Milja Kaunisto: Synnintekijä

”Minä en aio koskaan yhtyä naiseen. Naisen katala suonsilmäke on painajainen. Kuka tietää mitä sen kätköissä odottaa? Miksi se on niin kätkettynä eikä rehdisti esillä kuten miehinen elin? Se on kuin nainen itse, lymyävä, valheellinen, vaarallinen ansa. Siihen ei voi luottaa.”

Näin tiukasti vannoo nuori studiosus Olavi Maununpoika, Olaus Magnus, tullessaan ensimmäistä kertaa Pariisin porteille armon vuonna 1425. Naisen elimen kiroaminen johtui pariisilaisten porttojen hävyttömästä käytöksestä tulokkaita kohtaan, mutta Olavin sisällä tuntuu asuvan syvempikin viha naissukupuolta kohtaan. Tarinan edetessä selitystä vaille jäävä viha ei paljoakaan laannu, mutta valansa hän yhtä kaikki rikkoo moneen kertaan.

Synnintekijä on Milja Kauniston esikoisromaani. Kustantajan esittelyn perusteella hän on ammatiltaan muusikko. Näitä seikkoja hämmästelin useaan otteeseen kirjaa lukiessani. Kaunisto asuu Etelä-Ranskassa (huomaa oikeinkirjoitusasu, joka kirjan takakannessa on muodossa etelä-Ranska!) keskiaikaisen luostarikoulun muurien suojassa (siis sisä- vai ulkopuolella?). Tämä seikka selittänee osan Synnintekijän tapahtumapaikkojen valinnasta, mutta muut kysymykseni jäävät vaille vastausta.

Miksi nuorehko naiskirjailija kirjoittaa esikoisromaaninsa historiallisesta henkilöstä, joka on elänyt 1400-luvulla? Miksi kirjoittaa romaani miehestä käyttäen minäkerrontaa? Mistä kirjailija on ammentanut tietonsa ajan elämästä ja tavoista, lukemattomista pienistä yksityiskohdista ja isommistakin kokonaisuuksista, kuten yliopisto-opiskelusta ja uskonkappaleista sekä papiston elämästä? Miten ulkomailla asuva kirjailija saa kielestään niin värikylläisen (vaikkakin paikoin hieman teennäiseltä tuntuvan) ja poljennoltaan vanhahtavan? (Mikä ihme on vaikkapa turisas tai hihan laipio?) Miten kirjailija on päätynyt ensi töikseen kirjoittamaan sarjaa?

Olaus Magnus on nimittäin oikea historiallinen henkilö. Hänen kasvatti-isänsä oli keskiaikaisen Turun hiippakunnan arvostettu ja pitkäaikainen piispa Maunu Tavast. Ei liene aivan aukottomasti tiedossa, millaiset, jos minkäänlaiset, olivat Maunun ja Olavin verisiteet, mutta se tiedetään, että Maunu Tavast maksoi Olavin opinnot Pariisissa. Olavista tuli jatko-opintojensa aikana myös Sorbonnen yliopiston pää joksikin aikaa. Maunun kuoltua Olavista tuli Turun piispa kymmeneksi vuodeksi.

Synnintekijä keskittyy Olauksen opintojen ensimmäiseen vaiheeseen alkaen siis vuodesta 1425. Kirjan lyhyissä pro- ja epilogeissa väläytellään jo vuotta 1460, kun Olavi Maununpoika tekee hitaasti kuolemaa. Kirjalla on siis eräänlainen kehyskertomus, jonka mukaan Olavi itse kertoo tarinaansa jälkipolville tai lukijalle. Prologin jälkeen tehdään hurja aikaloikka vuoteen 1402 eteläranskalaisen Villecomtalin kylään. Yli viisikymmentä sivua pitkän ensimmäisen osan päähenkilö on nuori ja itsepäinen, kaunis ja kurvikas linnanherratar Beatrix, jonka maat etäinen isä on myynyt naimakaupalla naapurilleen. Ennen avioitumistaan Beatrix kuitenkin kokee hurjan lemmenseikkailun englantilaisen ylimyssotilaan kanssa. Tässä vaiheessa olin melkoisen eksyksissä. Mitä ihmettä oikein on meneillään? Miten tämä Kaari Utrion ja Diana Gabaldonin romaanien sankaritarten hurja sekoitus liittyy mitenkään suomalaisen pappismiehen elämäntarinaan? Liittyyhän se, ainakin fiktiiviseen tarinaan, kunhan jaksaa lukea ensimmäisen osan loppuun ja vielä jonkin matkaa toista. Kaunisto pelaa tässä uhkarohkeata peliä.

Lopulta toisessa osassa tavataan tarinan minäkertoja ja päähenkilö Pariisin porteilla. Takana on väsyttävä ja vaarallinenkin matka Itämaan satamakaupungista Turusta Euroopan sivistyksen ytimeen. Pariisi näyttää ja ennen kaikkea haisee vastenmieliseltä ja luotaantyöntävältä paikalta, mutta niin vain Olavi tovereineen sinne nopeasti asettuu. Ensihämmennyksen jälkeen hän alkaa nähdä hieman ympärilleen ja huomaa oitis kauniskasvoisen, kiehtovan älykkään ja hienostuneen opiskelijan, Miracle de Serviéresin. Olavin hämmästykseksi ja suureksi iloksi Miracle haluaa ystävystyä juuri hänen kanssaan.

Pian Olavi tajuaa, että hän kaipaa Miraclelta jotain muutakin, enemmän, kuin ystävyyttä. Synti kauhistuttaa, mutta liha on heikko tai pikemminkin vahva. Paljoa ei Olavia tarvitse taivutella, kun hän saa kutsun lähteä ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen kesäksi Miraclen kotilinnaan etelään. Matka halki Ranskan ja oleskelu idyllisellä seudulla sekä siellä tapahtuvat dramaattiset käänteet ovat kirjan parhaiten toimiva osa.

Huippukohdan, suuren paljastuksen jälkeen kirjassa on jäljellä vielä kahdeksankymmentä sivua. Valitettavasti jännite lörpsähtää tässä osuudessa epätoivotusti kuin se alussa mainittu rehti miehinen elin tosipaikan edessä. Olavi palaa tutkinnon suoritettuaan Turkuun kasvatusisänsä luo, aivan kuten hänen elämäkerrassaan kerrotaan. Loppuun on saatu koukuksi ainoastaan selitys sille, miksi Olavi vielä palaa Pariisiin kaikesta kokemastaan huolimatta jatkamaan opintojaan. Tämä on usein ongelmana fiktiivisissä teoksissa, joissa runko on rakennettu oikean historiallisen henkilön elämän ympärille. Faktoja ei voi muutella, vaikka aukkokohdat voikin vapaasti värittää täyteen.

Jos ensimmäinen osa toikin mieleeni Utrion ja Gabaldonin, viritti loppu romaanista minut waltarilaisiin tunnelmiin. Mika Waltarin tiiliskiviromaanin Mikael Karvajalka minäkertoja tuntuu olevan läheistä sukua Kauniston Olaukselle. Tosin Waltarilla on ainakin se etu puolellaan, että Mikael on kokonaan fiktiivinen hahmo. Herroilla on ikäeroa noin sata vuotta, sillä Mikael Karvajalka arvioi omaksi syntymäajakseen joko vuoden 1502 tai 1503. Yhtä kaikki hänenkin syntyperänsä on hämärän peitossa, mutta oppiminen on hänelle helppoa ja Pariisiin hänkin päätyy, ainakin joksikin aikaa. Tähän yhtäläisyydet sitten juonen tasolla päättyvätkin. Tosin Waltari myös jaarittelee juonen kannalta yhdentekevistä asioista, jopa kuolettavan pitkäveteisesti Karvajalan jatko-osassa Mikael Hakim. Olisikin mielenkiintoista tietää, millaisia kirjallisia esikuvia Kaunistolla on. Kuinka tietoisia nämä sukulaisuudet ovat?

Takakansi lupailee Synnintekijän lukijalle ”hairahduksia, himoa ja hirsipuun pelkoa” – ja kaikkea tätä kirjassa onkin. Himon ja sen suorasukaisen kuvauksen osalta teos tuo mieleen etsimättä ns. likaisen realismin, tyylilajin, jossa mässäillään rumalla ja iljettävällä seksuaalisuuden kuvauksella tarkoituksena hätkäyttää lukijaa, ravistella sovinnaisuussääntöjä ja kauhistuttaa kukkahattutätejä: ”Cauchon avasi hitaasti kaapunsa silkkinauhat ja paljasti suuren vatsansa, jonka alta työntyi viitan väriin irvokkaasti sointuva purppuranpunainen siitin ja vanhat, harvakarvaiset, kirkonkellojen lailla raskaasti heilahtelevat kivekset.”

Annika K. sanoo, että Olavin nahjusmaisuus ärsytti häntä. Minua ei Olavi ärsyttänyt, pikemminkin vähän huvitti ja toisinaan säälitti. Olavin synnintuntoiset itsesyytökset ja -tutkiskelut ovat minusta varsin uskottavia. Keskiaikaisen katolisen kirkon opetukset vaikuttavat kaiken lukemani ja oppimani perusteella hyvinkin pelottelukeskeisiltä, joten ei ihme, jos homoseksuaalisuus ja himokkuus pelottivat vieraalla maalla opiskelevaa nuorukaista. Keneltä kysyä neuvoa tai lohdutusta? Tunsin myötätuntoakin Olavia kohtaan, sillä hänen maailmansa totisesti romahtaa useampaan kertaan. Mikään opittu ja oikeana pidetty ei tunnukaan kestävän oikeassa elämässä. Kirkon horjumattomat säännöt tuntuvat olevan pahassa ristiriidassa karun todellisuuden kanssa. Kannattaa myös muistaa, että kiduttaminen ja kuolemalla rankaiseminen olivat arkipäivää niin maallisessa kuin kirkollisessakin oikeudenvalvonnassa keskiajalla. Pelko sekä maallisesta rangaistuksesta että Helvetissä ja kiirastulessa odottavista kärsimyksistä oli aiheellinen ja todellinen.

Synnintekijä on siis Olaus Magnuksesta kertovan kirjasarjan avausosa. Epäselvää ainakin minulle on, montako osaa tarinaan on tulossa. Jos tätä vauhtia edetään, hyvinkin vielä pari kirjaa Olauksen elämästä voisi tulla. Silti mietin, olisiko sittenkin kannattanut tyytyä vain yhteen kunnon tiiliskiveen? Mitä olisi menetetty, jos Beatrixin tarina olisi tiivistetty ja lopun kotimatkaselostus kokonaan karsittu? Yhtä kaikki luen varmasti jatko-osankin, sen verran kiehtova tarina ja virkistävän erilainen romaani on kyseessä.

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Gummerus 2013. 308 s.

Kaunis kansi on Tuomo Parikan käsialaa.

P.S: Kuin tilauksesta Vera Vala on haastatellut Milja Kaunistoa tästä Synnintekijästä ja haastattelussa vastataan moneen kysymykseeni.

Olavi Maununpoika -sarjan muut osat:
Kalmantanssi (Gummerus, 2014)
Piispansormus (Gummerus, 2015)

Tuntematon sotilas kuunnelmana

”Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.”

Parin viikon ajan on työmatkoillani autossa ammuttu konekiväärillä, tykillä, pistoolilla ja konepistoolilla. Ilmassa on lentänyt rautaa, käsikranaatteja, multaa, kiviä, kasapanoksia, ihmisruumiin osia ja verta. Yläpuolella on lentänyt pommikonelaivueita, hävittäjiä ja maataistelukoneita. On pelätty, huudettu, laulettu, itketty, rukoiltu, naurettu ja uhottu sekä kiroiltu. On taisteltu, juostu ja kuoltu.

Syypää tähän sotaisaan tunnelmaan on ollut hankkimani kuunnelma Tuntematon sotilas. Ostin kuunnelman, 16-tuntisen Ylen Radioteatterin tuotteen, koska en voinut vastustaa kiusausta löydettyäni sen marketin kirjaosastolta joulun jälkeen. Ei kaduta, vaikka aika tyyris hankinta oli. Emmin pitkään, koska omistan kirjasta jo aivan mainion äänikirjaversion. Silti kannatti, ja uskon kuuntelevani molemmat vielä moneen kertaan.

Tuntematon sotilas on minulle perin juurin tuttu teos. Luin sen ensimmäisen kerran 15-vuotiaana hurjana seikkailuteoksena. Tosin jo silloin mietin, miten ihmeessä isoisäni ja kaikki tuntemani sen ikäiset miehet oikein olivat kestäneet. Myöhemmin luin kirjan uudelleen ja hämmästyin sen pasifistisuutta. Se ulottuvuus oli ensimmäisellä lukukerralla mennyt kokonaan ohi. Elokuvan olen totta kai nähnyt monesti, vanhemman varmasti yli kymmenen kertaa, uudemmankin pariin kertaan. Lisäksi vielä siis äänikirja on kuunneltuna ainakin kerran. Tarinan tuttuus ei haitannut kuunnelmasta nauttimista yhtään, kenties päinvastoin. Onkin mielenkiintoista pohtia, milloin tuttuudesta tulee etu. Kyllin hyvä tarina kestää useita luku-, kuuntelu- ja katselukertoja. Oikeastaan nauttii siitä, että tietää sanasta sanaan, mitä seuraavaksi sanotaan. Jos taas tarina olisi keskinkertainen, se olisi kulunut loppuun ja ennakoitavuus muuttuisikin pitkästyttäväksi.

Radioteatterin kuunnelma on valmistunut vuonna 1966 ja siinä on 19 osaa. Alkuperäistekstiä hyvin uskollisesti noudattavan sovituksen on tehnyt kuunnelman ohjannut Saulo Haarla yhdessä Eila Kallion kanssa. Saulo Haarla on minulle täysin outo nimi, mutta yllätyksekseni löysin sen myös Edvin Laineen Tuntemattoman näyttelijälistalta. Haarla näytteli elokuvassa vänrikki Jalovaaraa, jolla tosin on hyvin lyhyt rooli aivan lopussa.

Kuunnelmassa on käytetty kahta kertojaa, joina toimivat Matti Ranin ja Kauko Saarentaus, joista jälkimmäinen oli juontaja ja toimittaja, ei näyttelijä. Tämä työnjako toimii kuunnelmassakin: Ranin lukee eläytyen, Saarentaus selostaa kuivasti. Molemmat sopivat teokseen hienosti. Matti Ranin on mielestäni todella miellyttävä näyttelijä, ja hänen ääntään todellakin kuuntelee mielikseen. Ainoa häiritsevä seikka oli, että mielessäni yhdistin hänen äänensä jatkuvasti luutnantti Kariluotoon, koska Laineen elokuvassa Ranin näyttelee Kariluotoa. Muutenkin äänet ja kahden eri elokuvan näyttelijät menivät mielessäni iloisesti sekaisin. Mielessäni näin ja melkein kuulinkin Tauno Palon Sarastienä, vaikka kuunnelmassa Sarastietä esittää Pentti Irjala, joka taas Laineen elokuvassa oli Kapteeni Kaarna…

Muutkin keskeiset hahmot aiheuttivat ainakin aluksi sopeutumisvaikeuksia. Suosikkini Hietanen on minulle aina Heikki Savolainen, ei voi mitään, vaikka Esa Saario kuunnelmassa onkin hyvä. Samaten Koskelan hahmo aiheutti tuskia. Kuunnelmassa Koskelana on minulle täysin tuntematon Mauno Hynönen, mutta näin koko ajan silmissäni Mollbergin version Risto Tuorilan, joka on minusta enemmän koskelamainen kuin Laineen siloposkinen Kosti Klemelä. Hynönen tekee Koskelan roolin aivan mahtavan hienosti.

Rokka on tietysti keskeinen hahmo tarinassa, mutta en ole koskaan oikein osannut päättää, pidänkö enemmän Reino Tolvasesta vai Paavo Liskistä. Kumpikaan ei oikein vastaa sitä kuvaa, jonka olin ensimmäisellä lukukerralla itselleni miehestä muodostanut. Kuunnelmassa Rokkana on Martti Tshokkinen, ja hänkin on uskottava Rokka. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Laineen miehitys on tietysti legendaarinen. Kukapa voisi unohtaa Åke Lindmania Lehtona tai Veikko Sinisaloa Lahtisena?

Moitteita annan tuotteen pakkauksesta. Kymmenen cd-levyn paketti on iso kuin mikä: 13 x 26 x 3 cm, eli puolet tavallista koteloa isompi. Koska levyjä on vain kymmenen, on toinen puoli pakkauksesta täytetty kartonkipaloilla! Vaikka tilaa olisi, ei mukana ole esimerkiksi täydellistä rooliluetteloa.

”Aika velikultia.”

Timo Sandberg: Mustamäki

Timo Sandbergin juuri ilmestynyt romaani määritellään nimilehdellä jännitysromaaniksi. Kovin jännittävänä en romaanin rikosjuonta pidä, pikemminkin aika tavanomaisena, mutta se onkin sivuseikka kokonaisuudessa. Sandbergin uutuusteos Mustamäki on nimittäin ennemminkin historiallinen poliisiromaani, jos määritellä välttämättä halutaan.

Tälläkin kertaa ollaan Sandbergin kotimaisemissa Lahdessa, mutta nyt ei seurata komisario Heittolan ja hänen alaistensa edesottamuksia, vaan päähenkilönä on etsiväkonstaapeli Otso Kekki. Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alkuvuosiin. Juuri tämä seikka tekee teoksesta erittäin kiinnostavan.

Eletään hiljattain itsenäistyneen Suomen vaikeita alkuaikoja. Kansalaissodan traumatisoima kansakunta pyristelee kieltolain kynsissä. Maan olot ovat kaikkea muuta kuin vakaat. Suojeluskunta valvoo epävirallisesti järjestystä ja jyrkimmän linjan kannattajat ovat pettyneitä viralliseen sovinnolliseen menettelyyn. Hävinneiden puolella haudotaan myös kostoa. Kaikkia ei ole saatu nujerrettua.

Lahti oli kansalaissodassa yksi ratkaisevista taistelupaikoista, jossa saksalaisten avulla murrettiin lopullisesti punaisten selkäranka. Hennalan vankileiri oli samaten yksi ankarimmista. Siellä teloitettiin tiettävästi tuhansia punavankeja, myös nuoria ja naisia. Kaikki tämä näkyy ja kuuluu Sandbergin romaanin tarinan taustalla selvästi.

Etsiväkonstaapeli Kekki on kolmikymppinen poikamies, joka tuntee poliisin ammatin kutsumuksekseen. Poliisin tehtävä on valvoa laillista järjestystä ja pysytellä politiikan ulkopuolella, ajattelee Kekki suoraselkäisesti. Poliisikin on joutunut sodan eri vaiheissa puhdistusten kohteeksi, mutta Kekki on ainakin toistaiseksi säilyttänyt virkansa. Tosin häntä epäillään punaiseksi, koska hänet on nähty työväen urheiluseuran kisoissa ajanottohommissa.

Tapahtumat alkavat, kun kaupungin laidalta Metelinmäeltä, jota kutsutaan kiviensä vuoksi myös Mustamäeksi, löytyy ammuttu mies. Lukija tietää, että mies on teloitettu pikaoikeudenkäynnin jälkeen, mutta poliisi uskoo lavastuksen perusteella, että mies on pirtutrokari. Ruumiin löytää Tornin Eliisa, alle kymmenvuotias suutarin ja saunoittajan tytär. Eliisa pelkää mäkeä, koska siellä on aiemmin tapahtunut jotain kamalaa, mutta hänen tehtävänsä on viedä perheen lehmä sinne laiduntamaan. Kekki ei oikein niele teoriaa riitautuneista pirtukauppiaista, mutta hänen epäilynsä eivät saa päälliköltä kannatusta. Edes toisen samalla tavalla tapetun ruumiin löytyminen ei vakuuta pomoja, mutta Kekki jatkaa sitkeästi tutkimuksiaan. Johtolangat vievät hänet myös kauniin venäläisen Veran luo.

Koska Kekin epäillyt osoittautuvat arvostetuiksi isänmaanystäviksi eli aktiivisiksi suojeluskuntalaisiksi, oikeuden toteutuminen tuntuu mahdottomalta.

Mutta kuten sanottu, rikos- tai jännitysjuonen kuljettelu ei ole kirjassa keskeisintä. Paljon tärkeämpää on Sandbergin hienosti tekemä ajankuva. 1920-luvun pikkukaupunki avautuu kirjan sivuilta hajuineen makuineen päivineen. Kallisarvoiset kahvipavut paahdetaan ja jauhetaan tarkoin ja ryystetään teevadilta sokeritopasta leikatun lohkareen läpi. Jepulis Benjamin ympärillä leijuu vahva huussinalusten löyhkä, onhan mies rääväsuisuudestaan tunnettu lokakuski. Kessutupakan aromia vahvistetaan virtsaamalla. Metalliverstaan meteli on korviahuumaava. Yksityiskohdissa Sandberg on ollut huolellinen. Surullisen huvittavaa on, että poliisi taistelee tänä päivänä samojen resurssiongelmien kanssa kuin 20-luvullakin. Pirtukauppiailla on autot ja pikaveneet, poliisi on jalkamies ja vuokraa vossikan, kun pitää viedä pidätetyt putkaan. Juuri luin lehdestä, että poliisille kenties hankitaan älypuhelimet tai tabletit partioautoihin…

Myös henkilökuvaus toimii. Kiinnostavin hahmo on pieni Eliisa-tyttönen, joka ei vielä kaikkea ymmärrä, mutta näkee ja kuulee senkin edestä ja tekee havainnoistaan omia päätelmiään. Lapsen näkökulma on kirjassa toimiva. Henkilöt eivät ole yksiulotteisia, vaan tarkastikin punnittuja, vaikkeivät ihan keskeisiä olisikaan. Suutari August Torni on kiehtova hahmo. Punakaartin soittokunnan trumpetisti on Hennalassa saanut pikaoikeudenkäynnissä kuolemantuomion mutta onnistunut kuin ihmeen kaupalla selviytymään. Tammisaari kuitenkin on murtanut miehen, eikä suutarimestari ole entisensä. Myös venäläisen Veran tarina on koskettava. Kieli on paikoin hyvinkin yksioikoista ja selostavaa, mutta se kuuluu genrenkin perusluonteeseen ja puolustaa siten paikkaansa.

Toivottavasti Otso Kekistä kuullaan vielä!

Timo Sandberg: Mustamäki

Karisto 2013. 295 s.

Aiemmin esittelemäni Sandbergin teokset:

Vainooja

Kalmankokko

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut (äänikirja)

”Romaani on kuin pullopostiviesti, jonka lähettää aaltojen vietäväksi toivoen, että sen löytää joku, joka osaa avata pullon ja ymmärtää viestiin kirjoitettua kieltä.” Näillä sanoilla Leena Lehtolainen kuvailee suhdettaan kirjoittamiseen ja julkaisemiseen nettisivuillaan. Hienosti ajateltu. Minäkin olen löytänyt monia Lehtolaisen lähettämiä pulloposteja, avannut, tuntenut ymmärtäväni, nauttinut sanotusta. Nyt kuuntelemani äänikirjan lopussa Tammen kustannuspäällikkö Hannu Harju haastattelee Lehtolaista, joka aivan lopuksi kertoo toivovansa, että lukija olisi kirjan loppuun päästyään löytänyt sen henkilöistä itselleen ystävän. Valitettavasti minun on sanottava, että henkivartija Hilja Ilveskerosta ei edes kolmannella yrittämällä tullut ystäväni. Jokin harasi vastaan koko trilogian ajan.

Paholaisen pennut on Henkivartija-trilogian viime vuonna ilmestynyt kolmas osa. Kuuntelin sen edellisten osien tapaan äänikirjana, enkä varmaankaan olisi kirjaversiota loppuun saanutkaan. Edelliset kaksi osaa, Henkivartijan ja Oikeuden jalopeuran, kuuntelin peräkkäin, ja silti olen ollut hämmennyksissäni henkilöiden ja juonenkäänteiden kanssa. Nyt ehti kahden viimeisen osan välillä vierähtää puolitoista vuotta, joten muistelemisessa olikin tekemistä. Kuka oikein oli kuka?

Syyskuussa 2011 kirjoitin näin: ”Henkilöitä on kaikkiaan paljon, ja nimissä saattaa mennä sekaisin. Aloin aika lailla kyllästyä Queensin Turvallisuusakatemian oppeihin, joiden mukaan koko ajan jossakin voi olla puukottaja, ampuja tai räjäyttäjä vaanimassa ihan ketä tahansa. Niinhän se tietysti on, mutta tervejärkisenä ei voi elää, jos koko ajan pelkää pahinta. Kyllästyin myös Hiljan ilvesfiksaatioon, jota on tungettu kaikkiin väleihin ontuvista kielikuvista alkaen. Hieno eläin, ei siinä mitään, mutta liika on liikaa.” Valitettavasti samat papatukset sopivat kuin valettuna tähänkin teokseen! Haastattelussa Lehtolainen kertoo ihan tarkoituksella kirjoittaneensa kirjaan paljon ilveskielikuvia ja -viittauksia. Niitä totisesti on! Pidän eläimistä, mutta rajansa kaikella!

Alkuaankin ajatus trilogiasta Hiljan tarinan ympärille on ollut ylimitoitettu, virhearvio. Idea kantaisi mainiosti yhden psykologisen trillerin verran, mutta kolmeksi kirjaksi venytettynä se lässähtää pahasti moneen otteeseen. En voi olla ällistelemättä, että Solar Films aikoo tehdä kustakin kirjasta oman elokuvan. Keskimmäisessä osassa on sitten varmaan niitä lantunkuorintakohtauksia ja kolmannessa ostetaan työnantajalle hääpukua  New Yorkissa. Haukotus.

Paholaisen pennut alkaa kohtauksella sveitsiläisessä laskettelukeskuksessa, jossa Hilja saa huomata työskentelevänsä pahimman vihollisensa, venäläisen hämäräliikemiehen tyttären henkivartijana. Lähes yhtä suuri yllätys on, että kyseisen miehen limusiinia kuljettaa hyvinkin tuttu mies. Kirjan takakansiteksti paljastaa, että kyseessä on David Stahl, Hiljan suuri rakkaus, joten sen voinee tässäkin kertoa. Kumpikin miehistä haluaa toisensa hengiltä, mutta sitä ennen on pelattava kovilla panoksilla peli loppuun. Hilja joutuu tässä pelissä pelaamaan kaksoisroolissa.

Tämä koko sarjan läpi kulkeva juoni sysätään lähes loppuun asti syrjään, kun Hilja palaa työnantajansa kanssa Suomeen valmistelemaan seurapiirihäitä. Mutkia matkaan tuo tieto, että vuosikymmeniä vankimielisairaalassa ollut isä on pääsemässä keväällä koevapauteen ja koettanee saada yhteyttä Hiljaan. Kuviossa on mukana myös kahdeksanvuotias Vanamo, Hiljan sisarpuoli, toinen paholaisen pentu, jota Hilja haluaa kaikin keinoin varjella. Kaiken huipuksi mukaan vedetään vielä Queensin Turvallisuusakatemian (opinahjoa tosiaan kutsutaan tällä juhlallisella nimellä kaikissa yhteyksissä) legendaarinen Mike Virtuekin. Hilja joutuu kohtaamaan kaikki elämänsä traumat ja tekemään tilinsä selviksi menneisyytensä kanssa. Lopussa saadaan pääjuoni yllättävänkin siististi pakettiin ja voidaan viettää leppoisaa kesäpäivää ystävien kesken Hevonpersiissä.

Henkivartija-trologia ei todellakaan ole minun juttuni, vaikka siitä olisin todella kovasti halunnut pitää. Lehtolaisen tuotannossa on oikeita dekkarihelmiä, mutta tämä sarja ei sen kirkkaimpiin helmiin kuulu. Ruumiin kulttuuri -lehden (2/2009) haastattelussa Lehtolainen kertoo, että Henkivartija on ”kieli poskessa kirjoitettu poliittinen trilleri.” Ongelma siis lienee siinä, että minun huumorintajuni ei ole kyllin notkea ymmärtämään tätä sarjaa. Hiljan poskessa on ainakin viimeisessä osassa vähän muutakin kuin kieli. Tosin äänikirjan haatattelussa Lehtolainen ei mielestäni enää puhu huumorilla tehdystä sarjasta. Olen aiemmin jo tilittänyt, että Maria Kallio -sarja alkoi tuntua väsähtäneeltä viimeisten osien aikana. Toivon todella, että Hilja Ilveskero -episodi on ollut kirjoittajalleen tarpeellinen lepohetki, jotta tänä syksynä ilmestyvä uusi Kallio-dekkari olisi entistä hyvää tasoa.

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

Tammi 2012. Äänikirja 12 cd:tä, lukija Krista Putkonen-Örn.

Kirjoitukseni Henkivartijasta ja Oikeuden jalopeurasta täällä, Maria Kallio -sarjaan kuuluvasta Kuparisydämestä täällä.

Saara Henriksson: Linnunpaino

"Ei kaiken tarvitse olla vaikeaa, ei hierarkioita tai alistussuhteita ihmisten välillä. Juuri nyt minä tiedä, että tämä on oikea tapa olla rakastunut. Minun ei tarvitse joka hetki tietää, missä mies on, sillä ruumis ei tee mitään sillä tiedolla."

Vuosi 2013 on ainakin luettaviksi sattuneiden kirjojen puolesta osoittautunut tähän asti vallan mainioksi. J. Pekka Mäkelän pikkuisen suomikummaan päin vinksallaan oleva Muurahaispuu miellytti kovasti, uudet dekkarituttavuudet Sloveniasta ja Intiasta olivat virkistäviä ja Tapani Heinosen vaikuttava Reunalla jäi mieleen varmasti pitkäksi aikaa. Ajattelin sen jälkeen ottaa jotain hieman kevyempää ja valitsin kirjastopinostani Saara Henrikssonin Linnunpainon. Eipä ollutkaan mitään tyttömäisen kevyttä romanssia, vaan hieno, täysipainoinen tutkielma parisuhteen mahdottomuudesta.

Linnunpainon päähenkilö ja minäkertoja on vähän päälle kaksikymppinen Lilja, joka on ammatiltaan tanssija. Hän kuuluu yksityiseen tanssiryhmään, jota vetää karismaattinen Jukka. Liljalla on sydänsuruja, koska toinen tanssija Marko on jättänyt hänet lyhyen suhteen jälkeen. Välit Tukholmassa asuviin vanhempiin ovat vaikeat. Isä on vaatinut ja odottanut molemmista tyttäristään suuria, Liljasta tanssijana, Annasta muusikkona. Sisaruksista Lilja on toteuttanut isän toiveita ja kestänyt paineita paremmin. Annalla on vaikeampaa.

Lilja ihastuu lintuaiheisella yleisöluennolla väitöskirjaa tekevään Tommiin, joka myös valokuvaa lintuja. Lilja asettuu Tommin reitille kyllin monta kertaa, jotta suhde pääsee alkuun. Tommi on jo lähemmäs kolmikymppinen mutta tuntuu eläneen yksin opiskelujen alusta alkaen. Lilja kyselee ja saa selville, että aiemmin Tommilla on ollut vain Petri, lapsuus- ja nuoruusajan ystävä. Petristä tulee Liljalle jonkinlainen fiksaatio. Hän ei saa miestä mielestään, vaan hän jatkuvasti kyselee Tommilta hänestä lisää, vaikka Tommi selvästikään ei halua kertoa enempää. Mutta Liljan on saatava tietää. Lopulta arvoituksen viimeisetkin rippeet selviävät hänelle, mutta jokseenkin kyseenalaisin menetelmin.

Lilja on mustasukkainen ja omistushaluinen, ja Tommi on yhtä paljon sitoutumiskammoinen. Hän ei halua suhdetta, ei yhdessä asumista tai edes yhteistä aikaa niin paljon kuin Lilja. Ei siis mikään kovin helppo asetelma. Tilanne alkaa nopeasti vertautua Liljan työhön. Tanssiryhmä alkaa työstää balettia Siniparrasta. Judithin rooli alkaa vaivata Liljan mieltä. Miksi Judith halusi kaikesta huolimatta avata seitsemännenkin oven? Miksi on pakko saada tietää, vaikka se aiheuttaa vain tuhoa? Täytyykö parisuhteessa tietää kaikki toisesta ja toisen menneisyydestä, myös entisistä rakkauksista? Onko rakkaudessa kilpailuasetelma, jossa uuden rakkauden on oltava entisiä parempi? Henriksson kuljettaa hienosti Siniparran ja Judithin tarinan tulkintaa Liljan ja Tommin parisuhteen kehittymisen rinnalla. Oikeastaan vasta nyt minullekin tuntui avautuvan, miten Sinipartaa voi tulkita.

Mutta ei Linnunpainossa puhuta pelkästään rakkaudesta ja sen vaikeudesta. Oikeastaan vielä keskeisemmässä osassa on Liljan työ, tanssi. Sitä Henriksson kuvaa suorastaan taiturimaisesti. En ole koskaan itse harrastanut tanssia tai mitään muutakaan taidetta tai urheilua, mutta kuvittelisin, että juuri Henrikssonin kuvaaman kaltaista elämä esimerkiksi tanssipiireissä on. Oma keho on jatkuvasti äärirajoilla ja jo parikymppiset alkavat kärsiä vaivoista, joista viisikymppiset tavikset vasta saavat varoituksia. On treenattava, treenattava, treenattava. Kilpailu työtehtävistä on veristä ja kavalaa. Vain harvat voivat päästä pääosiin. Hetki huipulla on joka tapauksessa lyhyt. Rahat ovat tiukassa niin ryhmällä kuin yksilöilläkin. Voiko tanssimalla todella elättää itsensä? Onko mikään tällaisten uhrausten arvoista?

Henriksson kirjoittaa niin, että hiki haiskahtaa lukijan nenään ja korvissa soi. Aivan mainio on kirjan lopusta löytyvä musiikkiluettelo kappaleista, joihin kirjassa viitataan. Musiikilla kun on tietysti tanssijoista kertovassa kirjassa keskeinen osansa.

Usein ihmettelen, miten sattumalta valituissa kirjoissa vilahtelee samoja aiheita tai teemojakin. Esimerkiksi juuri ennen joulua luin Kaj Korkea-ahon teoksen Tummempaa tuolla puolen, jossa keskeisessä osassa on homoseksuaalisuus ja se, miten homous on edelleen Suomessa ainakin maaseudulla tabu. Tämä tietysti vertautui tuohon Heinosen Reunalla-kirjaan ihan suoraan. Mutta Linnunpainossakin on viittaus miesten homoseksuaaliseen suhteeseen, vaikka Petrin ja Tommin välejä ei sen enempää avatakaan. Enemmän juuri tanssin takia mieleen palautui taannoin lukemani Marianne Backlénin romaani Tulilinnun tanssi, joka kertoo nimensä mukaisesti baletin maailmasta ja jossa viitataan samoihin tanssimaailman ongelmiin kuin Henrikssoninkin teoksessa. Tulilinnussa lisäksi homosuhteet ovat keskeisenä teemana.

Saara Henriksson: Linnunpaino

Into 2012. 246 s.

Saara Henrikssonin blogi Margaret Pennyn muistikirja. Kirjatraileri Linnunpainosta.

Tapani Heinonen: Reunalla

Hän horjui kuilun partaalla. Kaikki olisi pian ohi.

Hänen olisi joko hypättävä tai käännyttävä takaisin.”

Jokin aika sitten ystäväni W. suositteli minulle Tapani Heinosen teosta Reunalla. En ollut Heinosesta ennen kuullutkaan, mutta laitoin nimen muistiin. Kirjastokäynnillä minua sitten onnisti, sillä Reunalla odotti uutuustelineessä noutajaansa. Nappasin kirjan mukaani ja lisäsin myös Facebook-kampanjan Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -listaani varmistaakseni, että kirjan myös luen. Suositus osuikin varsin nappiin, sillä pidin tästä paikoin rankasta teoksesta aika lailla.

Kirjan päähenkilö on viisikymppinen Juhani Nieminen, ammatinvalintapsykologi, aikuisen pojan isä ja homo. Avioeron jälkeen Juhani on tullut ulos kaapista ainakin muodollisesti ja asunut vuosia ensin Mikaelin, nyttemmin kiharapää-Tarmon kanssa. Asia ei ole lainkaan mutkaton, sillä vanhemmat ja sisko perheineen eivät voi Juhanin elämäntapaa hyväksyä.

Nykyhetkessä Juhanin isä on sairaalassa syöpädiagnoosin saatuaan. Äiti on hädissään ja uupunut. Juhani koettaa käydä isäänsä katsomassa, vaikka inhoaakin sairaaloita eivätkä välit isän kanssa ota lähestyvästä kuolemasta huolimatta parantuakseen. Hyvät ne eivät ole olleet koskaan. Isä on aina vaatinut Juhanilta enemmän kuin mihin hän on pystynyt. Kiitosta ei ole herunut, vain käskyjä, kieltoja ja lyöntejäkin. Pahinta Juhanin seksuaalisen suuntauksen jälkeen oli, ettei Juhani halunnut jäädä jatkamaan isän hankkimaa ja kovalla työllä rakentamaa maatilaa.

Käydessään isänsä luona Juhani alkaa muistella elämäänsä, lapsuutta ja nuoruutta. Lukija pääsee mukaan pikkulapsen hämmentyneeseen maailmaan. Uuteen kotiin muuttaminen tuntuu pojasta pelottavalta. Seksuaalisuuden puhkeaminen nuoruusiässä vain lisää ahdistusta. Äidistä ei ole lohduttajaksi tai turvaksi, ja Juhani tuntee, että on lapsena jäänyt vaille rakkautta ja hyväksyntää. Lapsuuden haavat eivät ole kunnolla parantuneet. Toki lapsuudesta ja nuoruudesta on hyviäkin hetkiä Juhanille jäänyt mieleen, mutta päällimmäisenä on aina riittämättömyyden tunne. Hyväksyntää hän tuntuu edelleenkin etsivän.

Kohtalon ivalliselta virnuilulta tuntuu, että Juhani tulee pitkälti toistaneeksi isänsä kaavoja suhteessaan omaan poikaansa, joka ei vielä päälle kaksikymppisenäkään ole löytänyt itselleen ammattia tai työtä. Välit kiristyvät harvoin tavatessa yleensä nopeasti, kun Juhani alkaa puhua kuin oma isä aikoinaan, vaikkei sitä itse huomaakaan.

Pidin kirjassa Heinosen kirjoitustyylistä, vaikka paikoin kielikuvat tuntuvatkin hieman tarkoitushakuisen runollisilta. Menneen ja nykyisen lomittuminen tarinaksi toimii vaivattomasti. Henkilökuvaus on erityisen onnistunutta, ja suorastaan kiinnyin rehellisesti kuvattuun Juhaniin. Heinonen kuvaa mielestäni todella hienosti homoseksuaalisuutta. Juhani ei piittaa pintaliitäjistä ja homobaareissa seksiä metsästävistä miehistä. Hän kaipaa oikeaa rakkautta, toista ihmistä lähelleen. Tietysti mukana on lihallisuutta, mutta ainakin nuorena ja kokemattomana musta häpeä vaanii koko ajan kintereillä. Kohtaus etäisen naapurinisännän kanssa ruispellossa on rujon kaunis, raju ja rehellinen. Poikkeuksellinen ainakin minun lukukokemusteni joukossa. Juhanin ja muiden kirjan miesten elämänkohtalot saavat miettimään, kuinka paljon Suomessakin todella on ollut ja on edelleenkin näitä hiljaisia, jotka ovat koettaneet elää huomaamattomasti elämäänsä valtavirtaan kaikin keinoin sulautuen ja samalla itsensä kieltäen, onnettomina. Varmasti paljon. Sanattomaksi vetää.

Pidin myös Heinosen rakentamasta ajankuvasta, onpa sitten kohteena 60-70-lukujen suomalainen maalaiskylä tai nykyajan kaupunki, Jyväskylä. Lähes samanikäisenä Juhanin kanssa on helppo sukeltaa pikkukylään, jossa tosiaankin olisi ollut ennenkuulumaton sensaatio, jos 1970-luvulla miehet olisivat avoimesti seurustelleet tai eläneet keskenään. Näistä asioista vaiettiin visusti, vain vihjailuja ja kuiskuttelua saattoi kuulla. On helppo ymmärtää äidin ja isän kokema järkytys, kun totuus on läväytetty heille vasten kasvoja. Mitä ihmisetkin sanovat? Yhtä helppoa on samastua Juhanin tuntemuksiin toivottomassa työssä ammatinvalintapsykologina. Miten saada työttömiksi joutuneet ja masentuneet ihmisrauniot sysätyksi tolpilleen? Mistä löytää ura teineille, jotka haaveilevat itsenäisestä, hyväpalkkaisesta työstä, jossa saa matkustella? Sellaisen Juhani ottaisi itselleenkin, jos sellainen jossain olisi.

Luin kirjan nopeasti parissa illassa, sillä halusin tietää, miten Juhanin käy. Miten kaikki päättyisi? Onneksi Heinonen on rakentanut lopusta uskottavan, toiveikkaan vaikkei onnellisen. Oikeastaan pelkäsin, että loppu olisi jopa traaginen. Sitä se tavallaan onkin, mutta Juhanin tulevaisuus ei ehkä sittenkään ole kovin synkkä. Elämä kantaa, sittenkin.

Tapani Heinonen ei ole esikoiskirjailija, vaikka Reunalla on hänen esikoisromaaninsa. Vuonna 1955 syntynyt psykologian maisteri on aiemmin julkaissut novellikokoelman Omaiset sekä kirjoittanut näytelmiä.

Tapani Heinonen: Reunalla

Minerva 2012. 305 s.

P.S: Lopuksi vielä on huomautettava, että romaanikerjäläinen lienee jonkinlainen kaunokirjallisuutta aneleva köyhä tai sitten kokonaan fiktiota. Po. romanikerjäläinen.

Lue myös Leena Lumin arvio!

Tarquin Hall: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus

”Sherlock Holmes oli mielikuvituksen tuotetta, mutta minä olen täyttä totta.”

Yksityisetsivä Vish Puri, lempinimeltään Pullukka, ei ole vaatimattomuudella pilattu. Vuonna 1999 myönnetty Maailman etsiväliiton Supernuuskija-palkinto on vain piste i:n päällä. Huoliteltu ja omahyväinen herkkusuu on kuin ilmetty Hercule Poirot. Erona on vain, että Vish on perheellinen ja asuu Delhissä nyky-Intiassa.

Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus -kirjan kansiliepeessä ylistetään dekkarin humoristisuutta ja viihdyttävyyttä. Näihin ylistyksiin on helppo yhtyä, sillä ainakin minä viihdyin mainiosti kirjan parissa ja nautin paitsi kirjallisesta flirttailusta maineikkaitten esikuvien kanssa myös muutenkin humoristisesta kirjoitusotteesta. Ei kuitenkaan kannata kuitata Tarquin Hallia hassuksi viihdyttäjäksi, joka on kopioinut parhaan ideansa Agatha Christieltä. Kirjassa on nimittäin aimo annos piikinterävää yhteiskuntakritiikkiä.

Kirjailija Tarquin Hallilla on kansainvälinen, arvostettu ja monipuolinen lehtimiesura takanaan. Hän on julkaissut tähän mennessä kuusi kirjaa, ja seitsemäs ilmestyy tänä vuonna. Kolme viimeistä ovat olleet Vish Puri -dekkareita, joista siis ainakin tässä juuri suomeksi ilmestyneessä aloitusosassa kritisoidaan Intiaa tarinan lomassa varsin rankasti. Hall asuu itsekin parhaillaan Delhissä intialaissyntyisen toimittajavaimonsa ja kahden lapsensa kanssa, joten hän tietää, mistä puhuu Intiaa kuvatessaan. Kritiikki on kuitenkin upotettu hyvin tarinaan eikä se uuvuta saarnaavuudellaan. Kritiikki ei myöskään ole yksisilmäistä, vaan Vish Purin ja muidenkin kirjan henkilöiden silmin nähtynä Intiassa on myös paljon hyvää ja kaunista.

Kritiikin kohteeksi päätyy niin tehoton ja julkisuushakuinen poliisi kuin läpeensä korruptoitunut oikeuslaitoskin. Poliisiasemalta ei voi hälyttää apua, koska poliisin puhelinyhteydet on aikoja sitten katkaistu maksamattomien puhelinlaskujen takia. Liikenne on täyttä kaaosta, ja vain suuresti kunnioitetut pyhät lehmät ja BMW:t selviävät yleensä kolhuitta. Maksullisilla moottoriteillä hurjastellaan mielettömästi, vaikka tiessä voi olla monttuja tai edessä yhtä hyvin härkävankkurit kuin urheiluauto. Junaliikenne on painajaismaista. Kaupungit kasvavat räjähdysmäisen nopeasti, eikä kaavoituksessa tunnu olevan järjen hiventä. Toisaalla maaseutua raiskataan kammottavien kaivosprojektien takia. Arkipäivässä myös korostuvat kiihtyvällä vauhdilla kasvavat tuloerot. Rikkailla on automaattiset WC:t, jotka myös kuivaavat takapuolen ja toivottavat hyvää päivää. Köyhimmät raatavat naurettavan pienellä palkalla kaivoksissa kuollakseen nelikymppisinä myrkkyihin, joita ovat saaneet kotinsa kaivovedestä tai ilman suojaimia työskentelystä. Väkivalta rehottaa joka puolella.

Alkoipa kuulostaa synkältä! Mutta kirja ei ole lainkaan synkkä vaan aurinkoinen ja mausteinen kuin Intia itse parhaimmillaan, uskoisin. Vish Purilla on menestyvä ja tehokas yksityisetsivätoimisto, joka ratkoo pääasiassa aviorikoksiin ja avioliittoneuvotteluihin liittyviä kysymyksiä luottamuksellisesti ja tahdikkaasti. Kadonneen palvelijattaren tapaus on kuitenkin visaisempi, sillä asiakasta syytetään palvelijattarensa raa'asta murhasta. Todistajat ovat nähneet, kuinka mies on hiettänyt raiskaamansa ja tappamansa tytön ojaan. Harmillisesti ruumis on jo ehditty polttaa tunnistamattomana.  Koska kukaan ei tiedä palvelustytön nimeäkään, sitähän nyt ei kannata kysyä köyhältä ja kastittomalta, hänen jäljittämisensä Intian kaltaisesta valtiosta ei ole aivan mutkatonta. Vish Purille se ei kuitenkaan ole kuin hidaste. Yhdistellen intialaisia, perinteikkäitä tutkimusmenetelmiä nykyaikaisen teknologian suomiin keinoihin ja ennen kaikkia omaan häikäisevään päättelynsä hän lopulta ratkaisee visaisen arvoituksen ja toimittaa syylliset telkien taakse. Lopussa on aivan Poirot-tyylinen loppuyhteenvetopuheenvuorokin, josta Puri itse nauttii kovasti.

Samaan aikaan murhatutkimusten kanssa Vish Puri henkilökuntineen joutuu tarkistamaan arvokkaan sotasankarin lapsenlapsen sulhasehdokkaan taustoja, jotta epätoivottu avioliitto voitaisiin torjua. Kyseessä onkin harvinaisen vaikea tapaus, sillä miehen elämässä ei kerta kaikkiaan ole tahran tahraa! Vielä kimurantimpi tapaus on Vish Puriin itseensä kohdistunut murhayritys, jota Purin harmiksi alkaa tutkia hänen oma äitinsä. Miksi äiti ei voi uskoa, ettei salapoliisi voi olla nainen? Saati äiti?

Näitä luen mieluusti lisääkin, joten toivottavasti pian suomennetaan sarjan seuraava osa. Takakansiteksteissä Vish Puria verrataan myös Mma Ramotsween, ja tiettyjä yhtymäkohtia tietysti onkin. Mma Ramotswen rauhallisuus Vish Puri -tapauksista kuitenkin tuntuu puuttuvan. Toimintaa ja juonenkäänteitä on enemmän.  Pidin aika lailla myös kirjan ulkoasusta. Kansi on Tuomo Parikan käsialaa.

Tarquin Hall: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus (The Case of the Missing Servant). Suom. Tero Valkonen. Gummerus 2012.

Vielä Ammalta kiva nettisivuvinkki!

Sergej Verč: Hautajaisilveily

Aika äskettäin Calendula esitti omassa blogissaan toiveen muille kirjablogeille ja niiden pitäjille, että esiteltäisiin myös muuta kuin valtavirtaa ja annettaisiin palstatilaa pienempien kustantamoiden teoksille. Pyyntö kirvoitti pientä keskusteluakin, ja muutama kirjabloggaaja kävi hieman perustelemassa omia kirjavalintojaan. Vaikka pidänkin kirjablogia, pidän sitä viime kädessä kuitenkin itseni takia eikä tarkoitus ole olla mikään kulttuurin tai edes kirjallisuuden äänitorvi. Siitä huolimatta totuus on, että blogin myötä oma lukemiseni on jonkin verran muuttunut juuri Calendulan toivomalla tavalla. Syynä ovat paitsi netistä löytämäni monet mainiot kirjaesittelyt myös blogin kautta saamani yhteydenotot juuri niiltä kirjallisuuskentän pieniltä ja usein hiljaisilta toimijoilta.

Niin sain käsiini tämän mielenkiintoisen dekkarituttavuudenkin eli italialais-slovenialaisen kirjailija Sergej Verčin Hautajaisilveilyn. Sen on sloveenista suomentanut pienen sauvolaisen Mansarda-nimisen kustantamon perustaja Kari Klemelä. Hän otti minuun yhteyttä blogini Facebook-sivun kautta ja tarjosi kustantamonsa teoksia tutustuttavakseni. Tartuin ilahtuneena tilaisuuteen, sillä olen innokas dekkarifani ja aina etsimässä uutta sillä alueella. Lisäksi en varmaan koskaan ole lukenut slovenialaista kirjallisuutta. Ystävällisesti Klemelä postitti minulle jo jouluksi pokkarina julkaistun teoksen. Pyhien jälkeen tartuinkin kirjaan, joka jo askarrutti mieltä.

Klemelä esittelee omilla sivuillaan kirjailijaa näin: ”Sergej Verč on vuonna 1948 syntynyt ja Triestessä, Italiassa, asuva sloveeni, jolla on takanaan pitkä ura kirjailijana ja teatteriohjaajana. Hän on kirjoittanut satiirisia näytelmiä ja kabareita radiolle ja teatterille, 1990-luvulla myös kaksi rikosromaania. Sloveeninkielisistä dekkarikirjailijoista Verčiä pidetään Maja Movakin ohella kiinnostavimpana, ja hänen komisario Perkonsa on pidetty hahmo slovenialaislukijoiden keskuudessa sekä Italiassa että Sloveniassa.”

Hautajaisilveily on Verčin kolmas komisario Perkosta kertova dekkari. Aiemmat osat olivat siis minulle tuntemattomia, ja se ainakin kirjan alussa tuntui hieman häiritsevältä. Verčin tyyliin ei kuulu kauheasti kertailla vanhoja ja esitellä uudelleen jo tuttuja henkilöitä, joten mukaan sai hypätä lähes vauhdissa. ”Verčin rikosromaanien päähenkilö on aiemmin Napolin lähellä Ebolissa palvellut, sittemmin Triesteen siirtynyt komisario Benjamin Perko, kansallisuudeltaan sloveeni. Beno Perko setvii apulaistensa kanssa rikosjuttuja kahden kulttuuripiirin, romaanisen ja slaavilaisen, välimerellisen ja keskieurooppalaisen yhtymäkohdassa ja rajamaastossa, ajoittain joycelaisissa maisemissa”, jatkaa Klemelä omilla sivuillaan. Tämä onkin varsin osuva määritelmä. Hautajaisilveilyn alussa komisario Perko on vetäytynyt pienelle lomalle Slovenian puolelle Karstin alueelle sloveenituttavansa luo. Tämä ystävä on korkeassa asemassa nuoren Slovenian valtion poliisissa, ja miehet ovat ystävystyneet taistellessaan yhteisiä vihollisia eli kansainvälisiä rikollisia vastaan.

Perkon loma katkeaa tylysti, kun hän saa tiedon, että Emil Luin -nimisen miehen murhan tutkiminen on määrätty lopetettavaksi. Perko alaisineen päättää kiellosta huolimatta jatkaa tutkimuksia, koska miehen hautajaiset ovat vaikuttaneet lähinnä irvokkaalta teatterilta. Oikein mikään ei ole ollut sitä miltä on näyttänyt. Päätös osoittautuu vaaralliseksi ja osalle osallistuvista myös kohtalokkaaksi. Vastustaja ei häikäile. Perkon joukko alkaa harveta uhkaavasti, mutta miestä ei niin vain lannisteta.

Tarina etenee vauhdikkaasti, paikoin elokuvamaisestikin. Kauniit naiset koettavat, turhaan tietysti, punoa juonia sankarin pään menoksi. Pelissä on kovat panokset, sillä osoittautuu, että Emil Luin on ollut kaikkea muuta kuin viaton uhri tai puhdas pulmunen. Taustalla on tiheä kansainvälisen mafian verkosto, joka ei siedä, että sen toimintaa koetetaan kampittaa. Lisäksi virkamiehet sekä Italiassa että valitettavasti myös muissa lähivaltioissa ovat todella korruptoituneita. Näiden tuulimyllyjen edessä Perko ei kuitenkaan lannistu vaan ratkaisee lopulta rikokset. Murhajuoni on lopulta varsin perinteinen, mutta osin se verhoutuu kansainvälisen toiminnan savuun. Hieman vähemmänkin tätä toimintapuolta olisi minun makuuni riittänyt. Hieman ehkä kuitenkin miehisempään makuun?

Vauhdin, toiminnan ja monien juonikiemuroiden lisäksi Verčin tyyliin kuuluu huumori, joka ei aina ole ihan suoraviivaista vaan on monin paikoin kätketty mahtipontisuuden alle.

Verč kuvaa tarkasti ja elävästi ympäristöä, mikä onkin oikeastaan tämän dekkarin paras anti. En muista lukeneeni mitään näihin kiinnostaviin seutuihin sijoitettua aiemmin, ja kokemus oli virkistävän erilainen. Perko ja kumppanit liikkuvat sujuvasti yli rajan aina tarpeen mukaan ja vaihtavat kieltäkin ketterästi.

Verč ja Perko ovat tutustumisen arvoinen parivaljakko, ja kiitän mahdollisuudesta, jota minulle tarjottiin. Mansardan verkkosivuilla kerrotaan, että kustantamo aikoo tänä vuonna keskittyä kroatialaiseen kirjallisuuteen. Varsin kiintoisaa!

Sergej Verč: Hautajaisilveily (Pogrebna maškarada)

Suom. Kari Klemelä. Mansarda 2012. 324 s. 

TTT: Vuoden 2012 parhaat dekkarit

Tämän kerran TTT:n listattavina ovat parhaat vuonna 2012 lukemani dekkarit. Koetin ensin värkätä listaa kymmenestä parhaasta lukemastani kirjasta, mutta se osoittautui varsin ongelmalliseksi varsinkin edelleen käynnissä olleitten Blogistania-kisojen takia. En halunnut etukäteen paljastaa mahdollisia ehdokkaitani Blogistanian Finlandiaan, ja lisäksi luin aivan mahdottoman monta todella hyvää kirjaa viime vuonna.

Dekkareitakin sujahti kuin huomaamatta lähes viisikymmentä, eli karkeasti sanoen kolmannes viime vuonna lukemistani kirjoista oli juuri dekkareita. Se ei minua yllätä, sillä ne ovat yksi keskeinen suosikkini lajityyppien joukossa. Ihan yhtä avarasti kuin Ruumiin kulttuurin Kirjakäräjillä en dekkarin määritelmää käsitä, joten en laske joukkoon vaikkapa Mia Vänskän Mustaa kuuta, Marko Hautalan Unikoiraa tai Paul Tordayn Ventovierasta. Osa lukemistani on oikeammin kuunneltuja, sillä mielelläni kuuntelen autossa dekkareita äänikirjoina. Useimmat kuuntelemistani ovat olleet uusintakierroksella olevia teoksia, eli sellaisia, jotka olen jo aikaisemmin lukenut ihan kirjana, kuten vaikkapa Stieg Larssonin Millennium-trilogia ja monet Agatha Christien mainiot klassikot.

Kymmenen parasta dekkaria eivät ole tässä nyt missään paremmuusjärjestyksessä, sillä dekkarigenren sisälläkin tyylilajikirjo on melkoinen. Lisäksi omat mieltymykset tuntuvat heittelevän. Välillä tykästyn keveämpään uutuuteen, toisinaan taas vanha tuttu ystävä voi olla juuri se, mitä on kaivannut.

1. Seppo Jokinen: Hervantalainen

Jokisen pitkän komisario Koskisesta kertovan sarjan parhaita osia! Pian on taas kevät, jolloin ainakin toivon mukaan ilmestyy seuraava osa.

2. Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Tähän kirjaan minulle ehti syntyä kiintymyssuhde jo ennen sen ilmestymistä, joten hieman oli jännitystä ilmassa, kun lopulta sain kirjan käteeni. Onneksi voin aivan rehellisesti sanoa pitäneeni kirjan italiantuoksuisesta kepeydestä ja murhajuonistakin kovasti. Seuraava osa on jo kirjailijalla lupaavassa vaiheessa!

3. C. J. Sansom: Talvi Madridissa

Tutustuin Sansomiin ensin hänen historiallisen Shardlake-sarjansa kautta. Siihen muuten odottelen jo kovasti kolmatta suomennosta. Talvi Madridissa sijoittuu toisen maailmansodan aikaan ja on enemmän trilleri kuin salapoliisiromaani.

4. Jussi Adler-Olsen: Vanki

Tämä vangitseva lukukokemus tutustutti uuteen pohjoismaiseen dekkaristiin, jonka muiden teosten suomennoksia odottelen myös kovasti.

5. Ann Cleeves: Komisario Perez –sarja

Pääsin jälleen alkuun toista kautta, sillä ensimmäinen Cleevesiltä lukemani teos oli Vera Stanhope -sarjan ensimmäinen suomennos VERA – Kuolonkukkia, joka ilmestyi kesällä. Vera-sarjaa esitetään parhaillaan televisiossa perjantai-iltaisin, ja sarjan seuraava kirja ilmestyy keväällä. Veran innoittamana päätin lukea myös tämän Shetlantiin sijoittuvan toisen sarjan, johon tykästyin kovasti.

6. Åsa Larsson: Uhrilahja

Vuoden parhaita lukukokemuksia! Nautinnollinen yhdistelmä: tuttu sarja, laadukas juoni ja muutenkin huippukirja. Larsson ei ole tyytynyt toistamaan tiheästi samaa, hyväksi havaittua dekkarikaavaa, kuten monet muut.

7. M. J. McGrath: Jään muisti

Tämä teos jäi erityisesti mieleen erikoisesta tapahtumapaikastaan, sillä kirja sijoittuu Grönlannin liepeille, tosin Kanadan puolelle. Hyytävät tunnelmat taattuja tämän parissa!

8. Elizabeth Hand: Pimeää kohti

Synkkääkin synkempi tarina, joka sijoittuu vähän Helsinkiin ja paljon Islantiin, joka kirjassa kuvataan Helvetin esikartanon kaltaiseksi synkkäläksi. Edes Arnaldur Indriðason ei anna näin tummaa kuvaa kotimaastaan.

9. Philip Kerr: Liekit Berliinissä

Berlin Noir -sarjan aloitusosa, ja melkoisen mustaa onkin meno tässä vuoden 1936 Berliiniin sijoittuvassa tarinassa, jossa tutustutaan Bernie Guntheriin, Kerrin yksityisetsiväsankariin. Bernie joutuu tarinan mittaan mm. keskitysleiriin peitetehtävää suorittamaan! Tätä on saatava lisää.

10. Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää

Tuomola oli minulle uusi kotimainen tuttavuus ja miellyttävä yllätys oli, että Tuomolan teokset sijoittuvat Lohjalle, josta taas vuoden vaihduttua tuli työnantajakaupunkini. Tylsäänkin kaupunkiin (anteeksi vain!) voi sijoittaa toimivan rikostarinan. Noora Nurkan tutkimuksia on tarkoitus lukea lisääkin.

Huomaan, että pidän kovasti sarjoista, jotka usein haluan lukea kokonaan. Mutta toisaalta taas uudet tuttavuudet virkistävät kovastikin mieltä. Kotimaisen osuus kymmenen parhaan joukossa on aika vähäinen, vain kolme. Hieman yllättävää, sillä mielestäni luen paljon kotimaisia dekkareita. Toisaalta jotkut vanhat suosikkini, kuten Leena Lehtolainen ja Reijo Mäki, ovat joko vaihtaneet tyylilajia tai sitten olen tietyllä tavalla kyllästynyt, vaikka edelleen kirjat luenkin. Onko listalla yhtään Sinun suosikkiasi? Mikä oli paras dekkarisi vuonna 2012? 

Vuoden 2013 parhaat dekkarit
Vuoden 2014 parhaat dekkarit

J. Pekka Mäkelä: Muurahaispuu

Päätin vuodenvaihteessa osallistua Facebookiin ilmestyneeseen haasteeseen Koen 13 kotimaistakirjailijaa vuonna 2013. Haaste ei liene mitenkään ylivoimainen suorittaa, vaikka edellinen hieno haaste Morren Kuusi kovaa kotimaista tekikin nolon mahalaskun, toistaiseksi. Ovelasti sitten päätinkin yhdistää nämä haasteet saadakseni jotain aikaan.

Uuden haasteen alkajaisiksi tartuin kuitenkin Linnean ehdotuksesta minulle entuudestaan täysin vieraaseen nimeen eli J. Pekka Mäkelään ja hänen uusimpaan teokseensa Muurahaispuu. Nimi ei todellakaan soittanut minkäänlaista kelloa päässäni, ja olinkin yllättänyt, kun selvisi, että Muurahaispuu on tuore teos, ilmestynyt vuonna 2012. Mitään suurta lukumenestystä sille ei näemmä odoteta, sillä 55 000 asukkaan kotikaupunkini kirjastoon sitä on hankittu peräti kolme nidettä. Jokainen oli sitä paitsi lainattavissa. Sääli, sillä kirja on mainio ja aihepiireiltään sellainen, että se saattaisi miellyttää hyvinkin erilaisia lukijoita.

Muurahaispuun päähenkilö on viisikymppinen fyysikko Kari Lännenheimo, joka viettää elämässään jonkinlaista välivaihetta. Työt tutkijana ja opettajana ovat Suomessa päättyneet, mutta syksyllä odottaa uusi työ Brysselissä EU:n leivissä. Pitkä parisuhde on päättynyt jo aiemmin, eikä lapsia ole. Nyt Karin tehtävänä on tyhjentää perheen koti, kerrostaloasunto Kontulassa myyntiä varten, koska isä on aivoverenvuodon jälkeen niin huonossa kunnossa, ettei enää palaa kotiin. Isosisko Maiju on niin traumatisoitunut nuoruuden välirikosta isän kanssa, ettei voi osallistua tehtävään. Pikkusisko Sini taas on kadonnut jäljettömiin jo vuosia sitten. On vain täpötäysi asunto, joka Karin siis pitäisi käydä läpi ja tyhjentää. Tehtävä vaikuttaa aluksi täysin ylivoimaiselta. Lapsuusajan muistot tuntuvat vyöryvän esiin jokaisesta laatikosta ja esineestä.

Perheen tragediana on ollut autoritaarinen ja vaativa, dominoiva isä, joka on halunnut valmentaa lapsistaan huippuyksilöitä, Maijusta klassisen musiikin huippuviulistin ja Karista fyysikon. Kumpikaan ura ei ole lopulta edennyt isän toivomalla tavalla, ja välit ovat olleet siitä syystä huonot. Sinistä, pikkusiskosta, ei koskaan ole odotettukaan mitään, sillä hän on osoittautunut jo lapsena tavalliseksi keskinkertaisuudeksi. Isä on pitänyt kaikkien esikuvana omaa isäänsä, joka osallistui jo nuorukaisena vapaussotaan ja oli myöhemmissäkin sodissa palkittu sankari. Isoisä kuoli rintamalla elokuussa 1944, kun Karin isä oli vasta 5-vuotias. Kari on inhonnut isoisäänsä isän paasauksen takia koko ikänsä ja tehnyt omassa elämässään sen takia lisää ratkaisuja, jotka ovat viilentäneet isän ja pojan välejä entisestään.

Selvitellessään isän ja suvun papereita Kari alkaa huomata, että kenties isoisän sankaruus ei sittenkään ollut niin tahratonta kuin hänen ja siskojen on annettu ymmärtää. Miksi isä ei ole voinut sulattaa setäänsä Oskaria? Entä miten sukutarinaan liittyy Alma Lindström -niminen nainen, jonka kirjeitä löytyy ullakkovarastosta? Ullakolta löytyy lopulta myös jotakin todella ahdistavaa ja kamalaa.

Omaa ja sukunsa tarinaa kootessaan Kari alkaa nähdä asunnossa kummallisia unia. Ne ovat todentuntuisia ja paikoin piinaavia, toisinaan miellyttävää hyvää oloa tuottavia. On kuin hän pääsisi unen kautta vierailemaan naapuriensa mielessä tai unissa. Myös Siniin hän tuntee välillä saavansa yhteyden. Kari lohduttautuu sillä tiedolla, että hänellä on ollut aina, lapsesta saakka, kyky päästä toisiin maailmoihin mielikuvituksensa kautta. Siihen liittyy kirjan nimikin, sillä muurahaispuu oli olemassa Karin lapsuuden metsässä Kontulassa. Se oli suuri, kaksihaarainen koivu, jonka rungon sisään muurahaiset olivat asettuneet. Kari jaksoi tarkkailla muurahaisten hyörinää tunteja. Nyt puuta ei enää metsästä tahdo löytyä. Unet muuttuvat yhä vaativamman todentuntuisiksi, eikä Kari onnistu selittämään niitä tavalla, joka tyydyttäisi hänen tutkijanmieltään.

Muurahaispuu oli kiinnostava teos! Luin sen lähes ahmien. Pidin Karista, joka ei ollut liian traumaattinen tai muutenkaan ärsyttävä. On myös mukavaa, kun kirjan henkilöt ovat omaa ikäluokkaani ja heillä on samankaltaisia kokemuksia ja muistoja kuin on itsellänikin. Samastuminen siis onnistui tältä osin. Mäkelä kuvaa Kontulaa suorastaan rakastaen. Kari muistelee antaumuksella, millaista kotikulmilla oli kolmekymmentä vuotta sitten ja tekee jatkuvasti huomioita muutoksista. Hän suhtautuu niihin kuitenkin ymmärtävästi. Jos olisin kontulalainen, rakastaisin tätä kirjaa varmasti.

Unimaailman kummallisuudet olisin voinut mieluusti kirjasta jättää kokonaan pois, sillä tarina olisi ilman niitäkin ollut toimiva ja mielenkiintoinen. Ne tuovat kuitenkin kirjaan tietyn oudon mausteen ja tekevät siitä uuskummaa. Mietin silti, onko se välttämätöntä. Tarinan juonenkäänteiden kannalta mielestäni ei ainakaan.

Sen sijaan nautin kovasti tavasta, jolla Mäkelä kuvaa Karin tekemää hidasta ja sitkeää selvitystyötä. Välillä hän haluaisi lopettaa kokonaan, koska tuntuu, ettei menneisyyden penkomisesta voi koitua mitään hyvää. Mutta kun työ taas aavistuksen etenee, usein sattumalta, hän ei malta lopettaakaan. Kaikkea ei historia paljasta, vaan osa jää kirjan loputtuakin arvailujen varaan, kuten realistista onkin. Mielenkiintoinen suvun historia kuitenkin lukijalle Karin välityksellä avautuu. Suomen historiasta kiinnostuneille tämän luulisi maistuvan erityisesti.

Aiheita sivuavat myös vaikkapa Sirpa Kähkösen tietoteos Vihan ja rakkauden liekit ja Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden. Lukuvinkiksi kiinnostuneille.

Wikipedia tietää kertoa, että J. Pekka Mäkelä on aikaisemmin julkaissut jo neljä romaania, jotka kaikki luetaan scifiksi. Esikoisromaani 391 ilmestyi vuonna 2004. Kyseessä on aikamatkustustarina, jossa matkustetaan antiikin ajan lopun Aleksandriaan. Vuonna 2006 ilmestynyt teos Alshain sijoittuu tulevaisuuteen ja toiselle planeetalle. Nedut (2007) taas kertoo avaruudesta Maahan palaavista neanderthalilaisista! Myös Karsta vuodelta 2009 sijoittuu tulevaisuuteen. Kirjavinkeistä löytyy ylistävä arvio Karstasta, ja Jossu on pitänyt melkoisesti lukemastaan Alshaista. Linnea esittelee Nedut blogissaan Kujerruksia, ja Markku Soikkeli on ruotinut perusteellisesti esikoisteoksen Kiiltomadossa. Näiden perusteella kyllä heräsi halu tutustua myös Mäkelän scifituotantoon!

J. Pekka Mäkelä: Muurahaispuu

Like 2012. 304 s.

Kirjahylly on epätrendikäs sisustuselementti!

Tämän päivän paikallislehdessä oli hauska juttu, jonka otsikko on Kirjaähkystä voi pelastua. Juttu on STT:n tavaraa ja sen on kirjoittanut Nina Törnudd, joten se saattaa olla tuttu muidenkin alue- ja paikallislehtien lukijoille. Lehdethän ostavat tällaista tavaraa uutistoimistoilta tms.

Kirjoittaja on aivan oikeilla jäljillä kirjoittaessaan, että kirjoista pitävien kodeissa alkavat hyllyt ja paikat nopeasti pursuta. Kirjoja ei mielellään heittäisi roskiin, jutussakin todetaan. Tästä olen totisesti samaa mieltä, vaikka olen elämässäni sellaisenkin tilanteen eteen pari kertaa ikäväkseni joutunut. Juttu tarjoaa roskikselle vaihtoehdoiksi antikvariaatteja ja kierrätystä. Haastateltu Suomen Antikvariaattiyhdistyksen puheenjohtaja Timo Surojegin antaa neuvon, että kirjoja kannattaa tarjota antikkaankin tuoreena, koska ”kysyntä on siirtynyt yhä lähemmäksi tätä päivää”. Jos siis haluaa saada joululahjakirjastaan rahaa, se pitää myydä viimeistään NYT. Hyvä neuvo, mutta mahdoton toteuttaa, sanon minä. Jos olisin saanut lahjaksi kirjan, en raaskisi sitä heti antaa pois, vaikka tietäisinkin, etten tule sitä enää koskaan lukemaan. Lahjalla olisi vielä tunnearvoa. Lisäksi jos kirja olisi vähänkin hyvä, lainaisin sen oitis eteenpäin muutamallekin taholle, ja tämä kierros yleensä ottaa aikansa. Kun kirjat lainasta palautuvat, ne eivät enää ole ”lähellä tätä päivää” Surojeginin tarkoittamalla tavalla. Lainaan kirjojani erittäin mielelläni, enkä halua siitä tavasta luopua.

Kovin lupaavalta tuo antikvariaattivaihtoehto ei jutun valossa muutenkaan vaikuta. Siinä todetaan, että antikat ottavat vastaan vain 10 % niille tarjotusta aineistosta tilan- ja kysynnän puutteen takia. Surojeginin mukaan 1940–60-luvuilla ilmestyneestä kirjallisuudesta on runsasta ylitarjontaa kuolinpesien ym. purkamisen takia. Vain jotkut yksittäiset teokset ovat kysyttyjä, kuten Alpo Ruuthin Kämppä (jota olen btw itsekin hieman etsinyt). Tämän tilakysymyksen olen huomannut itsekin asioidessani ainoassa divarissa, jonka kaupungissamme tiedän. Kirjat lisääntyvät siellä sellaisella vauhdilla, että en kehtaa sinne omiani tarjota, vaan olen ollut ostajaosapuolena. Tosin sitäkään en ole enää vähään aikaan tehnyt, koska minullekaan ei enää kotiin mahdu.

Huolestuttavin tieto jutussa on kuitenkin Surojeginin huomio, että kirjahyllyt ovat poissa muodista! ”Nykyinen sisustustrendi ei suosi kirjoja. Monta kertaa olen vähän järkyttyneenä katsonut näitä TV:n sisustus- ja tuunausohjelmia. Ei siellä kirjahyllyjä missään näy. Kyllä ne ohjelmat myös ohjaavat ihmisten käyttäytymistä.” Kun aloin miettiä Surojeginin huomiota, minun oli pakko todeta, että hän oli oikeassa. Sohvia, mattoja ja lamppuja ohjelmissa kyllä ostellaan, mutta koska on etsitty kirjahyllyä talon kirjakokoelmalle tai suunniteltu rauhallista lukunurkkausta?

Toinen tapa päästä kirjoista eroon on antaa ne eteenpäin ilmaiseksi, kierrättää. Helsingissä on jutun mukaan ainakin parissa paikassa mahdollisuus ottaa kirjoja ilmaiseksi mukaansa, kuten monitoimiliike Kampin Suutarista tai Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Vastaavanlainen idea on toteutettu myös kotikaupunkini bussiaseman kahviossa, ja onpa ihan oman kylän kukkakauppaankin ollut viritystä. Kirjastot harrastavat tätä myös, ainakin ajoittain, päästäkseen eroon poistokirjoista. Kirjastot myös myyvät poistokirjoja erittäin halvalla, samoin edullisia ostoja voi tehdä kirppareilta. Asian kääntöpuolena on vain se, että kun kirjan kirpparihinnan kipuraja tuntuu olevan 2 euroa, ei kirjoja kannata edes kirpputorilla yrittää kaupata, jos myyntipaikasta peritään maksu. Toivottomalta homma ainakin oman kaupunkimme kirppareilla vaikuttaa.

Olematon murhe tämä tietysti millä tahansa mittarilla on. Ihmisellä on liikaa kirjoja. Helppoahan tämä on ratkaista: annetaan ylimääräiset pois eikä hankita enää uusia. Kirjahamsterille vain on turha antaa näin hyviä neuvoja. Välillä tuntuu, että kyse on jonkinlaisesta addiktiosta. Koetan piiskata itseäni, ja välillä onnistunkin. Esimerkiksi nyt en ole vielä tilannut ainuttakaan kirjaa netin houkuttelevista alennusmyynneistä. Tänään en käynyt edes katsomassa, mitä houkutuksia kauppakeskuksen kirjakaupassa olisi ollut. Sen sijaan kävin kirjastossa. Lainasin yhden kirjan. (Eilen tosin seitsemän.)

Mutta tämän kirjoituksen varsinainen kysymys on, miten saataisiin kirjat ja kirjahyllyt muodikkaiksi sisustuselementeiksi. Pitääkö lahjoa Teuvo Loman vai mikä avuksi?

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla ja Menneet ja kadonneet

Islantilainen kirjailija Arnaldur Indriðason on jo pitkään ollut suosikkidekkaristejani. En enää muista, mistä alkuaan olen saanut vinkin hänen kirjoistaan, mutta muistiinpanojeni mukaan olen lukenut ensimmäisen teoksen vuonna 2005. Arnaldur Indriðasonin suomennetut teokset kuuluvat kaikki ns. Erlendur-sarjaan, jonka päähenkilönä on Erlendur-niminen komisario Reykjavikista. Sarjassa on kaikkiaan jo kaksitoista osaa. Hämmentävästi suomentaminen on aloitettu kolmannesta osasta Räme, eikä kahta ensimmäistä osaa ole vieläkään käännetty. Itse taas aloitin, sekaantumisen lisäämiseksi näemmä, toiseksi suomennetusta sarjan neljännestä osasta Haudanhiljaista.

Räme ilmestyi suomeksi jo vuonna 2003, joten kovin ajoissa en sarjaan herännyt. Kaikissa sarjan kirjoissa melko suuri paino on Erlendurin yksityiselämällä, joka on suoraan sanoen ankeudessaan vailla vertaa. Erlendurin elämää on aina varjostanut lapsuuden tragedia. Kun Erlendur oli lapsi, perhe asui Itä-Islannin ylängöllä pienellä maatilalla. Eräänä päivänä isä otti poikansa Erlendurin ja tämän pari vuotta nuoremman, kahdeksanvuotiaan  Bergurin eli Beggin mukaansa etsimään lammaslaumaa, joka ei ymmärtänyt omin voimin palata kotiin ennen talven todellista tulemista. Kolmikko joutuu yllättäen lumimyrskyyn. Erlendur ja isä pelastuvat, mutta Beggi katoaa lopullisesti. Hänestä ei koskaan löydetä jälkeäkään. Erlendur ei pääse eroon tästä tapahtumasta ja muistosta, jossa hän myrskyn raivotessa huomaa, ettei enää pitelekään veljeään kädestä.

Aikuisena Erlendur siis työskentelee Reykjavikissa poliisina. Hän on ollut aikoinaan naimisissa. Eron jälkeenkään suhde entiseen vaimoon ei ole muuttunut asialliseksi, vaan välit ovat huonot. Myös välit aikuisiin lapsiin ovat etäiset. Sarjan aikana Erlendur tutustuu sekä poikaansa että tyttäreensä vähitellen uudelleen, vaikka helppoa se ei ole. Tytär on entinen narkomaani, joka palaa välillä huonoihin tapoihinsa. Vapaa-aikansa Erlendur käyttää lähinnä islantilaisiin katoamistapauksiin perehtymiseen. Ankara luonto on ottanut osansa usein.

Monissa sarjan kirjoissa selvitellään rikoksia, jotka ovat tapahtuneet kaukana menneisyydessä, kuten toisen maailmansodan vuosina. Nykyajan tapahtumat saattavat juontaa juurensa hyvinkin kaukaa menneisyydestä, ja poliisi joutuu tekemään sitkeää ja hitaasti etenevää selvitystyötä. Kirjoissa on harvoin mitään varsinaista toimintaa, kuten takaa-ajoja tms. Jännite ja tunnelma syntyvät paljon hienovaraisemmin keinoin, tyylikkäämmin. Huumoria teoksissa ei ole lainkaan.

Arnaldur Indriðason kuvaa kirjoissaan hienosti myös kotimaataan Islantia, sen ankaria luonnonoloja ja poikkeuksellista luonnetta, joka syntyy väestön pienuudesta. Sukulaisuus- ja tuttavuussuhteet sitovat miltei kaikki yhteen. Salassa tuntuu olevan mahdoton tehdä mitään, mutta silti kammottavatkin teot on voitu kätkeä kymmeniksi vuosiksi. Loppupään kirjoissa alkaa näkyä myös yhteiskuntakritiikkiä, kun voimakas nousukausi vain tuntuu jatkuvan. Lainarahalla tehtävä mieletön rakentaminen ja luonnon tuhoaminen herättävät asukkaissa raivoa ja surua.

Luin sarjan kaksi viimeisintä suomennosta peräkkäin aivan sattumalta. Menetelmä osoittautuikin hyväksi, sillä kirjat Jyrkänteen reunalla ja Menneet ja kadonneet ovat eräänlainen pari. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat samaan aikaan mutta eri paikkoihin. Jyrkänteen reunalla

-kirjassa ei poikkeuksellisesti kerrota Erlendurista muuta kuin että mies on lomalla ja viettää sen jälleen kerran kotiseudullaan entisen kotitalonsa raunioissa majaillen ja veljensä katoamisseudulla vaeltaen. Kukaan ei saa häneen yhteyttä. Päähenkilöksi nousee Erlendurin alainen Sigurður Óli, jonka liitto on hiljattain päättynyt eroon.

Kirjassa seuraillaan jälleen kahta eri tapausta. Toiseen lukija pääsee sisälle poliisia enemmän. Laitapuolenkulkija Andréas on alkanut menettää otteen todellisuudesta törmättyään yllättäen elämänsä painajaiseen, pedofiiliin, joka aikoinaan oli joitakin vuosia hänen äitinsä miesystävä ja asuinkumppani. Andréas koettaa saada apua Sigurðurilta, mutta yhteyden saaminen on vaikeaa.

Toisaalla Sigurður Óli sotkeutuu ystävänsä kautta merkilliseen kiristysjuttuun. Ystävän vaimon sisko on miehensä kanssa osallistunut parinvaihtoon. Kun yksi osapuolista sitten alkaa nousta poliittisella uralla, pariskunta saa kiristyskirjeen. Ystävä pyytää Sigurður Ólia painostamaan kiristäjiä luopumaan ajatuksesta. Kun Sigurður menee tapaamaan kiristäjäpariskuntaa, hän löytää naisen pahasti pahoinpideltynä ja saa itsekin tekijältä pesäpallomailasta. Sitkeiden tutkimusten jälkeen Siguruðr Óli alkaa päästä tekijöiden jäljille. Jäljet johtavat yllättäviin suuntiin.

Tätä osaa lukiessani vasta oikeastaan tajusin, että pidän näistä melankolisista, jopa synkistä ja paikoin ahdistavistakin kirjoista osin niin paljon siksi, että Arnaldur on loistava henkilökuvaaja. Sigurður Ólin persoonallisuus valottuu monipuolisesti ja hänen kylmä ja etäinen käyttäytymisensä saa perustelunsa. Mies myös tuntuu kasvavan kirjan tapahtumien mittaan. Erlendurista on monen kirjan aikana ehtinyt tulla melkein läheinen lukijalle, ja niinpä hänen murheensa tuntuvat tosilta.

Menneet ja kadonneet paljastaakin sitten, mitä Erlendurille kuuluu. Veljen katoaminen ei jätä häntä vieläkään rauhaan, ja niinpä hän talvea uhmaten viettää jälleen lomansa leiriytyneenä kotitalonsa raunioihin. Häntä käy jututtamassa paikallinen asukas, joka muiden puuhiensa ohella harrastaa ketunmetsästystä. Miehet juttelevat muistakin paikkakunnalla sattuneista katoamisista. Mielenkiintoisin on tammikuussa 1942 sattunut tapahtumasarja, jossa joukko brittisotilaita joutui rajun myrskyn kouriin. Kaikki löydettiin paikallisten asukkaitten ripeän toiminnan ansiosta, osa tosin kuolleina. Samaan aikaan solaa toiseen suuntaan kulkenut kalastajan vaimo Matthildur sen sijaan ei koskaan löytynyt. Matthildur alkaa kiehtoa Erlendurin mieltä, ja hän alkaa tehdä tiedusteluja, jututtaa ihmisiä, jotka vielä muistavat kauan sitten tapahtuneen. Matthildurin mies on saanut surmansa melko pian vaimonsa jälkeen veneturmassa, joten häneltä ei voi enää kysellä. Mutta löytyy vähitellen muita, jotka muistavat ja paljastavat aina palasen lisää.

Samalla kun pohtii Matthildurin kohtaloa Erlendur käy läpi veljensä menettämistä. Tapahtumat ja elämä ennen tragediaa alkavat palata mieleen pala kerrallaan, ja lopulta lukijallekin paljastuu koko hyytävä tapahtumaketju yksityiskohtineen.

Kirjan tapahtumat etenevät todella verkkaan, mutta mitä pitemmälle tutkimukset ja muistot etenevät, sitä vaikuttavammaksi tarina muuttuu. Syyllisyys on kirjan vahva teema. Auttaako, vaikka lopulta saakin vastaukset kaipaamiinsa kysymyksiin? Kirjan loppu on arvoituksellinen ja saa miettimään, miten sarjan on tarkoitus jatkua. Kuitenkin tämä on vasta sarjan yhdestoista osa, ja islanniksi on jo ilmestynyt kahdestoista eli Einvígið vuonna 2011. Sen suomennosta jään odottelemaan. Tosin olen tainnut jättää epähuomiossa väliin osan nimeltä Sameissa vesissä, joka on ilmestynyt vuonna 2010 suomeksi. Odotellessa on hyvä palata Islantiin sen parissa.

Oman haasteensa lukemiseen tuo islannin kielen jokseenkin metka oikeinkirjoitus. Myös nimistö on omintakeista. Jonkin verran sain alkuun pinnistellä muistaakseni, ketkä kirjojen henkilöistä ovat miehiä, ketkä naisia. Paikannimistä näytteeksi vaikka tällainen vekkuli virke:

"Ehkä hän lähti Hrævarsköðin solan kautta Reyðarfjöðuriin tai kulki jäätikköpoluksi kutsuttua muinaista reittiä, joka kulki Harðskafin pohjoispuolta Seyðisfjörðuriin."

Arnaldur Indriđasonin Erlendur-sarja:

Räme (Mýrin), 2003

Haudanhiljaista (Grafarþögn), 2004

Ääni kuin enkelin (Röddin), 2006

Mies järvessä (Kleifarvatn), 2007

Talvikaupunki (Vetrarborgin), 2008

Hyytävä kylmyys (Harðskafi), 2009

Sameissa vesissä (Mýrka), 2010

Jyrkänteen reunalla (Svörtuloft), 2011

Menneet ja kadonneet (Furðustrandir), 2012

Kirjat on kustantanut Blue Moon ja suomentanut Seija Holopainen.