Nuortenkirjateemaviikolleni
oli käydä köpelösti, kun unohdin tuoda työpaikalta viikonloppulukemiseksi
valikoimani kirjat kotiin. Onneksi tajusin tämän jo perjantaina kotimatkalla ja
matkan varrella sijaitseva kirjasto oli auki. Oma kirjastomme on perjantaisin
auki vain kolmeen, ja pääkirjaston aukioloa on lyhennetty, joten niihin en enää
olisi ehtinytkään. Valikoin pikkukirjaston nuorten aikuisten osastolta muutaman
teoksen mukaani. Yksi niistä oli Mila
Teräksen vuonna 2004 ilmestynyt Tyttö
tulevaisuudesta.
Kirjan päähenkilö on
viisitoistavuotias Aada, jonka äiti on pahasti alkoholisoitunut. Aadan paras
kaveri Silja rakastuu täysi-ikäiseen Erkkaan, ja Aada itse on ihastunut oman
luokan tummaihoiseen Joonaan. Elämä alkoholistiäidin kanssa ei ole helppoa, eikä
Joonakaan tunnu Aadasta välittävän.
Kirjan alussa Aada saa
kesätyön. Hänen on määrä käydä kaupungin laidalla sijaitsevassa entisessä
pappilassa kastelemassa Matilda Taulaniemen kukkia. Kun Aada menee taloon, hän
huomaa sen olevan autiona. Salin ikkunalla on kuitenkin suuri kasvi, joka
kaipaa selvästi kastelua. Salissa on myös vanha piano, jota Aadan tekee mieli
koettaa. Pianotunnit on pitänyt lopettaa, kun äiti on saanut potkut. Soitto
tempaa Aadan suoraan vuoteen 1889, keskelle pappilan hyörinää. Siellä hän
tutustuu ompelemassa olevaan Tildaan, joka joutuu huolehtimaan
alkoholiongelmaisesta tädistään. Tildallakin on rakkaushuolia, sillä kauppiaan
Elias on komea ja nauravainen, mutta tuskin sentään ottaa orpoa mökkiläistyttöä
vaimokseen.
Aada huomaa, että hän voi
kulkea aikatasojen välillä pianoa soittamalla. Aikamatkalle voi ottaa
kaverinkin, ja ajassa kuljetaan kirjan mittaan useaan kertaan molempiin
suuntiin eri kokoonpanoilla. Kummassakin ajassa on hyvin samankaltaisia
murheita ja huolia. Menneisyydessä kuolema on kuitenkin enemmän läsnä arjessa
ja tuo asioihin tiettyä painoa.
Teräs käyttää hauskasti
vanhahtavaa kieltä ja sanoja rakentaessaan menneen ajan maailmaa. Kovin
helposti Aada sujahtaa menneeseen. Kirjasta myös mukavasti huomaa, että se on pian
jo kymmenen vuotta vanha. Nuoret lähettelevät toisilleen sähköposteja, eikä
some ole vielä syrjäyttänyt tätä nykyään jo vähintään kivikautiselta tuntuvaa
viestintätapaa. Hieman kulmia kohauttelin, kun yhdeksäsluokkalaiset
käsittelevät historian tunnilla 1800-lukua. Historiaa kun ei ole enää
1990-luvun puolella opetettu yhdeksäsluokkalaisille, ja 1800-luvun elämä kuuluu
enää 7.-luokkalaisten OPS:iin. (Tietysti kyseessä saattaa olla historian valinnaiskurssikin.) Mutta tämän verran toki taiteellista vapautta on
sallittava teoksessa, joka muutenkaan ei ole kovin realistinen.
Aluksi ajattelin, että kirja
on tarkoitettu ala-asteikäisille, mutta vähitellen mukaan tulee aika rankkoja
aiheita aborttikysymyksen ja synnytyksen muodossa, joten se sopii kyllä hieman
vanhemmillekin.
Olen lukenut Mila Teräkseltä
aikaisemmin hänen toisen romaaninsa Sininen
huone, joka on täysin realistinen nuorten aikuisten kirja. Siinä 17-vuotias
lukiolaistyttö huomaa olevansa tulossa äidiksi. Teiniraskaus ei ole ainakaan
nuortenkirjallisuudessa mikään kovin harvinainen aihe, mutta Teräs kirjoittaa
selvästikin itselleen läheisestä ja perin juurin tutusta aiheesta, mikä tuo
teokseen syvyyttä. Myös synnytyksen jälkeisiä rankkoja viikkoja seurataan aina
vauvan ensi hymyyn asti. Kauan sitten kuollut biologinen isä alkaa kiinnostaa Sigridiä,
ja sukulaisten merkitys muuttuu. Sigridin taiteellisuus saa selityksensä
isänpuoleisesta verenperinnöstä, ja hän tuntee olevansa konkreettinen osa
sukupolvien ketjua.
Teräs on sittemmin
julkaissut vielä kuusi teosta, joista peräti kolme on julkaistu tänä vuonna.
Kiinnostavimmalta niistä vaikuttaa romaani Perhosen varjo, jossa käsitellään syömishäiriötä osin fantasian keinoin.
Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta
Otava 2004. 205 s.
Mä oon lukenu Teräkseltä juurikin tuon mainitsemasi Sinisen huoneen ja tykkäsin. Tämäkin vaikuttaa kiinnostavalta, kiitos vinkistä!
VastaaPoistaMila Teräksen ja Karoliina Pertamon n. 5-8 -vuotiaille suunnatut Telma-saturomaanit ovat ihania!
Ihan kirjan ulkopuolinen asia, mutta eikö historiaa muka tosiaan enää opeteta mainitsemillesi ikäryhmille? Olen itse käynyt peruskoulun 91-99 paikkeilla enkä kyllä muista että olisi missään vaiheessa ollut lukujärjestyksessä historian tilalla jotain muuta. Ysillä taisi olla yhteiskuntatietoa ja poliittista historiaa. Voin kyllä muistaa väärinkin...
VastaaPoistaMutta vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjalta, pitääpä joskus lukea!
Kyllä näin on. Historia ja yhteiskuntaoppi ovat kaksi erillistä oppiainetta, joista ainakin jo 1990-luvun alussa annettiin kaksi erillistä päättöarvosanaa, ja vieläkin historian opetus päättyy kahdeksannella luokalla ja se arvosana tulee sitten peruskoulun päättötodistukseen. En ylläty, vaikka tämä fakta olisi mennyt aika monelta ohi siinä murrosiän sumussa. Tosin hissanope ja opo paasaavat tästä kyllä lähes päivittäin :) Tosin tuosta omasta kommentistasikin päättelen, että juuri näin sinullekin on käynyt. Ei ole ollut historiaa, vaan sitä yhteiskuntaoppia ;)
PoistaLöysin eilen tämän kirjan ja kurkkasin tekstisi.
VastaaPoistaTekstisi tuosta historiasta sai minut ajattelemaan ihan muuta. Luin eilen dekkaria, joka teki hölmön fiiliksen. Viittaat taiteelliseen vapauteen ja mietin, että luinkohan minäkin taiteellisesti vapautettua tekstiä. Tekstissä puhutaan seinistä, rakennuksen sisäseinistä. Olen avannut monta ovea ja mykistynyt seinistä, mutta tuossa rakennuksessa olen tuskastunut tylsyydestä valkoiseen pintaan, jota ei poistanut edes ykssarvinen.