutta se on minusta kuitenkin ennen kaikkea aikuisten kirja. Nuorille pitää totta kai kirjoittaa myös tällaisia teoksia, mutta on sääli, jos tämä kirjakaupoissa ja kirjastoissa luokitellaan ”vain” nuorten ja ”nuorten aikuisten” hyllyyn.

Tässä on nyt vahva ehdokas Blogistanian Kuopus -mittelöön!

Seita Vuorela: Karikko

WSOY 2012. 357 s.

Tuija Lehtinen:Pesää!

Nuortenkirjateemaviikko blogissani jatkuu siis todellisen kotimaisen suursuosikin uusimmalla teoksella. Tuija Lehtinen on vaikuttavan uransa aikana ehtinyt julkaista jo sata teosta, joista enemmistö on nuortenkirjoja. Kirjat ovat kuluneet vuosikymmeniä lukijoiden käsissä, vaikka kriitikot eivät ole kahmaloittain suitsutusta jakaneetkaan. Työssäni koetan alati houkutella nuoria kirjallisuuden pariin. Lehtisen kirjoihin tarttuvat monenlaiset lukijat, joten olen ollut todella kiitollinen tästä ehtymättömältä vaikuttavasta lähteestä.

Lehtisen tuorein nuortenkirja on monimielisesti nimeltään Pesää! Sanasta pesä kirjoittaja on ottanut kirjaimellisesti kaiken irti. Kansien välistä löytyvät varmaankin kaikki mahdolliset sanonnat ja sivumerkitykset, jotka kuvitella saattaa. On linnunpesiä ja saunanpesä, pesänrakennusta ja pesänjakajia. Ja hingutaankin sitä pesää, tietysti. Mutta mikään vonkaamiskirja tai teinipehmopornoteos ei todellakaan ole kyseessä.

Rakenteeltaan Pesää! on mukavan erilainen. Jokaisessa luvussa päähenkilö vaihtuu. Osassa luvuista joku kirjan nuorista on minäkertojana, osassa on käytetty ulkopuolista kertojaa, mutta silloinkin näkökulma on jonkun nuoren. Tapahtumat liittyvät hyvin löyhästi yhteen, ja oikeastaan luvut voi lukea novelleina. Yhdistävinä tekijöinä ovat aika ja paikka. Kaikki tapahtuu nimeämättömässä suomalaisessa pikkukaupungissa kevään ja alkukesän taitteessa. Henkilöt ovat lukioikäisiä nuoria, jotka kaikki tuntevat toisensa ainakin ulkonäöltä. Vaihdokset tapahtuvat monesti kuin elokuvassa. Ensin seurataan yhtä henkilöä, ja kun joku tulee vastaan, kamera lähteekin hänen mukaansa.

Yhtenäistä juonta kirjassa ei ole, ja osa henkilöistä ja heidän kohtaloistaan jää kaivelemaan mieltä. Olisi ollut mukava tietää, miten käy vaikkapa karkumatkalla olevalle Kertulle ja hänen huiputusyritykselleen. Samoin aloitustarinassa kotinsa vankina olevan pojan kohtalo jäi hyvin avoimeksi. Katkenneet jalka ja käsi paranivat, mutta mitä muuta pojan kesässä tapahtui? Jonkinlaisia vihjeitä Lehtinen on tipautellut muihin tarinoihin, sillä pyörätuolissa ulkoilutettava poika vilahtaa välillä taustalla ja jopa hetkittäisenä sivuhenkilönä, mutta tarina jää hyvin aukkoiseksi.

Yhdistävä tekijä on myös yksi henkilöistä, komea lukiolaispoika Malli-Mikke, joka on saanut pikkuisen piikikkään lempinimensä mainosmallina toimimisesta. Enemmistö kaupungin naispuolisista asukkaista on lääpällään Mikkeen, joka seisoskelee suu tötteröllä ja silmissään tyhjä katse milloin missäkin. Viimeisessä tarinassa Mikke pääsee itse ääneen.

Monissa tarinoissa teemana on se ikuisuuskysymys eli rakkaus tai sen puute. Seurustelu tai sen aloittaminen ei taida juurikaan olla helpompaa 2010-luvun nuorille kuin se oli ammoisina omina nuoruuteni vuosina, vaikka maailma muuten tuntuu melkoisesti muuttuneen. Nuorten sydämenasioita Lehtinen käsittelee tuttuun tyyliinsä humoristisesti ja kepeästi mutta silti lämpimästi. Seksi on kyllä alati mielessä, mutta tekoihin asti ei päästä. Tunteet ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin himo.

Muutamissa tarinoissa vilahtaa vakavampia ja tummempia sävyjä. Pesänjakajat-tarinassa Jonnan vanhempien riitely menee lopulta liian pitkälle. Vaikka bileet pelastuvatkin, on vanhempien ero silti surullinen asia. Onneksi aina voi kuitenkin ongelmista puhua.

Lehtisen tuotteliaisuutta ei voi kuin ihmetellä. Vaikka kirjailijalta ilmestyy vuodessa useampi teos, on ainakin tässä kirjassa yllättävän vähän epäloogisuuksia tai huolimatonta jälkeä. Tosin yhden onnahduksen sentään löysin! Mummon luo lähtevä Lotta pakkaa mukaansa vähän vaatteita ja pari kirjaa. Muutaman sivun päässä pitkästynyt Lotta harmittelee, ettei tullut ottaneeksi mukaan yhtään kirjaa! J Lohduttavaa, että sentään jotain on päässyt seulasta läpi.

Tuija Lehtinen: Pesää!

Otava 2012. 175 s.

Arvioni Lehtisen teoksesta Joka kimma sen tietää.

Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä

Tänään alkaa tässä blogissa nuortenkirjateemaviikko. Nuortenkirjoja yritän parhaani mukaan lukea ja niistä välillä kirjoittaakin, mutta taka-ajatuksena on saada jotakin kättä pitempää myös Blogistanian Kuopus 2012 -kisaan. Kyseessä on kirjablogien oma lanukirjallisuuskilpailu parhaista kotimaisista lasten- ja nuortenkirjoista tänä vuonna.

Viikon ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui pienen Robustos-kustantamon julkaisema Kirkkaalla liekillä, joka on Venla Saalon esikoisromaani. Täytyy tunnustaa, että kirja oli melkoinen täystyrmäys. Olin monella tavalla vaikuttunut ja olen oikeastaan edelleen, vaikka lukemisesta on kulunut jo muutamia päiviä.

Ensimmäinen kunnon ravistelu tulee jo aloitussivulla. Saalo viittaa kintaalla kaikille oikeinkirjoitussäännöille ja kirjoittaa tajunnanvirtamaista tekstiä, joka lähtee yllättävän nopeasti kuljettamaan lukijaa. Siis tällaista pilkunviilaajaakin! Toisella aukeamalla ei haitannut enää yhtään, ettei tekstissä ole isoja alkukirjaimia juuri muualla kuin ihmisten nimissä. Pisteitäkin käytetään kuin uusiutumatonta luonnonvaraa. Mutta toimii! Huhhuh!

Toiseksi tarina on varsin rajua tavaraa sekin. Ysiluokkalainen Maaria on menettänyt isoveljensä auto-onnettomuudessa. Tosin Maaria on vakuuttunut, että veli teki itsemurhan, koska ei enää jaksanut jatkuvaa kiusaamista. Nyt Maarian olisi vain jaksettava kahdestaan äidin kanssa, joka vaihtaa miestä kuin paitaa muttei saa asunnosta siivottua ainuttakaan esinettä.

Maaria on vakavasti masentunut eivätkä häntä kiinnosta sen paremmin koulu kuin kaveritkaan. Vain pitkäsorminen basisti Pete alkaa vetää häntä puoleensa sen lisäksi, että hän alkaa haaveilla kaupungin vanhan puukirkon polttamisesta. Polttamisesta ja tulen avulla puhdistautumisesta tulee Maarialle todellinen pakkomielle, kantava voima,  kun kaikki muu ympäriltä alkaa olla täysin hajalla.

Aihe on siis vähintäänkin rankka, ja Saalon tapa kirjoittaa tekee sille upeasti oikeutta. Opettajana tietysti pikkuisen aina kaihertaa, kun kirjassa nuoret lintsaavat koulusta kuukausitolkulla, eivätkä opettajat reagoi muka mitenkään. Oikeasti tällaisiin tapauksiin tartutaan nykyään rivakasti. Mutta ei tietysti synny tarinaa, jos koulukuraattori ja luokanvalvoja heti tarttuvat härkää sarvista. Eikä koulullakaan tietysti aina halusta huolimatta ole apua tarjottavanaan, myönnän toki. Maariakin saa apua, ja asiat alkavat lopulta kirkastua, joten aivan sysimusta ei kirjan maailma lopulta ole, vaikka paikoin siltä tuntuu. Saalo tekee tämänkin taitavasti, sillä loppuun asti joutuu jännittämään, ottaako Maaria tarjotun avun vastaan vai onko pakkomielle, hätä, sittenkin liian voimakas.

Esikoisteokseksi tämä on erittäin kypsä ja omaääninen, taitavasti kirjoitettu kirja. Suosittelen nuorille, nuorille aikuisille ja aikuisille.

Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä

Robustos 2012, 240 s.

Kirjasta on kirjoittanut myös Sara. 

Iloinen uutinen ehti ilmestyä ennen tämän tekstini julkaisua: Kirkkaalla liekillä on ehdokkaana Finlandia Junior 2012 -kisassa! Mahtavaa!

TTT: Kymmenen lukemaani Finlandia-voittajaa

Top Ten Tuesdayssa tänään Kymmenen lukemaani Finlandia-palkittua. Finlandia-palkinnon jakoperusteita ja -menetelmiä on vuosikymmenten mittaan muuteltu radikaalistikin, mutta nykytila on siis sellainen, että palkinnon voi saada kotimainen kuluvan vuoden aikana julkaistu romaani (ei kuitenkaan sarjakuvaromaani) ja palkinnon valitsee kolmen esilukijan (tänä vuonna Janna Kantola, Riitta Kulmanen ja Lasse Saarinen) valitseman enintään kuuden ehdokkaan joukosta yksi ihminen, joka tänä vuonna on presidentti Tarja Halonen. Ehdokkaat julkistetaan 15.11. eli ylihuomenna. Veikkauksia ehdokkaista voi käydä esittämässä Kirjantila-blogissa tai kurkkaamassa Sinisen linnan kirjastosta. Itse olen päättänyt pitäytyä arvailuista, sillä olen siinä todistetusti surkea ja esiraati ennakoimaton. Viimevuotinen ehdokaslista oli tyrmäävä esimerkki jälkimmäisestä, todisteet edellisestä voi kurkata täältä.

Muistin virkistykseksi viimevuotiset ehdokkaat:

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu (Teos)

Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava)

Laura Gustafsson: Huorasatu (Into)

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (Otava)

Jenni Linturi: Isänmaan tähden (Teos)

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY)

Näistä kirjoista en ollut ainuttakaan edes avannut ehdokkaita julkistettaessa. Sen jälkeen tilanne on kohentunut aika lailla, sillä olen lukenut kirjoista peräti puolet eli Liksomin, Hirvisaaren ja Linturin teokset. Loppuja tuskin tulen koskaan lukemaankaan.

Pitemmittä jorinoitta kuitenkin päivän listaan eli kymmeneen lukemaani voittajateokseen. Vaikka suhtautumiseni Finlandia-palkintoinstituutioon vaikuttaa ainakin omasta mielestäni nuivahkolta, huomasin yllätyksekseni lukeneeni tähänastisista voittajista peräti kymmenen, kenties jopa yksitoista. Joukossa on muutamia romaaneja ja kirjailijoita, joista on tullut todellisia suosikkejani, osasta jo ennen voittoa, osasta sen avulla. Listaan lukemani voittajat tässä aikajärjestyksessä.

1. Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies (1994)

Joenpeltoa olin lukenut jo aika tavalla ennen tätä voittoa, ja edelleen ajattelen, että palkinto oli eräänlainen elämäntyöpalkinto loistavalle kirjailijalle, sillä ko. teos ei mielestäni ole lainkaan hänen parhaansa.

2. Hannu Mäkelä: Mestari (1995)

Tähän tartuin vanhemman kollegani innostamana, vaikka aihekin, Eino Leino, kiinnosti. Mielenkiintoinen teos, josta edelleen on muistikuvia. Kannattaisi lukea joskus uudelleenkin.

3. Antti Tuuri: Lakeuden kutsu (1997)

Tuurin Pohjanmaa-sarjan teokset olin tämän ilmestyessä lukenut Talvisotaa lukuun ottamatta ja Pohjanmaa-elokuvakin oli oikein teatterissa käyty katsomassa. Ihan paras osa sarjaa ei tämäkään teos ole, ja muistaakseni palkinnon jälkeen puhuttiinkin, että haluttiin Tuurille antaa Finlandia tavallaan koko sarjasta ja elämäntyöstä (joka tosin on sittemmin jatkunut entistä parempana).

4. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)

Tämä herätti ansaittua huomiota erilaisena voittajana ja vielä esikoisromaaninakin. Muodoltaan erikoinen scififantasiaromaani käsittelee tärkeitä aiheita vetävässä muodossa. Teos on edelleen yksi suurista suosikeistani, samoin muukin Sinisalon tuotanto.

5. Hannu Raittila: Canal Grande (2001)

Ensikosketukseni Raittilan tuotantoon. Pidin kirjasta ja kirjoittajan tyylistä kovasti. Asiaa auttoi, että matka Venetsiaan oli itselläkin juuri takana, maisemat olivat siis tuttuja.

6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (2002)

Hotakainen oli minulle tuttu jo entuudestaan, mutta tämän loistavan romaanin äärellä rakastuin. Sen jälkeen on ilmestynyt vieläkin parempi teos eli Ihmisen osa. Hotakaisella nyt vain on se kuuluisa hyvä lause niin hyvin hanskassa, ettei voi kuin ihailla.

7. Pirkko Saisio: Punainen erokirja (2003)

Hotakaisen jälkeen tämä oli kuin toiselta planeetalta. Katkonaiseen tyyliin totuttuani nautin kyllä tästäkin kovasti, ja olen lukenut jatko-osistakin ainakin toisen. Saisio on monipuolinen lahjakkuus, ei voi kieltää. Rohkea nainen. Palkintorahat lahjoitti muistaakseni Setalle?

8. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (2006)

Ensimmäinen lukemani Westön teos sitten Leijojen kaupungin yllä, josta olin pitänyt. Tähän rakastuin. Ehdoitta.

9. Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)

Ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen voittaja, jonka olin lukenut ennen voittoa. Suuri suosikkini voittajien joukossa ja muutenkin.

10. Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)

Miksi, oi miksi? En ymmärrä vieläkään. Voittajan olisi pitänyt olla tämä, mutta eipä päässyt edes ehdolle.

Mikä on Sinun suhteesi menneisiin Finlandia-voittajiin? Onko tapanasi aina lukea voittaja, kenties ehdokkaatkin? Mitkä voittaneista tai hävinneistä vielä kannattaisi lukea ja miksi?

Johanna Tuomola: Kivalan etsivät 1, Jäätelökioskin arvoitus

Dekkarikirjailija Johanna Tuomola tunnetaan entuudestaan aikuistendekkareistaan eli toistaiseksi neliosaisesta Noora Nurkka -sarjastaan, jossa lohjalainen rikoskomisario alaisineen ratkoo visaisia rikoksia pikkukaupungissa ja sitä ympäröivällä maaseudulla.

Tuomola on tehnyt uuden aluevaltauksen aloittamalla lastendekkarisarjan Kivalan etsivät. Ensimmäinen osa on nimeltään Jäätelökioskin arvoitus, ja siinä Kivalan etsivät -niminen etsivätoimisto perustetaan. Se on napakka kahden hengen yritys, jonka työntekijöinä toimivat sen perustajat naapurukset ja parhaat kaverukset Matti ja Lumi. Ala-asteikäiset kaverukset ovat tunteneet toisensa hiekkalaatikkoiästä asti ja ovat nyt samalla luokalla.

Satamatorille saapuva jäätelökioski on varma kesän merkki, jota lapset odottavat vesi kielellä. Tällä kertaa edessä on kuitenkin pettymys, sillä kaikki jäätelöt ovat sulaneet pilalle. Omistaja syyttää jäätelönmyyjä Sannaa virheestä, mutta tämä kiistää. Kun sama toistuu, huomaa Matti, että kuka tahansa on voinut katkaista virran sähkötolpasta. Kyseessä onkin siis ilkivalta. Mutta kuka haluaisi tehdä kiusaa jäätelökioskille, jonka tuotteet ovat kaikkien suosiossa. Vai ovatko sittenkään? Matilla ja Lumilla on jo epäilty tiedossa.

Juoni etenee nopeatempoisesti kohti leppoisaa loppuratkaisuaan. Mitään kovin jännittävää tai pelottavaa tarinaan ei liity. Matin vanhemmat ovat eronneet, ja hän lasten tavoin hän edelleen toivoo heidän palaavan yhteen. Tosin hänkin on sitä mieltä, että riitelyn loppuminen on ollut hyvä asia. Lisäksi on kivaa, kun isällä nyt on ihan oikeasti aikaa hänelle, kun he ovat yhdessä. Äiti on vain niin väsyneen näköinen, vaikka työtä kassalla on entistä vähemmän. Lumille isä on hankkinut koiran sen jälkeen, kun heidän asuntonsa oveen oli kirjoitettu rumia asioita. Lumin vanhemmat ovat kotoisin Kongosta, mistä he ovat jo lapsina paenneet sotaa Suomeen. Matti ei oikein ymmärrä, miksi jotkut aikuiset hätkähtävät Lumin nähdessään. Mitä pelottavaa voi olla pienessä tytössä?

Kirjan takakannessakin luvataan, että Kivalan etsivät on helppolukuinen lastendekkari. Mielestäni tämä pitää mainiosti paikkansa. Teksti on luontevaa ja kieli hyvää, mutta ei liian vaikeaa tai toisaalta yksinkertaistakaan. Väljyyttä taittoon tuovat runsaat mustavalkoiset piirroskuvat, jotka ovat Satu Konttisen käsialaa. Lukijoiksi soveltuvat parhaiten jo itse lukevat ala-asteikäiset, mutta tämä sopii mainiosti myös ääneen luettavaksi hieman nuoremmille, ainakin eskari-ikäisille.

Seuraava osa Kivalan etsiviä ilmestyy jo keväällä 2013. Silloin Matti ja Lumi ratkaisevat kadonneiden rahojen arvoitusta.

Johanna Tuomola: Kivalan etsivät 1, Jäätelökioskin arvoitus

Myllylahti 2012. 55 s.

Johanna Tuomolan Noora Nurkka -sarjan neljännen osan Minkä taakseen jättää esittely täällä.

P.S. Kirja sopii mainiosti joululahjaksi 6-10-vuotiaalle. Jos Sinulla on sopiva lahjansaaja tiedossa, jätä kommentti alle ja kerro halukkuudestasi osallistua kirja-arvontaan. Jaossa on kaksi kappaletta Kivalan etsivien aloitusosaa! Arvon kirjat halukkaiden kesken keskiviikkona 14.11. Jätä kommentti viimeistään klo 10 ko. päivänä!