Päätin vuodenvaihteessa
osallistua Facebookiin ilmestyneeseen haasteeseen Koen 13 kotimaistakirjailijaa vuonna 2013. Haaste ei liene mitenkään ylivoimainen suorittaa,
vaikka edellinen hieno haaste Morren Kuusi kovaa kotimaista tekikin nolon
mahalaskun, toistaiseksi. Ovelasti sitten päätinkin yhdistää nämä haasteet
saadakseni jotain aikaan.
Uuden haasteen alkajaisiksi
tartuin kuitenkin Linnean ehdotuksesta minulle entuudestaan täysin vieraaseen
nimeen eli J. Pekka Mäkelään ja
hänen uusimpaan teokseensa Muurahaispuu.
Nimi ei todellakaan soittanut minkäänlaista kelloa päässäni, ja olinkin
yllättänyt, kun selvisi, että Muurahaispuu
on tuore teos, ilmestynyt vuonna 2012. Mitään suurta lukumenestystä sille ei
näemmä odoteta, sillä 55 000 asukkaan kotikaupunkini kirjastoon sitä on
hankittu peräti kolme nidettä. Jokainen oli sitä paitsi lainattavissa. Sääli,
sillä kirja on mainio ja aihepiireiltään sellainen, että se saattaisi
miellyttää hyvinkin erilaisia lukijoita.
Muurahaispuun päähenkilö on
viisikymppinen fyysikko Kari Lännenheimo, joka viettää elämässään jonkinlaista
välivaihetta. Työt tutkijana ja opettajana ovat Suomessa päättyneet, mutta
syksyllä odottaa uusi työ Brysselissä EU:n leivissä. Pitkä parisuhde on
päättynyt jo aiemmin, eikä lapsia ole. Nyt Karin tehtävänä on tyhjentää perheen
koti, kerrostaloasunto Kontulassa myyntiä varten, koska isä on aivoverenvuodon
jälkeen niin huonossa kunnossa, ettei enää palaa kotiin. Isosisko Maiju on niin
traumatisoitunut nuoruuden välirikosta isän kanssa, ettei voi osallistua
tehtävään. Pikkusisko Sini taas on kadonnut jäljettömiin jo vuosia sitten. On
vain täpötäysi asunto, joka Karin siis pitäisi käydä läpi ja tyhjentää. Tehtävä
vaikuttaa aluksi täysin ylivoimaiselta. Lapsuusajan muistot tuntuvat vyöryvän
esiin jokaisesta laatikosta ja esineestä.
Perheen tragediana on ollut
autoritaarinen ja vaativa, dominoiva isä, joka on halunnut valmentaa lapsistaan
huippuyksilöitä, Maijusta klassisen musiikin huippuviulistin ja Karista
fyysikon. Kumpikaan ura ei ole lopulta edennyt isän toivomalla tavalla, ja
välit ovat olleet siitä syystä huonot. Sinistä, pikkusiskosta, ei koskaan ole
odotettukaan mitään, sillä hän on osoittautunut jo lapsena tavalliseksi
keskinkertaisuudeksi. Isä on pitänyt kaikkien esikuvana omaa isäänsä, joka osallistui
jo nuorukaisena vapaussotaan ja oli myöhemmissäkin sodissa palkittu sankari.
Isoisä kuoli rintamalla elokuussa 1944, kun Karin isä oli vasta 5-vuotias. Kari
on inhonnut isoisäänsä isän paasauksen takia koko ikänsä ja tehnyt omassa
elämässään sen takia lisää ratkaisuja, jotka ovat viilentäneet isän ja pojan
välejä entisestään.
Selvitellessään isän ja
suvun papereita Kari alkaa huomata, että kenties isoisän sankaruus ei
sittenkään ollut niin tahratonta kuin hänen ja siskojen on annettu ymmärtää. Miksi
isä ei ole voinut sulattaa setäänsä Oskaria? Entä miten sukutarinaan liittyy
Alma Lindström -niminen nainen, jonka kirjeitä löytyy ullakkovarastosta? Ullakolta
löytyy lopulta myös jotakin todella ahdistavaa ja kamalaa.
Omaa ja sukunsa tarinaa
kootessaan Kari alkaa nähdä asunnossa kummallisia unia. Ne ovat todentuntuisia
ja paikoin piinaavia, toisinaan miellyttävää hyvää oloa tuottavia. On kuin hän
pääsisi unen kautta vierailemaan naapuriensa mielessä tai unissa. Myös Siniin
hän tuntee välillä saavansa yhteyden. Kari lohduttautuu sillä tiedolla, että
hänellä on ollut aina, lapsesta saakka, kyky päästä toisiin maailmoihin
mielikuvituksensa kautta. Siihen liittyy kirjan nimikin, sillä muurahaispuu oli
olemassa Karin lapsuuden metsässä Kontulassa. Se oli suuri, kaksihaarainen
koivu, jonka rungon sisään muurahaiset olivat asettuneet. Kari jaksoi
tarkkailla muurahaisten hyörinää tunteja. Nyt puuta ei enää metsästä tahdo
löytyä. Unet muuttuvat yhä vaativamman todentuntuisiksi, eikä Kari onnistu
selittämään niitä tavalla, joka tyydyttäisi hänen tutkijanmieltään.
Muurahaispuu
oli kiinnostava teos! Luin sen lähes ahmien. Pidin Karista, joka ei ollut liian
traumaattinen tai muutenkaan ärsyttävä. On myös mukavaa, kun kirjan henkilöt
ovat omaa ikäluokkaani ja heillä on samankaltaisia kokemuksia ja muistoja kuin
on itsellänikin. Samastuminen siis onnistui tältä osin. Mäkelä kuvaa Kontulaa
suorastaan rakastaen. Kari muistelee antaumuksella, millaista kotikulmilla oli
kolmekymmentä vuotta sitten ja tekee jatkuvasti huomioita muutoksista. Hän
suhtautuu niihin kuitenkin ymmärtävästi. Jos olisin kontulalainen, rakastaisin
tätä kirjaa varmasti.
Unimaailman kummallisuudet
olisin voinut mieluusti kirjasta jättää kokonaan pois, sillä tarina olisi ilman
niitäkin ollut toimiva ja mielenkiintoinen. Ne tuovat kuitenkin kirjaan tietyn
oudon mausteen ja tekevät siitä uuskummaa. Mietin silti, onko se välttämätöntä.
Tarinan juonenkäänteiden kannalta mielestäni ei ainakaan.
Sen sijaan nautin kovasti
tavasta, jolla Mäkelä kuvaa Karin tekemää hidasta ja sitkeää selvitystyötä.
Välillä hän haluaisi lopettaa kokonaan, koska tuntuu, ettei menneisyyden
penkomisesta voi koitua mitään hyvää. Mutta kun työ taas aavistuksen etenee,
usein sattumalta, hän ei malta lopettaakaan. Kaikkea ei historia paljasta, vaan
osa jää kirjan loputtuakin arvailujen varaan, kuten realistista onkin.
Mielenkiintoinen suvun historia kuitenkin lukijalle Karin välityksellä avautuu.
Suomen historiasta kiinnostuneille tämän luulisi maistuvan erityisesti.
Aiheita sivuavat myös
vaikkapa Sirpa Kähkösen tietoteos Vihan ja rakkauden liekit ja Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden. Lukuvinkiksi
kiinnostuneille.
Wikipedia tietää kertoa,
että J. Pekka Mäkelä on aikaisemmin julkaissut jo neljä romaania, jotka kaikki
luetaan scifiksi. Esikoisromaani 391
ilmestyi vuonna 2004. Kyseessä on aikamatkustustarina, jossa matkustetaan
antiikin ajan lopun Aleksandriaan. Vuonna 2006 ilmestynyt teos Alshain sijoittuu tulevaisuuteen ja
toiselle planeetalle. Nedut (2007)
taas kertoo avaruudesta Maahan palaavista neanderthalilaisista! Myös Karsta vuodelta 2009 sijoittuu
tulevaisuuteen. Kirjavinkeistä löytyy ylistävä arvio Karstasta, ja Jossu on pitänyt melkoisesti lukemastaan Alshaista. Linnea esittelee Nedut blogissaan Kujerruksia, ja Markku
Soikkeli on ruotinut perusteellisesti esikoisteoksen Kiiltomadossa. Näiden
perusteella kyllä heräsi halu tutustua myös Mäkelän scifituotantoon!
J. Pekka Mäkelä: Muurahaispuu
Like 2012. 304 s.
Mainiota että Kirsi tykkäsit! :) Minulle heräsi nyt halu lukea Muurahaispuu vielä uudelleen, mutta taidan silti tarttua noihin Mäkelän muihin. Minulla ovat Karsta ja Alshain jo hyllyssä odottamassa lukuvuoroaan.
VastaaPoistaKiitos sinulle loistavasta vinkistä! Vaikka mielestäni seurailen blogeja huolella, aina välillä lipsahtaa hyväkin vinkki ohitse. Tähän todellakin kannatti tutustua.
PoistaTämäpä kuulostaa mielenkiintoiselta - täytyypä pistää lukulistalle muistiin.
VastaaPoistaTäysin tuntematon tapaus, mutta rupesi kiinnostamaan...
VastaaPoista