Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Nuortenkirjateemaviikkoni etenee huimaa vauhtia. Neljännen päivän aamuun heräsin lumoutuneena. Sain nimittäin ennen nukkumaan menoa ahmittua loppuun Annukka Salaman Käärmeenlumoojan. Kirjaimellisesti ahmin lopun, sillä tarina oli paikoin niin jännittävä, että oli loikittava tekstissä eteenpäin saadakseen tietää, miten käy. Sitten kyllä kuuliaisesti palasin lukemaan harppomani kohdat. Näin käy nykyään aika harvoin, joten se kuvannee teoksen latautunutta intensiteettiä, joka välittyi keski-ikäiselle lukijalle vahvasti. Mitenköhän tämä imaisee mukaansa nuoremman lukijan?

Annukka Salama oli esittelemässä teostaan lokakuussa Turussa, kun WSOY tarjosi illanvietonpaikallisille kirjaihmisille. Sain mukaani juuri Käärmeenlumoojan, mutta kirjailija pääsi livahtamaan käsistäni, joten jäin ilman omistuskirjoitusta. Tämä harmittaa nyt entistä enemmän. Kirjalle on tehty hyvä kirjatraileri, joka oman kokemukseni mukaan herättää kiinnostusta kohderyhmässä. Olen nimittäin muutamia kirjatrailereita pyörittänyt omille oppilailleni paristakin eri syystä, ja tämän kirjan tietoja kyseltiin kirjastokäynnin varalle. Nyt voin viedä oman kappaleeni työpaikan hyllyyn. Olisipa ihanaa, jos voisi sinne hankkia enemmänkin uutuuksia ilman ainaista rahapulaa.

Käärmeenlumooja aloittaa sarjan, jonka toinen osa Piraijakuiskaaja ilmestyy ensi vuonna. Sarjamaisuus on hyvin otettu huomioon jo alusta alkaen, mikä tietenkin on rakenteelle eduksi. Monestihan (?) käy niin, että on kirjoitettu yksittäinen teos, jolle sitten aletaan suosion takia tai muista syistä kirjoittaa jatko-osia, ja tulos on ainakin ensimmäisen ja toisen osan kohdalla kankea.

Mutta lopultakin itse kirjaan. Perusidea on, että osa ihmisistä on faunoideja. Faunoidien ominaisuuksista yli puolet on joltakin satunnaisesti valikoituneelta eläimeltä, loppuosa ihmistä. Faunoidit elävät joukossamme ilman, että kovinkaan moni sitä tietää. Osalla muistakin ihmisistä on itsessään pienempi annos eläintä, ja monet heistä koettavat eri menetelmin ”löytää” sen itsestään, kokonaan koskaan onnistumatta. Kirjan päähenkilö on kuusitoistavuotias Unna, joka on aina itse tiennyt olevansa erilainen kuin muut. Hän on enemmän kuin puoliksi orava. Unna on käsittämättömän notkea ja taitava kiipeämään. Puut, lipputangot ja korkeat rakennukset vetävät häntä puoleensa magneetin tavoin. Leiskuvan punainen kiharapilvi on oikeastaan ainoa ulkoinen seikka, josta Unnan voimaeläimen voi aavistaa.

Unna ei ole koskaan tavannut kaltaisiaan eikä tiedä mitään faunoideista saati metsästäjistä, jotka saalistavat faunoideja kaupunkien voimalaitoksiin energianlähteiksi. Kun hän sitten tutustuu K2:n jengiin eli neljän opiskelijapojan kommuuniin, hänen elämänsä muuttuu täysin. On muitakin, monta. Unna ei ole enää yksin. Ennen kaikkea on Rufus, uskomattoman komea ja kiehtovat uros, joka katsoo Unnaa niin, että tämä tuntee sulavansa siihen paikkaan.

Tapahtumat sijoittuvat suomalaiseen kaupunkiin, jonka joku saattaa tunnistaakin. Minä en, mutta sillä ei ole merkitystä. Maailma on vain ihan pikkuisen vino. Salaman idea faunoideista on samalla hauska ja jännittävä. Rufuksen lähipiiriin kuuluu esimerkiksi Vikke, joka on mahdottoman komea ruskeine silmineen ja upeine hiuksineen. Naiset suorastaan lankeavat hänen edessään. Kukapa ei tällaisia ihmisiä tuntisi? Joone on taitava kitaristi ja pukeutuu näyttäviin koruihin ja koristeisiin, kuin harakka. Ilmetty rokkikukko! Hahmoja on hauska vertailla tuntemiinsa ihmistyyppeihin.

Täytyy tunnustaa, että hieman ensin hämmennyin kirjan erittäin vahvasta eroottisesta latauksesta. Koska henkilöissä on merkittävä osuus eläintä, ovat heidän viettinsäkin luonnollisesti väkevät. Silti tällaista kuivahkoa lukijaa alkoivat jo jossakin välissä vaivaannuttaa toistuvat kuvaukset siitä, miten Unnan ja Rufuksen välillä kipinöi ja leiskui. Pieninkin katse ja hipaisu sytyttää osapuolet sellaisiin liekkeihin, että alta pois.

”Suudelmat olivat ensin varovaisia, mutta kun Unna äännähti hiljaa ja painautui Rufusta kohti, ne muuttuivat vaativiksi. Hän päästi keuhkonsa tyhjiksi, kun sata kiloa puhdasta halua kierähti hänen päälleen. Voi luoja, se murisi hänen huuliaan vasten. Se tuntui värinänä varpaissa asti, ja Unna vaikersi ääneen.”

Unna on kuitenkin hyvän perheen kunnollinen tytär ja Rufus suorastaan ritarillisuuden perikuva, joten kestää kauan, ennen kuin kärventävä himo saa täyttymyksensä. Silti kirjassa säilytetään tietty häveliäisyys, eikä intiimialueista edes vihjailla mitään. Varsinainen akti häivytetään täysin. Pikkuisen hymyilytti myös, että roihuavan intohimon vastapainoksi Salama muistuttaa moneen otteeseen turvaseksistä. Rufus ei tietenkään suostu mihinkään ilman kondomia!

Tätä tekstiä kirjoitin siis tänään lauantaiaamuna 17.11.2012. Välillä piipahdin aamukahvipöydässä, ja kuinka ollakaan, aamun Hesarissa oli Suvi Aholan artikkeli nuorten aikuisten kirjallisuudesta. Ahola mainitsee kirjoituksessaan Annukka Salaman yhdeksi suomalaisista naiskirjailijoista, jotka kirjoittavat juuri nuorille aikuisille suunnattuja teoksia. Käärmeenlumoojassa on kaikkea sitä, mitä Ahola mainitsee: se on uskallettu, pikkuisen dystooppinen, yliluonnilliseen kallistuva ja fantastinen sekä monimediainen. Muutenkin Aholan artikkeli kannattaa lukea, sillä se käsittelee aihetta, jota on vuoden mittaan monessa blogissakin sivuttu.

Jään odottelemaan Piraijakuiskaajaa ihan mukavissa tunnelmissa, ja aion senkin lukea. En yhtään häpeile, vaikka joku näkisi minun sitä lukevankin. Viittaan tällä tuohon Aholan juttuun, jossa mainitaan, että nuortenkirjojen lukemista kenties jotkut aikuiset peittelevät.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

WSOY 2012. 330 s.