Tove Alsterdal: Kadonneet

Ruotsista tuntuu tulevan yhä uusia taitavia dekkarikirjailijoita. Uusin, joka vakuutti minut heti esikoisellaan, on vuonna 1960 syntynyt toimittaja, dramaturgi, käsikirjoittaja, oopperalibretisti ja kustannustoimittaja Tove Alsterdal. Koko tämä ammattinimikerimpsu on painettu kirjan kansiliepeeseen, ja se pyyhkiikin osittain mielestä kysymyksen, miten esikoiskirja voi olla niin valmis. Kirjoittaja on kirjoittamisen ja kirjallisuuden pitkänlinjan ammattilainen, joten yllättävää on oikeastaan vain, että aikaa omalle romaanille on löytynyt vasta keski-iässä. Kadonneet eli Kvinnorna på stranden on ilmestynyt vuonna 2009 ja suomennos tänä vuonna. Alsterdalin ansioluettelosta esiin nostetaan sekä kirjan liepeessä että Wikipediassa Liza Marklundin teosten toimittaminen. (Tämä muuten asettaa kanteen nostetun mainoslauseen hieman kyseenalaiseen valoon: ”Huippuluokan kansainvälinen trilleri” – Liza Marklund. Kaveri kehuu kaveriaan!)

Yllätyin Kadonneita lukiessani tarinan kansainvälisyydestä (kannen mainoslauseesta huolimatta). Odotin jotain enemmän ruotsalaista, mutta sainkin tarinan, joka pääosin sijoittuu Pariisiin ja Espanjaan. Laajemmaltikin liikutaan, sillä päähenkilö Ally Cornwall on kotoisin New Yorkista. Tosin tarinan edetessä käy ilmi, että useimpien amerikkalaisten tapaan hänenkin juurensa ovat muualla.

Olen lukenut massoittain rikosromaaneja, mutta en muista aikaisemmin kohdanneeni päähenkilöä, joka on ammatiltaan teatterilavastaja. Ally ei siis ole poliisi, toimittaja tai edes lakimies sen paremmin kuin yksityisetsiväkään. Hän ei myöskään ryhdy selvittelemään rikosta, vaan hänet ajaa liikkeelle toimittaja-aviomiehen katoaminen. Kunnianhimoinen Patrick on lähtenyt freelance-keikalle Eurooppaan tähtäimessään orjakauppaa käsittelevä reportaasi. Ally alkaa huolestua, kun Patrickin puhelimeen ei enää saa yhteyttä eikä lehdessäkään ole hänestä kuultu. Sitten Ally saa Patrickilta ajatuksia herättävän postipaketin.

Kirja alkaa kohtauksella, jossa nimetön henkilö nousee salaa maihin Tarifan satamassa Espanjassa. Samaan aikaan rannalla heräilee ruotsalaistyttö. Koettaessaan selvittää päätään meren tyrskyissä hän kauhukseen törmää rantakallioihin juuttuneeseen mustan miehen ruumiiseen. Poliisi päättelee, että jokin Afrikasta laittomia siirtolaisia kuljettanut alus on jälleen haaksirikkoutunut. Pian rannalta löytyy lisää onnettomien tuntemattomien ruumiita, jotka aikanaan päätyvät nimettöminä hautausmaan syrjäiseen kolkkaan.

Näistä täysin irrallisilta vaikuttavista juonisäikeistä muodostuu Alsterdalin käsissä koukuttavan jännittävä tarina. Ally ei ole mikään varsinainen supermimmi, mutta sisukkaasti hän on päättänyt löytää Patrickin keinolla millä hyvänsä. Mitkään uhkailut ja pelottelut eivät häntä lannista. Henkilökuvauksessa Alsterdal on taitava, sillä vähitellen huomaa jopa kiintyneensä tähän selviytyjään, josta lopussa kuoriutuu vielä melkoinen kostonenkeli. Myös poissa oleva Patrick alkaa tuntua tutulta ja kiinnostavalta, oikealta ihmiseltä. Osasyynsä on varmaankin sillä, miten Alsterdal taustoittaa henkilöitään vähitellen, kuin huomaamatta. Palasia kootessaan lukija pääsee henkilöitten iholle.

Teemana on siis kansainvälinen ihmiskauppa, joka rehottaa sivistyksen ytimessä, länsimaisen hyvinvoinnin keskellä. Laittomassa maahanmuutossa, vai miksi ilmiötä oikein voisi nimittää, liikkuvat todella suuret rahat. Siellä missä suuret voitot irtoavat vähäisellä riskillä liikkuvat myös rikolliset, eivätkä mitkään kevyen sarjan pyssynheiluttajat, vaan todella vaaralliset kansainväliset rikollisliigat, joille ihmishenki ei ole minkään arvoinen, paitsi kauppatavarana. Todella suuriin rahoihin käsiksi päässeille ei tunnu riittävän mikään.

Alsterdal kirjoittaa näistä ilmiöistä taitavasti, niin että lukija saa itsekin tehdä omia päätelmiään oikeasta ja väärästä sekä nykymaailman arvovääristymistä. Kirjailija ei siis saarnaa, vaan yhteiskunnallisuus on mukana tarinassa sen elimellisenä osana. Euroopassa hän tuntuu liikkuvan kuin kotonaan. Hieman enemmän Alsterdal kyllä voisi luottaa lukijansa yleissivistykseen, sillä muutamat kirjallisuusviittaukset on selitetty varsin alleviivaavasti, kuten nyt vaikka Tšehovin Kolmen sisaren sisältö.

Rakenteen sommittelusta paistaa läpi Alsterdalin kokemus käsikirjoittajana ja dramatisoijana. On helppo mielessään kuvitella kirjan pohjalta tehty piinaavan jännittävä elokuva. Kuulemma oikeudet onkin jo myyty Yhdysvaltoihin.

Tove Alsterdal
Kuva Annika Marklund

Tove Alsterdal vakuutti minut siis tällä esikoisellaan varsin nopeasti. Lisää laatua näyttäisi olevan luvassa, sillä kirjailijan toinen dekkari I tystnaden begravt (Haudattu hiljaisuudessa voisi kai olla nimi suomeksi) on ehdolla Svenska Deckarakademin parhaaksi ruotsalaiseksi dekkariksi tänä vuonna. Begravet i stilheten vaikuttaa esittelytekstin perusteella vielä Kadonneitakin kiinnostavammalta. Siinäkin ensin irrallisilta vaikuttavat tapahtumat kietoutuvat yhteen. Keskeinen tapahtumapaikka on Tornionjokilaaksossa sijaitseva Rauhalan kylä. Kirjailijan äiti muuten on kotoisin näiltä meänkielisiltä seuduilta. Toivottavasti tämä saadaan pian myös suomeksi.

Tove Alsterdal: Kadonneet (Kvinnorna på stranden)

Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2012. 354 s.

Loppuun avartava blogi- ja lehtiarviokierros. 

Annika K. Rakkaudesta kirjoihin -blogista antaa tulla melkoista tylytystä: "Teoksesta puuttui varsinainen imu, syvyys, henki. Ally oli henkilönä epämiellyttävän tunteeton, vaikka kyseessä oli hyvänen aika hänen oma miehensä." Annika K. siis oli aivan vastakkaista mieltä esimerkiksi Allysta! Hauskaa ja mielenkiintoista, miten eri tavoin kirjan voi kokea. 

Tuuliakaan ei täysin syttynyt: "Luonnehtisin kirjaa ”perusdekkariksi”, joka tarjoaa hyvää ajanvietettä ja jännitystä, mutta jää vähän vaillinaiseksi etäisten henkilöiden ja paikoittain ontuvan juonen vuoksi. " 

Henna Hemulin kirjahyllyssä kaipaili monen muun tavoin kirjan muiden naisten ääntä enemmän: ”Teresen ja etenkin Maryn elämästä olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. Nyt he jäävät vähän etäisiksi Allyn vallatessa koko tilan. Ally on kylläkin aika huikea tyyppi, hänellä on päättäväisyyttä ja rohkeutta enemmän kuin monilla muilla sankarittarilla yhteensä.”  Minä tykästyin Allyyn niin, etten kauheasti kaipaillut ainakaan pikkuisen bimbon Teresen näkökulmaa enempää. Jos taas keskiössä olisi ollutkin Mary, koko kirja todennäköisesti olisi ollut jotain muuta genreä kuin dekkari tai trilleri (näiden välinen raja on minusta hyvin häilyvä).

Ruumiin kulttuurin (3/2012) Kirjakäräjillä Kadonneet arvioi Tiina Torppa. "Alsterdalin loihtimat ihmisten kohtaamiset esimerkiksi byrokraattisella poliisiasemalla ja jopa puhelinkeskusteluissa ovat absurdeja kuin elämä itse." Hieman kryptistä, mutta kai tämä on kehu eikä moite?

P.S. Useat em. bloggaajat kiinnittävät ihan syystä huomiota harhaanjohtavaan takakansitekstiin. Olen koettanut vältellä takakansia, joissa usein paljastetaan ihan liikaa juonesta. Tässä tapauksessa takakansi johtaa harhaan, kun väitetään kirjan kertovan kolmen naisen tarinan: "Kadonneet kertoo tarinan kolmesta naisesta, joiden elämä järkkyy raa'asti." Terese ja Mary ovat sivuhenkilöitä, joiden tarinoita vain raapaistaan. Ally on päähenkilö.