"Poliisintyö on kansanrunoutta."
Olen lukenut Petri Tammiselta ennen tätä uutuutta
kaksi teosta, kirjat Mitä onni on ja Enon opetukset.
Jälkimmäisen katsoin myös mainiona tv-sarjana, jossa Aku Hirviniemi pääsee
näyttämään ihan "oikeitakin" näyttelijäntaitojaan armottoman komediatähden sijaan.
Rikosromaaniin tarttuessani tiesin siis aika hyvin, mitä olisi odotettavissa. Pieniä,
teräviä ja surumielisen ironisia huomioita suomalaisesta elämänmenosta,
erityisesti miehisestä ja keski-ikäisestäkin näkökulmasta. Ei mitään
juonivetoista revittelyä eikä kuoliaaksinaurattamista. Jo kansi antaa tukea
ennakko-odotuksille: sääkartta-Suomi on kauttaaltaan räntäsadesymbolien
kattama. Mutta ei kirja silti niin kauhean ankea ollut, oikeastaan sittenkin
kaikkea muuta.
Rikosromaani
kirjan nimenä assosioituu hauskasti toisen suomalaisen miesprosaistisuosikkini Kari Hotakaisen tuotantoon, josta
mieleen nousee etsimättä vaikkapa Satukirja.
Genrekliseillä siis leikitellään. Pinoittain dekkareita ahminutta lukijaa
kutkutti mukavasti jo etukäteen, eikä tullut pettymystä. Kyllä Tamminenkin on
poliisidekkarinsa lukenut!
Kirjan päähenkilö on
komisario Vehmas Helsingin rikospoliisista. Vehmas on jäänyt hiljattain
leskeksi ja kaipaa syvästi menettämäänsä vaimoa. Vähitellen käy ilmi, ettei
avioliitto suinkaan ollut mikään menestystarina, mutta silti mies kaipaa ja
haikailee, suree. Surua ja syvää masennusta mies parantelee perisuomalaisin
keinoin eli työllä ja viinalla. Joulunaikaan hän ratkeaa sellaiseen
ryyppäämiseen, että harvoin saa lukea! Työkaverit eivät onneksi jätä toveria,
vaan järjestävät hänet hoitoon.
Osasyy Vehmaan masennukseen
on myös rikollinen, jonka perässä hän on tiimeineen koettanut roikkua jo
pitkään. Liukasliikkeinen konna ei kuitenkaan ole niin vain napattavissa.
Malmin musertajaksi ja Hämeenlinnan häpäisijäksi kutsuttu mies on kuin paraskin
ankeuttaja. Hän ei yleensä tee varsinaisia rikoksia, mutta vie uhreiltaan elämänilon,
itsekunnioituksen ja hyvät muistot niin tehokkaasti, että jälki on pahaa. Merkillisintä
kuviossa on, että Ruotsissa Göteborgin virkaveljet ja -siskot tutkivat
jonkinlaista käänteisilmiötä, kummallista hyvän kierrettä, joka herättää
hämmästystä ruotsalaisessakin onnelassa.
Parasta Tammisen kirjassa
ovat sinne tänne ripotellut, salakavalasti hyökkäävät yksityiskohdat tai
filosofoivat lausahdukset. Tässä muutamia haaviini osuneita helmiä:
”Lähimmän tason täytti pitkä rivi punaista: Pohjolan poliisi kertoo. Nuoren poliisimiehenä näky oli yllättänyt. Vehmas muisti
miettineensä, pitivätkö kollegatkin rikostarinoista ja poliisintyön
jännittävistä käänteistä ja harjoittivat ammattiaan näiden käänteiden toivossa.
Kun hän myöhemmin pitkinä yksinäisinä iltoina luki kirjat, hän piti niitä
kansanrunoutena. Poliisintyö on kansanrunoutta.”
”Immosen mielestä Ångströmin naiset olivat kaikki
sitä lajia sinkkumaistereita, joilla on pölynimuri koko ajan päällä.”
”Vehmas laski raportin käsistään ja mietti hetken
tosissaan, millaisia ajatuksia hänen ja hänen tuttujensa päistä vielä
paljastuisi, mutta huomasi sitten, että ajatukset olivat jo paljastuneet.
Ihmiset paljastivat ne vapaaehtoisesti. Ongelma oli siinä, että kukaan ei
kuunnellut. Ne joilla ei ollut ajatuksia paljastettavanaan paljastivat itsensä:
syrjäisimmänkin maalaistaajaman rippikoululaiset latasivat verkkoon kuvia,
jotka olisivat 1970-luvulla kelvanneet pornolehteen. Kun kuviakaan ei jaksanut
kukaan enää katsella, kaikkia oli alkanut hiukan ärsyttää – sekä kuvat että
ajatukset ja ylipäätään toiset ihmiset.”
Pidän myös siitä, että
Tamminen ei väkisin venytä tarinoitaan liian pitkiksi. Rikosromaanikin on alle kaksisataasivuinen, ja se riittää
mainiosti. Silti tarina etenee perinteistä rikosromaanikaaviota seuraillen.
Vaisto ja kokemus sekä armollinen sattuma antavat lopulta parhaat vinkit,
joiden avulla roiston jäljille päästään. Vehmas tekee pahan virheen tutkinnan
ollessa ratkaisuvaiheessa, saa haukut pomoltaan ja joutuu virkavapaalle, mutta
lopussa on kuitenkin vielä huikea takaa-ajokohtaus Helsingin keskustassa.
Petri Tamminen: Rikosromaani
Otava 2012. 173 s.
Luin tämän vähän aikaa sitten, ja musta parasta oli se, kun kirjassa istuttiin Malmin teboililla. Sitten kun viimeksi menin ohi tuosta paikasta, tajusin, ettei se olekaan teboil, mitä muistelin.
VastaaPoistaFilosofisia mietteitä ja tokaisuja meidän maailmasta tässä kirjassa tosiaan oli, mutta en ole varma että oliko yhtään uutta ajatusta. Sama ongelma aika monen kotimaisen mieskirjailijan teoksessa, jotka on kirjoitettu tähän samaan tyyliin.