Seita Vuorela: Karikko

Olen edelleen vilpittömästi iloinen Venla Saalon väkevän Kirkkaalla liekillä -teoksen Finlandia Junior -ehdokkuudesta, mutta luettuani Seita Vuorelan mykistävän Karikon en voi olla ihmettelemättä sen pois jättämistä. Suomessa julkaistaan huikaisevan korkealaatuista lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Tämä on puhdas fakta.

Olen aiemmin lukenut Seita Vuorelan teoksen Viima (julkaistu nimellä Seita Parkkola), jonka ilmapiiri on aistittavissa Karikossakin varsin selvästi. Kyseessä on siis tunnistettava, persoonallinen oma ääni, jota kirjailijoilta perätään. Olen Viimasta kirjoittanut, että Vuorela käyttää mm. metafiktiota tekstissään, ja sitä on jonkin verran Karikossakin. Minäkertoja, neljätoistavuotias Mitja puhuttelee lukijaa ja kehottaa huomaamaan ennakoivia merkkejä tulevista tapahtumista. Myös Vladimir, Mitjan isoveli, kertoo omaa versiotaan tarinasta lukijalle. Mukana on vielä kolmaskin ääni, tyttö, joka selittää tapahtumia omasta näkökulmastaan.

Viiman tavoin Karikossakin tapahtumiin hiipii kuin varkain outoja, fantasian maagisia ulottuvuuksia. Alkuasetelmakin on synkkä. Mitjan paras ystävä on syöksynyt Siilon katolta asvalttiin, kun pojat ovat olleet luvatta hylätyssä rakennuksessa. Myös hiljainen Vladimir on ollut paikalla. Mitja ei muista tapahtumista mitään, eikä kukaan suostu puhumaan hänelle. Kun kesäloma alkaa, äiti pakkaa pojat asuntoautoon ja lähtee tien päälle. Isä on jumittunut työmatkalla jonnekin Eurooppaan. Matka päättyy leirintäalueelle, josta auto ei suostu enää hievahtamaan korjausyrityksistä huolimatta. Alkaa pitkä ja omituinen kesä viimeisellä rannalla.

Jo ensimmäisenä iltana Mitja kohtaa salaperäisen valkoiseen mekkoon pukeutuneen tytön. Tyttö ei kuitenkaan suostu puheisiin, ja Mitja päätyy etsimään tätä monena päivänä. Pian hän huomaa, että rannalla liikkuu joukko poikia, jotka kutsuvat itseään hylyiksi ja odottavat suurta haaksirikkoa. Mitja otetaan pian mukaan porukkaan, vaikka kaikki eivät hänestä pidäkään. Vihamielinen Medusa tuntuu olevan kovin mustasukkainen valkopukuisesta tytöstä.

Vähitellen lukijalle ja samalla Mitjalle alkaa avautua, mistä todella on kyse. Vuorela kirjoittaa vangitsevasti. On vain pakko jatkaa, vaikka kaikki tapahtumat eivät kovin miellyttäviä olekaan ja taustaväri on tumman usvainen kuin Jani Ikosen maagisessa kuvituksessa. Tarinaan on taitavasti kudottu satujen, kansanperinteen ja myyttien aineksia, ja kokonaisuus on vaikuttava. Loppu on, no, pikkuisen yllättävä ja surullinen. Lukiessa mieleen nousivat etsimättä niin Peter Pan kuin Kärpästen herrakin. Saraa kirja muistuttaa myös Lindgrenin Veljeni, Leijonamielestä, eikä sekään pieleen mene. Käsitelläänhän Karikossakin lapsen tai nuoren kuolemaa ja surua.

Kun luin Viimaa, etsin luettavaa yläkouluun. Kirja karsiutui hankintalistaltamme, koska se on liian pitkä, päähenkilö on liian nuori ja mukana on kuvitusta. Karikon päähenkilö on juuri sopivan ikäinen ja ikäisekseen kypsä ja kuvitus on aikuismaista. Kirja on kuitenkin pitkä, joten kovin kokemattomille lukijoille se ei senkään vuoksi sovi. Myös tarina on sommiteltu haastavaksi. Uskon, että moni nuori lukija nauttii tästä, mutta se on minusta kuitenkin ennen kaikkea aikuisten kirja. Nuorille pitää totta kai kirjoittaa myös tällaisia teoksia, mutta on sääli, jos tämä kirjakaupoissa ja kirjastoissa luokitellaan ”vain” nuorten ja ”nuorten aikuisten” hyllyyn.

Tässä on nyt vahva ehdokas Blogistanian Kuopus -mittelöön!

Seita Vuorela: Karikko

WSOY 2012. 357 s.