Jättää vai jatkaa? Mikä pulma!

Kirjastoreissulta tulee laahattua kotiin sellaisiakin kirjoja, joiden lukemisesta ei ole ihan varma. Kun ilmaiseksi saa ottaa kotiin ja sitten palauttaa, oli lukenut tai ei, riski on aika olematon. Jos ei miellytäkään, ei tarvitse aloittaa tai lukea loppuun. Tunnolliselle ihmiselle kesken jättäminen tosin on välillä tuskallista. Tuo palauttamismahdollisuus muuten alkaa kirjantäytteisessä kodissamme olla myös melkoista plussaa!

Hiljattain kirjastosta tuli nuortenkirjapinon kylkiäisenä napattua uutuustelineestä dekkari. Toiveena kun on, että viimeistään joululomalla olisi aikaa paneutua tähän lempikirjallisuudenlajiin oikein kunnolla. Kyseinen kirja on Saara Kesävuoren Saarroksissa. Kirjailijan nimi vaikutti aivan oudolta, eikä kirjan aika lattea nimi tai dekkarille hyvin tavanomainen kansikuvakaan soittanut mitään kelloa. Takakantta koetin silmäillä, mutta kiireessä siitä ei oikein mitään jäänyt mieleen. Jostain psykopaatista ja saaresta kuitenkin taisi olla kyse.

Aloittelin kirjaa tiistai-iltana. Hetki ei ollut hyvä, sillä olin juuri aamupäivällä saanut loppuun huikean Jään. Lisäksi Downton Abbeyn jakso oli aivan liian nyyhky. Näitä vasten Saarroksissa-dekkarin raaka maailma tuntui kuin iskulta vastoin kasvoja. Luin kirjaa sivulle 35 asti ja päätin, etten luekaan eteenpäin. Kirja on kirjoitettu hyvin, liiankin hyvin, joten keskeytyspäätös ei johtunut huonosta kielestä tai tökkivistä henkilöistä. Tarina vain tuntui olevan aivan liian realistinen ja pelottava. Voin pahoin lukiessani 18 juuri täyttäneestä Kaarlosta, joka vapautuu pakkohoidosta. Hoitoon Kaarlo eli Kodak, kuten hän itse itsensä on nimennyt, joutui, koska hän murhasi 14-vuotiaana nuoremman velipuolensa. Tekoa Kodak ei ole tunnustanut eikä hetkeäkään katunut. Nyt on tullut aika kostaa isälle, ukille ja isosisko Sentalle. Isä on muuttanut vaimonsa kanssa uudelle paikkakunnalle ja odottaa toiveikkaana poikaansa kotiin. Vaimo on paennut Tukholmaan ja tyttäret Senta ja Tyyne ovat ulkosaaristossa autiolla luostarisaarella. Lopetin kohtaan, jossa Kodak julmasti pahoinpitelee isäänsä saadakseen tältä selville Sentan olinpaikan.

Kesävuori on noilla alkusivuilla kuvannut minusta hyytävällä tavalla nuoren psykopaattitappajan mieltä ja ajatuksia. Koska Kodak ei tunne mitään, hän tekee kauheita tekoja saadakseen itsestään irti edes jotain tunteen tapaista, kuten nautintoa toisten ihmisten pelon näkemisestä. Jotenkin nykypäivän mediaa ja suomalaista menoa seuraavana ja vielä nuorten kanssa työskentelevänä ahdistuin tästä kuvauksesta melkoisesti.

Kun sitten ryhdyin hieman googlaamaan tätä tekstiä varten, yllätyin. Ensinnäkin Saara Kesävuori on entiseltä nimeltään Saara Sarkkinen! Olen urani alkuvuosina luettanut yhtä hänen nuortennovelliaan asiakkaillani. Raju tarina (jonka nimeä en nyt valitettavasti muista) sai usein innokkaan vastaanoton, ja muistan useammankin nuoren vielä tarkistaneen tunnin jälkeen kirjoittajan nimen kirjastokäynnin varalta. Kesävuori aloitti nuortenkirjailijana 1980-luvulla, ja Valkoinen ankka sai valtion kirjallisuuspalkinnon ja Töitä mun faijalle! oli Topelius-ehdokkaana. 90-luvulla Kesävuori siirtyi näytelmäkirjailijaksi, ja sittemmin on ilmestynyt romaaneja: Hyvä isä (2008), Tarvitse minua (2009) ja Äidin rakkaus (2011). Tämä dekkarikaan ei ole aivan tyhjästä syntynyt, sillä taustalla on jo voitto vuoden 2010 dekkarinovellikilpailusta Kouvolassa. Voittajanovelli Syntymäpäivän jälkeen on julkaistu kokoelmassa Murhattu mieli.

Tuo Saara Sarkkiseksi paljastuminen herätti kiinnostukseni uudelleen. Jospa sittenkin pitäisi koettaa vielä? Lisärohkaisua tulee Suvi Aholan lyhytarviosta (HS 8.9.2012), jossa hän kirjoittaa mm. näin: Romaanin nimi on tylsä ja ensimmäiset luvut matelevat. Nuoren tappajan vapautuminen mielisairaalasta saa kiemurtelemaan: tätäkö pahuuden anatomiaa liki neljäsataa sivua?Äkkiä ollaankin venematkalla etäiselle Saaristomerelle, dominikaaniveljien hiljaisuuden retriittiin. Kun tajuan lukevani trilleriä, kirjan palaset loksahtavat paikalleen. Ja imu voimistuu! --- Välillä tekstissä on tyhjäkäyntiä ja naiivia psykologiaa, mutta loppuratkaisu yllättää. Kesävuori osaa harhauttaa lukijaansa herkullisesti.

Kyllä, taidan sittenkin antaa kirjalle vielä uuden mahdollisuuden. Lisäksi pitänee laittaa luettavien listalle ainakin nuo muut aikuisten romaanit. Vaikuttavat kiinnostavilta. Oletko lukenut jo tämän teoksen? Kannattaako minun jatkaa? Entä onko Kesävuoren tuotanto muuten tuttua? Suositteletko?