Miksi Kolmikulma jäi kesken

Viime syksynä kohistiin jonkin verran toimittaja-kirjailija Karo Hämäläisen uudesta aluevaltauksesta. Aiemmin liudan lastenkirjoja julkaissut Hämäläinen debytoi trilleririntamalla uutuudellaan Erottaja. Helsingin Sanomat julkaisi kehuvan arvion, ja esimerkiksi Salla kirjoitti positiivisesti kirjasta. En kuitenkaan missään välissä ehtinyt kirjaan tarttua, vaikka siitä kiinnostuinkin, ja niinpä seuraava finanssitrilleri Kolmikulma ehtikin ilmestyä ennen Erottajan lukemista. Päätin jättää kylmästi Erottajan toistaiseksi väliin ja aloittaa suoraan Kolmikulmasta. Ehtisinhän lukea esikoistrillerin sitten myöhemminkin.

Väärin. En lue. Kesken jäi nimittäin Kolmikulmakin, vaikka kuuntelin sitä työmatkoilla äänikirjana. Yleensä huonompikin tai vähemmän kiinnostava uppoaa kuunneltuna, vaikka ei välttämättä tulisi kirjana loppuun kahlattuakaan. Tällä kertaa olisi kannattanut uskoa Helsingin Sanomien Juhana Rossin arviota, josta voin kolmen ensimmäisen levyn kuunneltuani allekirjoittaa jokaisen väitteen ja lisätä joukkoon vielä omianikin. Lainaan tähän omaan tekstiini Rossin arviota (kursivoidut kohdat).

Nimi Kolmikulma viittaa on suureen yhdysvaltalaiseen rahoitusalan yritykseen, jonka palveluksessa on myös suomalainen uraohjus Ilari Rautavaara. Suomessa järjestetään huippusalainen kriisikokous, jossa on tarkoitus järjestellä Hellenian valtion lainoja, ja Ilarin firman pyrkimyksenä lienee vetää kunnon voitot välistä.

Minua nyppi jo tuo Hellenia. Miksei suoraan Kreikka? Hellenian presidentti on vastemielinen opportunisti Conrado Iliades, joka ottaa vastaan Ilarin tarjoaman lahjuksen mutta joka saman tien joutuu salaperäisten ammattirikollisten kaappaamaksi. Koplaa johtaa hotellihuoneesta käsin saksalainen Irene Adler (viittaus Sherlock Holmesiin, muuten). Adler  pukeutuu farkkuihin, koska yleisin rikospaikoilta löytyvä kuitu on tummansininen puuvillakuitu. Ei Adler kuitenkaan aio rikospaikalle osua. (Tällaisten yksityiskohtien viljely muuten nyppi minua Hiltusen Sysipimeässäkin, jossa Lia valitsi huolella puuvillakäsineensä ostopaikkaa myöden, vaikka asialla ei ollut sen enempää merkitystä kokonaisuuden kannalta. Jos haulikko on seinällä, se pitää laukaista!)

Kolmen ensimmäisen tunnin aikana ei juuri pidemmälle päästykään. Kokonaiskesto on 12 tuntia 45 minuuttia. Suurin osa kuuntelemastani ajasta kului finanssijargoniin, englanninkielisiä termejä ja osin sensuroituja **ttu-sanoja vilisevään selittelyyn maailman rahavirtojen kulusta. Hohhoijaa. En jaksanut seurata, ja hyvä, etten nukahtanut rattiin. Viihdekirjaa lukiessaan sitä toivoisi ymmärtävänsä edes enimmän kerrotusta ilman ekonomin papereita. Lisäksi vielä tämä, mistä Rossikin huomauttaa:

Hämäläinen käyttää paljon tilaa lukijaa turhauttaviin kvasifilosofisiin sisäisiin monologeihin tyyliin:

"Jotain tapahtuu. Jotain tapahtuisi pian. Muutos. Se on aina mahdollisuus. Hän ajattelee sen uhaksi."

Tai toinen esimerkki: "Vielä on pelastettavissa jotain, edes jotain. Melkein kaikki. Ehkä enemmän kuin kaikki. Hänen täytyy toimia."

Uhh!

Ärsytyskynnyksen ylittävät myös lukujen aluissa mainitut kellonajat. Vaikka juuri mitään ei luvussa tapahtuisikaan, ilmoitetaan aika sekunnin tarkkuudella! Tarkkojen kellonaikojen on kaiketi tarkoitus korostaa romaanin vauhdikasta menoa niin kuin televisiosarja  24:ssä, mutta niistä syntyy teennäinen vaikutelma. Kun Adler käy ostamassa myslipatukoita tai Rautavaara iltapäivälehden, ei paljoa kiinnosta, kuinka monta sekuntia on edellisestä kohtauksesta kulunut.

Kolmikulman pikkutarkka ja tarinan kannalta toisarvoinen paikkojen ja asioiden dokumentointi puuduttaa. Ääriesimerkkinä liian pitkälle viedystä pikkutarkkuudesta ovat pitkät selostukset siitä, millaista pullovettä tai virvoitusjuomaa romaanin henkilöt missäkin tilanteessa nauttivat.

Tähänkin ehdin jo kiinnittää itse huomiota, vaikka siis kuuntelin vain neljänneksen kirjasta. Aika turhaa on kertoa, että kertakäyttömuki oli valkoinen tai että hotellin minibaarissa oli Coca-Colaa, Fantaa ja Lapin Kultaa ja mitä edellä mainituista henkilö nyt sitten valitsee ja mitä hän olisi voinut valita tai oli joskus aiemmin valinnut. Samaten pitkästyttävää oli seurata pienen kärpäsen hukuttautumista samppanjalasiin, olkoonkin vain sadan euron juomaa suoraan Ranskasta.

Rossi on lukenut kirjan loppuun ja vakuuttaa, että vauhtiakin riittää. Minä en koskaan päässyt sinne asti, mutta Rossi toteaa: Kaikesta vauhdista huolimalla Kolmikulma ei vie lukijaansa mukanaan. Syy on epäuskottavissa ja etäisiksi jäävissä henkilöissä sekä hämärässä kerronnassa. Lukijalle ei selkene, mitä romaanin henkilöt lopulta tavoittelevat ja mihin suuntaan juonen on tarkoitus purkautua. Keskeyttämispäätös saa vahvaa tukea. Kiitos.

Kaikki eivät kuitenkaan ole tästäkään kirjasta onneksi samaa mieltä kuin Juhana Rossi ja minä. Norkku piti vallan valtavasti ja toivoo pian saavansa lisää. ”Tarina kulkeekin mukavasti eteenpäin kolmen kertojan avulla ja Hämäläinen antaa jokaiselle heistä mukavasti toisistaan erottuvan äänet. Erityisen hyvin hän onnistuu tavoittamaan juuri Ilarin äänen, miehen joka älykkyydestään ja varallisuudestaan on jotenkin juntti. Ilari on aito, ärsyttävä, nokkela ja jopa vähän hauskakin”, kirjoittaa Norkku Nenä kirjassa -blogissaan. Minusta Rautavaara ehti olla ainoastaan vastenmielinen, mutta ehkä hänellä sitten oli hetkensä.

Talousihmisen näkökulmakin on mielenkiintoinen, ja sen voi lukea vaikkapa Nordnetblogista, jossa Jukka Oksaharju arvioi Kolmikulmaa varsin perusteellisesti: ”Karo Hämäläinen on Kolmikulmassa selvästi kotikentällään, sillä teoksen vahvuuksiksi nousevat osuva markkinaympäristön kuvaus ja finanssimaailman slangin viljely sopivina annoksina. Karon katu-uskottavuus on siten aivan riittävä kirjoittamaan valitusta teemasta. Kolmikulma onnistuu kiteyttämään erinomaisesti pankkikriisien ja liian vähäisesti säännellyn markkinatalouden perusasetelman: korkeat tuotot ovat yksityisiä mutta suuret vastuut hädän hetkellä yhteisiä. Kun poliitikoilta loppuvat vaihtoehdot, ovat kaikki päätökset veronmaksajien etuja.”

Jälleen kerran totean, että syy lienee lukijassa, joka ei koukutu näillä eväillä. Kaikki kirjat eivät ole kaikille, edes minulle, ja hyvä niin! 

Karo Hämäläinen: Kolmikulma

WSOY 2012. Lukija Toni Kamula. 11 cd-levyä, kesto 12 h 45 min.

Karo Hämäläisen blogi Karon kuvalehti.