Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Hyvät kirjat osuvat luettaviksi usein sattumien kautta. Niin tälläkin kertaa. Kaj Korkea-aho oli minulle vallan tuntematon nimi ennen nuortenkirjateemaviikkoani ja sille osunutta Suvi Aholan keskustelua herättänyttä lauantaiesseetä. Siinä Ahola toteaa, että nuorten aikuisten kirjoja kirjoittavat lähinnä naiset ja mainitsee kotimaisista miehistä nimeltä vain Korkea-ahon. Hieman kiinnostuin ja painoin nimen muistiin. Kuinka ollakaan, seuraavalla kirjastoreissullani huomasin juuri Aholan esiin nostaman teoksen Tummempaa tuolla puolen tyrkyllä uutuushyllyssä. Nappasin kirjan matkaani, ja tässä ollaan.

Jotenkin olin luonut mielessäni kirjailijasta sellaisen mielikuvan, että hän olisi jo iäkkäämpikin mieshenkilö. Niin ei ole, vaan Korkea-aho on syntynyt vuonna 1983. Korkea-aho on opiskellut Turussa ja tehnyt opiskeluaikanaan sekä radio- että tv-töitä. Miehen esikoisromaani Katso minuun pienehen ilmestyi vuonna 2009 ja tämä toinen tänä vuonna.

Tummempaa tuolla puolen varmaankin on nuorten aikuisten kirjallisuutta. Se kuuluu myös suomikumman genreen. Päähenkilöt ovat kaikki nuoria aikuisia, pikkuisen vaille kolmikymppisiä ja juuri ammattiin valmistumassa tai valmistuneita suomenruotsalaisia pienestä Gränbyn kylästä Pietarsaaren läheltä. Mukana on myös vahva annos kansanperinteestä ammentavaa fantasiaa, sitä ”kummaa”.

Romaanin aloittavana päivänä tapahtuu kaksi asiaa. Nuori pappi Simon oikaisee kylän perinteisessä Järvijuoksussa, ja Sofie kuolee auto-onnettomuudessa. Irrallisilta vaikuttavat tapahtumat kietoutuvat lopulta yhteen ja ne myös laukaisevat tulevat tapahtumat. Sofie ja Simon ovat lapsina ja nuorina kuuluneet kaveriporukkaan, jonka jäseniä ovat lisäksi  Turussa opiskeleva Christoffer ja Helsingissä työskentelevä Sofien isoveli Loke sekä Sofien mies Benjamin.

Henkilöitä on siis varsin paljon, kun vielä jokaisen perhe sisaruksineen ja vanhempineenkin on mukana enemmän tai vähemmän. Minäkin menin alkuun sekaisin Simonin ja Benjaminin henkilöissä. Tarina kyllä vetää niin vahvasti, että tämä haitta häipyi varsin pian. Siltikin runsas henkilöjoukko hajottaa kerrontaa. Lisäksi mukaan tulee toinen aikaulottuvuus viidentoista vuoden takaa, jolloin kylässä tapahtui merkillinen ja järkyttävä kuolemantapaus. Seitsemänvuotias Sidrid Ask ensin katosi ja löytyi sitten kuolleeksi revittynä. Outo kuolintapa nostatti joukkohysterian, ja tekijäksi arveltiin pitkään tuntematonta eläintä tai kenties jotakin vieläkin oudompaa. Alettiin kuiskailla ja puhua myös ääneen Raamtista, pahuuden hieman ihmistä muistuttavasta mustasta tiivistymästä, joka kansanuskomusten mukaan saattaa näyttäytyä ihmisille ja suistaa heidät raiteiltaan. (En mahtanut mitään, mutta minulle tuli tästä Raamtista mieleen myös Muumien Mörkö.)

Turussa kansanrunoutta opiskeleva Christoffer pohtii gradunsa aihetta ja päättää valita Raamtin, kun nuoruudenaikaiset tapahtumat kotipitäjästä palautuvat mieleen. Kun tieto Sofien kuolemasta tulee, kaikki entiset ystävykset palaavat kylään hautajaisiin. Samalla on tarkoitus viettää Christofferin polttareita. Paluu herättää monenlaisia tunteita ja repii auki vanhoja haavoja. Menneisyys ja nykyisyyskin pitävät sisällään mustia salaisuuksia, perheväkivaltaa, kiusaamista, seksuaalisia viehtymyksiä, jotka eivät tunnu kestävän päivänvaloa. Kun jokainen vielä alkaa aistia Raamtin yhä vahvemman läsnäolon ja alkaa näyttää siltä, että se on voinut osaltaan aiheuttaa Sofien auto-onnettomuuden, alkaa olla aika asioiden perinpohjaiseen selvittelyyn.

Kirjasta on vaikea kertoa paljastamatta liikaa juonesta ja henkilöiden salaisuuksista. Pikkuinen Gränby on oikea idylli, jossa kaikki tuntevat toisensa. Tällä on kuitenkin julma kääntöpuolensa, sillä pienenkin kylän asukkaat ovat lopulta vain tavallisia ihmisiä heikkouksineen. Yliluonnollinen kaiken tämän seassa saattaa vaikuttaa teennäiseltä, mutta Korkea-aho onnistuu kirjoittamaan niin, ettei sellaista vaikutelmaa tule. Kansanperinteestä ammentaminen toimii jälleen. Lisäksi Korkea-aho kirjoittaa hyvin. On helppo eläytyä henkilöihin, joten henkilökuvaus on onnistunutta, ainakin pääosin. Homopariskunta vaikuttaa kiusallisenkin kliseiseltä, mutta esimerkiksi pahasta änkyttämisestä kärsivän Loken tuntoja on kuvattu uskottavasti. Henkilöt myös herättävät myötätuntoa, ja halusin tietää, miten heille käy. Toivoin parasta ja pelkäsin pahinta! Kummalliset tapahtumat saavat lopulta luonnollisen selityksensä, ainakin melkein, sillä taitavana tarinaniskijänä Korkea-aho ei latista liikaa.

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen (Gräset är mörkare på andra sidan)

Suom. Laura Beck. Teos ja Schildts & Söderströms 2012. 436 s.

Hieman muuten korpeaa, että kirja on painettu Latviassa! Miksei Suomessa?!

p.s. Jenny Kajanuksen perusteellinen arvio ruotsinkielisessä Kiiltomadossa.