Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä niistä meidät on lopulta tehty: veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vedellä ei ole alkua eikä loppua, mutta kuolemalla on molemmat. Kuolema on molemmat. Toisinaan kuolema kulkee kätkettynä veteen, ja toisinaan vesi karkottaa kuoleman, mutta aina ne kulkevat yhdessä, maailmassa ja meissä.

Kun esikoisteoksen kieli on kirkasta ja kaunista, soljuvaa kuin tunturipuro, ja samalla tarina on rauhallinen, pelottava ja koskettava, tuntee jäävänsä mykistyttävän sanattomaksi.

Sanattomaksi minut täräytti kertaiskulla Emmi Itäranta Teemestarin kirjallaan. Teos ilmestyi jo alkuvuodesta ja alkoi heti saada kiittäviä arvioita eri puolilla. Jokin aika sitten saatiin tieto, että sen käännösoikeudet ovat alkaneet käydä kaupaksi. Lisäksi kirja sai Kalevi Jäntin palkinnon. Oli jo aika minunkin tarttua tähän melkoisilla odotuksilla ladattuun kirjaan. En pettynyt rahtuakaan. Kirja ylitti kaikki odotukseni reippaasti.

Kyseessä on melko kauas tulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Ilmastonmuutos on yllättävän nopeasti tehnyt tuhojaan, ja mittava öljyvahinko on viimeistellyt tuhon. Merenpinta on noussut voimakkaasti, ja Suomi on kutistunut melkoisesti. Vain Lappi vaikuttaa asuttavalta, mikäli kasteluvettä riittää tarpeeksi. Ruotsin ja Norjan merenpinnan yläpuolelle jääneet alueet ovat Menetettyjä maita, joille on pääsy Uuden Qianin asukkailta kielletty.

Kahdeksantoistavuotias Noria on päättänyt taipua isänsä tahtoon ja opetella tämän suvussa kulkeneen teemestarin ammatin. Isä paljastaa tyttärelleen suuren ja hengenvaarallisen salaisuuden. Teemestarit ovat myös veden vartijoita, ja Norian vanhemmat ovat vuosikymmenet vastanneet tunturin uumeniin kätkeytyvästä lähteestä. Kyseessä on kirjaimellisesti elämä ja kuolema, sillä vedestä on yhä paheneva pula ja vesirikos tietää rangaistuksista ankarinta.

Noria penkoo ystävänsä Sanjan kanssa kylän laidalla sijaitsevaa muovihautaa, joka paljastaa viitteitä entismaailmasta. Vain muovi on enää jäljellä haudassa, sillä kaikki käyttökelpoinen on aikoja sitten kaivettu esille. Merkilliset esineet kiehtovat erityisesti kekseliästä ja kätevää Sanjaa. Sattuman kautta päivänvaloon nousee jotakin, joka raottaa historian verhoa ja väläyttää totuutta, joka on erilainen kuin virallinen totuus menneisyyden tapahtumista.

Verkko kansalaisten ja erityisesti teemestarin salaisuuden ympärillä kiristyy hitaasti mutta varmasti. Miten Noria pystyy säilyttämään hänelle uskotun salaisuuden? Voiko kieltäytyä jakamasta hallussaan olevaa elintärkeää vettä, kun näkee läheisten kärsivän ja tekevän kuolemaa?

Vesi ja kuolema ovat kirjan teemat. Kuolemasta puhutaan jo kirjan ensimmäisellä sivulla, ja Itäranta käyttää tehokkaasti ennakointia, joka tiivistää uhkaavaa tunnelmaa sivu sivulta. On varsin selvää jo varhaisessa vaiheessa, että tarina ei vain voi päättyä hyvin. Noria on miellyttävä hahmo, josta aloin pitää heti. Siksi myös huolestuin hänen kohtalostaan. Miten hänen vielä käykään?

Minä ihastuin paitsi kieleen, taitavasti rakennettuun maailmaan ja kiehtovaan tarinaan myös tiettyyn japanilaiseen tyyliin, joka kirjasta huokuu. Teeseremonioitten ikiaikaisuus, rauha ja kunnioitus säteilevät tyyneyttä koko kirjan tunnelmaan. Loppuratkaisu on vääjäämätön, mutta Itäranta ujuttaa siihen taitavasti myös pienen toivonkipinän.

Me olemme veden lapsia, ja kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä, ja tulee aika, jolloin veressämme virtaava vesi juoksee kuiviin.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teos 2012. 265 s.

P.S. Kurkkaa myös juttuni Itärannan toisesta romaanista Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015).