Petri Tamminen: Rikosromaani

"Poliisintyö on kansanrunoutta."

Olen lukenut Petri Tammiselta ennen tätä uutuutta kaksi teosta, kirjat Mitä onni on ja Enon opetukset. Jälkimmäisen katsoin myös mainiona tv-sarjana, jossa Aku Hirviniemi pääsee näyttämään ihan "oikeitakin" näyttelijäntaitojaan armottoman komediatähden sijaan.

Rikosromaaniin tarttuessani tiesin siis aika hyvin, mitä olisi odotettavissa. Pieniä, teräviä ja surumielisen ironisia huomioita suomalaisesta elämänmenosta, erityisesti miehisestä ja keski-ikäisestäkin näkökulmasta. Ei mitään juonivetoista revittelyä eikä kuoliaaksinaurattamista. Jo kansi antaa tukea ennakko-odotuksille: sääkartta-Suomi on kauttaaltaan räntäsadesymbolien kattama. Mutta ei kirja silti niin kauhean ankea ollut, oikeastaan sittenkin kaikkea muuta.

Rikosromaani kirjan nimenä assosioituu hauskasti toisen suomalaisen miesprosaistisuosikkini Kari Hotakaisen tuotantoon, josta mieleen nousee etsimättä vaikkapa Satukirja. Genrekliseillä siis leikitellään. Pinoittain dekkareita ahminutta lukijaa kutkutti mukavasti jo etukäteen, eikä tullut pettymystä. Kyllä Tamminenkin on poliisidekkarinsa lukenut!

Kirjan päähenkilö on komisario Vehmas Helsingin rikospoliisista. Vehmas on jäänyt hiljattain leskeksi ja kaipaa syvästi menettämäänsä vaimoa. Vähitellen käy ilmi, ettei avioliitto suinkaan ollut mikään menestystarina, mutta silti mies kaipaa ja haikailee, suree. Surua ja syvää masennusta mies parantelee perisuomalaisin keinoin eli työllä ja viinalla. Joulunaikaan hän ratkeaa sellaiseen ryyppäämiseen, että harvoin saa lukea! Työkaverit eivät onneksi jätä toveria, vaan järjestävät hänet hoitoon.

Osasyy Vehmaan masennukseen on myös rikollinen, jonka perässä hän on tiimeineen koettanut roikkua jo pitkään. Liukasliikkeinen konna ei kuitenkaan ole niin vain napattavissa. Malmin musertajaksi ja Hämeenlinnan häpäisijäksi kutsuttu mies on kuin paraskin ankeuttaja. Hän ei yleensä tee varsinaisia rikoksia, mutta vie uhreiltaan elämänilon, itsekunnioituksen ja hyvät muistot niin tehokkaasti, että jälki on pahaa. Merkillisintä kuviossa on, että Ruotsissa Göteborgin virkaveljet ja -siskot tutkivat jonkinlaista käänteisilmiötä, kummallista hyvän kierrettä, joka herättää hämmästystä ruotsalaisessakin onnelassa.

Parasta Tammisen kirjassa ovat sinne tänne ripotellut, salakavalasti hyökkäävät yksityiskohdat tai filosofoivat lausahdukset. Tässä muutamia haaviini osuneita helmiä:

”Lähimmän tason täytti pitkä rivi punaista: Pohjolan poliisi kertoo. Nuoren poliisimiehenä näky oli yllättänyt. Vehmas muisti miettineensä, pitivätkö kollegatkin rikostarinoista ja poliisintyön jännittävistä käänteistä ja harjoittivat ammattiaan näiden käänteiden toivossa. Kun hän myöhemmin pitkinä yksinäisinä iltoina luki kirjat, hän piti niitä kansanrunoutena. Poliisintyö on kansanrunoutta.”

”Immosen mielestä Ångströmin naiset olivat kaikki sitä lajia sinkkumaistereita, joilla on pölynimuri koko ajan päällä.”

”Vehmas laski raportin käsistään ja mietti hetken tosissaan, millaisia ajatuksia hänen ja hänen tuttujensa päistä vielä paljastuisi, mutta huomasi sitten, että ajatukset olivat jo paljastuneet. Ihmiset paljastivat ne vapaaehtoisesti. Ongelma oli siinä, että kukaan ei kuunnellut. Ne joilla ei ollut ajatuksia paljastettavanaan paljastivat itsensä: syrjäisimmänkin maalaistaajaman rippikoululaiset latasivat verkkoon kuvia, jotka olisivat 1970-luvulla kelvanneet pornolehteen. Kun kuviakaan ei jaksanut kukaan enää katsella, kaikkia oli alkanut hiukan ärsyttää – sekä kuvat että ajatukset ja ylipäätään toiset ihmiset.”

Pidän myös siitä, että Tamminen ei väkisin venytä tarinoitaan liian pitkiksi. Rikosromaanikin on alle kaksisataasivuinen, ja se riittää mainiosti. Silti tarina etenee perinteistä rikosromaanikaaviota seuraillen. Vaisto ja kokemus sekä armollinen sattuma antavat lopulta parhaat vinkit, joiden avulla roiston jäljille päästään. Vehmas tekee pahan virheen tutkinnan ollessa ratkaisuvaiheessa, saa haukut pomoltaan ja joutuu virkavapaalle, mutta lopussa on kuitenkin vielä huikea takaa-ajokohtaus Helsingin keskustassa.

 Petri Tamminen: Rikosromaani

Otava 2012. 173 s.