Olen edelleen vilpittömästi
iloinen Venla Saalon väkevän Kirkkaalla liekillä -teoksen Finlandia
Junior -ehdokkuudesta, mutta luettuani Seita
Vuorelan mykistävän Karikon en
voi olla ihmettelemättä sen pois jättämistä. Suomessa julkaistaan huikaisevan
korkealaatuista lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Tämä on puhdas fakta.
Olen aiemmin lukenut Seita
Vuorelan teoksen Viima (julkaistu nimellä Seita Parkkola), jonka ilmapiiri on aistittavissa Karikossakin varsin selvästi. Kyseessä on siis tunnistettava,
persoonallinen oma ääni, jota kirjailijoilta perätään. Olen Viimasta kirjoittanut, että Vuorela
käyttää mm. metafiktiota tekstissään, ja sitä on jonkin verran Karikossakin. Minäkertoja,
neljätoistavuotias Mitja puhuttelee lukijaa ja kehottaa huomaamaan ennakoivia merkkejä
tulevista tapahtumista. Myös Vladimir, Mitjan isoveli, kertoo omaa versiotaan
tarinasta lukijalle. Mukana on vielä kolmaskin ääni, tyttö, joka selittää
tapahtumia omasta näkökulmastaan.
Viiman
tavoin Karikossakin tapahtumiin
hiipii kuin varkain outoja, fantasian maagisia ulottuvuuksia. Alkuasetelmakin
on synkkä. Mitjan paras ystävä on syöksynyt Siilon katolta asvalttiin, kun
pojat ovat olleet luvatta hylätyssä rakennuksessa. Myös hiljainen Vladimir on
ollut paikalla. Mitja ei muista tapahtumista mitään, eikä kukaan suostu
puhumaan hänelle. Kun kesäloma alkaa, äiti pakkaa pojat asuntoautoon ja lähtee tien
päälle. Isä on jumittunut työmatkalla jonnekin Eurooppaan. Matka päättyy
leirintäalueelle, josta auto ei suostu enää hievahtamaan korjausyrityksistä
huolimatta. Alkaa pitkä ja omituinen kesä viimeisellä rannalla.
Jo ensimmäisenä iltana Mitja
kohtaa salaperäisen valkoiseen mekkoon pukeutuneen tytön. Tyttö ei kuitenkaan
suostu puheisiin, ja Mitja päätyy etsimään tätä monena päivänä. Pian hän
huomaa, että rannalla liikkuu joukko poikia, jotka kutsuvat itseään hylyiksi
ja odottavat suurta haaksirikkoa. Mitja otetaan pian mukaan porukkaan, vaikka
kaikki eivät hänestä pidäkään. Vihamielinen Medusa tuntuu olevan kovin
mustasukkainen valkopukuisesta tytöstä.
Vähitellen lukijalle ja
samalla Mitjalle alkaa avautua, mistä todella on kyse. Vuorela kirjoittaa
vangitsevasti. On vain pakko jatkaa, vaikka kaikki tapahtumat eivät kovin
miellyttäviä olekaan ja taustaväri on tumman usvainen kuin Jani Ikosen maagisessa kuvituksessa. Tarinaan on taitavasti kudottu satujen,
kansanperinteen ja myyttien aineksia, ja kokonaisuus on vaikuttava. Loppu on,
no, pikkuisen yllättävä ja surullinen. Lukiessa mieleen nousivat etsimättä niin Peter Pan kuin Kärpästen herrakin. Saraa kirja muistuttaa myös Lindgrenin Veljeni, Leijonamielestä, eikä sekään pieleen mene. Käsitelläänhän Karikossakin lapsen tai nuoren kuolemaa ja surua.
Kun luin Viimaa, etsin luettavaa yläkouluun.
Kirja karsiutui hankintalistaltamme, koska se on liian pitkä, päähenkilö on
liian nuori ja mukana on kuvitusta. Karikon
päähenkilö on juuri sopivan ikäinen ja ikäisekseen kypsä ja kuvitus on
aikuismaista. Kirja on kuitenkin pitkä, joten kovin kokemattomille lukijoille
se ei senkään vuoksi sovi. Myös tarina on sommiteltu haastavaksi. Uskon, että
moni nuori lukija nauttii tästä, mutta se on minusta kuitenkin ennen kaikkea aikuisten
kirja. Nuorille pitää totta kai kirjoittaa myös tällaisia teoksia, mutta on
sääli, jos tämä kirjakaupoissa ja kirjastoissa luokitellaan ”vain” nuorten ja ”nuorten
aikuisten” hyllyyn.
Tässä on nyt vahva ehdokas
Blogistanian Kuopus -mittelöön!
Seita Vuorela: Karikko
WSOY 2012. 357 s.
Mukava arvio.
VastaaPoista***
"Uskon, että moni nuori lukija nauttii tästä, mutta se on minusta kuitenkin ennen kaikkea aikuisten kirja",
Minusta tämä on nimeenomaan tyttöjen kirja. Poikien kirjaksi se on liian pitkä ja sekava, vaikka se nimeenomaan kertoo pojista, itseäni ainakin ärsytti turha pitkittäminen, joka johti myös eräisiin epäloogisuuksiin ja ristiriitaisuuksiin.
***
Muuten oli samaa mieltä, että oli varsin vaikuttava ja jopa yllättäväkin, mutta liian rönsyilevä viiteistö myös saattaa olla häiritsevä, filmigenreäkin liian syvältä ammennettiin.
Juuri tein kollegan kanssa yläkouluun kirjatilauksia. Helppolukuisemmaksi koko luokan lukemiseksi seiskalle otettiin luokallinen Pasi Lönnin Hyppy syvyyteen -dekkaria ja lisäksi jatko-osia 5kpl kutakin. Monet ovat lukeneet jo alakoulussakin, mutta ei se oikeastaan haittaa.
VastaaPoistaMEillä on ideana, että pitää olla hyllyssä kirjoja siten, että voi antaa aina 4-5 oppilaalle saman kirjan lukuun. Ryhmälukeminen on hauskaa. Tämän vuoden nuortenkirjoista tilattiin tuota Karikkoa muistaaksenin 8, Simukan uusinta (kaksiosainen) 4, samoin Lähteenmäen uusinta. Lisäksi esimerkiksi Musta katu -sarjaa, jossa on hyviä kirjoja heikommillekin lukijoille.
Ikinä ei läydä sellaista nuortenkirjaa, joka miellyttäisi kaikkia. Jotkut yläkouluikäiset lukevat jo aikuistenosaston kirjoja, jopa klassikoita, mutta osa taas on enemmän tuollaista Susikoira Roi -lukijatyyppiä.
Omasta mielestäni on kuitenkin tärkeää, ettei rimaa pidä automaattisesti liian matalalla. Karikko onkin siitä hyvä nuortenkirja, että sen voi lukea tuollainen kohtuullisesti kirjoja lukeva nuori, mutta se tarjoaa elämyksen myös vaativammalle lukijalle, aikuisellekin.
Jaa, ehkä pitäisi joskus kirjoittaa postaus koulukirjastokirjoista ...
Kiitos kommenteista!
VastaaPoistaMeilläkin on aika mukavasti hyllyssä erilaisia nuorten- ja aikuistenkirjoja yksitättäiskappaleina tai juuri pienelle ryhmälle, ja tämä Karikko kuten Viimakin sopivat hyvin niihin tarkoituksiin. Suosittelen. Mutta vaikeuksiin joutuu, jos koettaa syöttää näin vaativia koko ryhmälle (yleensä).
Tuo Musta kaista on meilläkin käytössä, sopivaa monelle kirjakammoiselle (kun vain saa alkuun).
Hyvä oli, pidin. Ainoa valituksen aihe on oikeastaan kirjan mittasuhteet, jotka tuntuivat käteen liian leveiltä... Pitääpä ehdottomasti katsella, josko tälle olisi sija Kuopus-listalla.
VastaaPoista