J. Pekka Mäkelä: Muurahaispuu

Päätin vuodenvaihteessa osallistua Facebookiin ilmestyneeseen haasteeseen Koen 13 kotimaistakirjailijaa vuonna 2013. Haaste ei liene mitenkään ylivoimainen suorittaa, vaikka edellinen hieno haaste Morren Kuusi kovaa kotimaista tekikin nolon mahalaskun, toistaiseksi. Ovelasti sitten päätinkin yhdistää nämä haasteet saadakseni jotain aikaan.

Uuden haasteen alkajaisiksi tartuin kuitenkin Linnean ehdotuksesta minulle entuudestaan täysin vieraaseen nimeen eli J. Pekka Mäkelään ja hänen uusimpaan teokseensa Muurahaispuu. Nimi ei todellakaan soittanut minkäänlaista kelloa päässäni, ja olinkin yllättänyt, kun selvisi, että Muurahaispuu on tuore teos, ilmestynyt vuonna 2012. Mitään suurta lukumenestystä sille ei näemmä odoteta, sillä 55 000 asukkaan kotikaupunkini kirjastoon sitä on hankittu peräti kolme nidettä. Jokainen oli sitä paitsi lainattavissa. Sääli, sillä kirja on mainio ja aihepiireiltään sellainen, että se saattaisi miellyttää hyvinkin erilaisia lukijoita.

Muurahaispuun päähenkilö on viisikymppinen fyysikko Kari Lännenheimo, joka viettää elämässään jonkinlaista välivaihetta. Työt tutkijana ja opettajana ovat Suomessa päättyneet, mutta syksyllä odottaa uusi työ Brysselissä EU:n leivissä. Pitkä parisuhde on päättynyt jo aiemmin, eikä lapsia ole. Nyt Karin tehtävänä on tyhjentää perheen koti, kerrostaloasunto Kontulassa myyntiä varten, koska isä on aivoverenvuodon jälkeen niin huonossa kunnossa, ettei enää palaa kotiin. Isosisko Maiju on niin traumatisoitunut nuoruuden välirikosta isän kanssa, ettei voi osallistua tehtävään. Pikkusisko Sini taas on kadonnut jäljettömiin jo vuosia sitten. On vain täpötäysi asunto, joka Karin siis pitäisi käydä läpi ja tyhjentää. Tehtävä vaikuttaa aluksi täysin ylivoimaiselta. Lapsuusajan muistot tuntuvat vyöryvän esiin jokaisesta laatikosta ja esineestä.

Perheen tragediana on ollut autoritaarinen ja vaativa, dominoiva isä, joka on halunnut valmentaa lapsistaan huippuyksilöitä, Maijusta klassisen musiikin huippuviulistin ja Karista fyysikon. Kumpikaan ura ei ole lopulta edennyt isän toivomalla tavalla, ja välit ovat olleet siitä syystä huonot. Sinistä, pikkusiskosta, ei koskaan ole odotettukaan mitään, sillä hän on osoittautunut jo lapsena tavalliseksi keskinkertaisuudeksi. Isä on pitänyt kaikkien esikuvana omaa isäänsä, joka osallistui jo nuorukaisena vapaussotaan ja oli myöhemmissäkin sodissa palkittu sankari. Isoisä kuoli rintamalla elokuussa 1944, kun Karin isä oli vasta 5-vuotias. Kari on inhonnut isoisäänsä isän paasauksen takia koko ikänsä ja tehnyt omassa elämässään sen takia lisää ratkaisuja, jotka ovat viilentäneet isän ja pojan välejä entisestään.

Selvitellessään isän ja suvun papereita Kari alkaa huomata, että kenties isoisän sankaruus ei sittenkään ollut niin tahratonta kuin hänen ja siskojen on annettu ymmärtää. Miksi isä ei ole voinut sulattaa setäänsä Oskaria? Entä miten sukutarinaan liittyy Alma Lindström -niminen nainen, jonka kirjeitä löytyy ullakkovarastosta? Ullakolta löytyy lopulta myös jotakin todella ahdistavaa ja kamalaa.

Omaa ja sukunsa tarinaa kootessaan Kari alkaa nähdä asunnossa kummallisia unia. Ne ovat todentuntuisia ja paikoin piinaavia, toisinaan miellyttävää hyvää oloa tuottavia. On kuin hän pääsisi unen kautta vierailemaan naapuriensa mielessä tai unissa. Myös Siniin hän tuntee välillä saavansa yhteyden. Kari lohduttautuu sillä tiedolla, että hänellä on ollut aina, lapsesta saakka, kyky päästä toisiin maailmoihin mielikuvituksensa kautta. Siihen liittyy kirjan nimikin, sillä muurahaispuu oli olemassa Karin lapsuuden metsässä Kontulassa. Se oli suuri, kaksihaarainen koivu, jonka rungon sisään muurahaiset olivat asettuneet. Kari jaksoi tarkkailla muurahaisten hyörinää tunteja. Nyt puuta ei enää metsästä tahdo löytyä. Unet muuttuvat yhä vaativamman todentuntuisiksi, eikä Kari onnistu selittämään niitä tavalla, joka tyydyttäisi hänen tutkijanmieltään.

Muurahaispuu oli kiinnostava teos! Luin sen lähes ahmien. Pidin Karista, joka ei ollut liian traumaattinen tai muutenkaan ärsyttävä. On myös mukavaa, kun kirjan henkilöt ovat omaa ikäluokkaani ja heillä on samankaltaisia kokemuksia ja muistoja kuin on itsellänikin. Samastuminen siis onnistui tältä osin. Mäkelä kuvaa Kontulaa suorastaan rakastaen. Kari muistelee antaumuksella, millaista kotikulmilla oli kolmekymmentä vuotta sitten ja tekee jatkuvasti huomioita muutoksista. Hän suhtautuu niihin kuitenkin ymmärtävästi. Jos olisin kontulalainen, rakastaisin tätä kirjaa varmasti.

Unimaailman kummallisuudet olisin voinut mieluusti kirjasta jättää kokonaan pois, sillä tarina olisi ilman niitäkin ollut toimiva ja mielenkiintoinen. Ne tuovat kuitenkin kirjaan tietyn oudon mausteen ja tekevät siitä uuskummaa. Mietin silti, onko se välttämätöntä. Tarinan juonenkäänteiden kannalta mielestäni ei ainakaan.

Sen sijaan nautin kovasti tavasta, jolla Mäkelä kuvaa Karin tekemää hidasta ja sitkeää selvitystyötä. Välillä hän haluaisi lopettaa kokonaan, koska tuntuu, ettei menneisyyden penkomisesta voi koitua mitään hyvää. Mutta kun työ taas aavistuksen etenee, usein sattumalta, hän ei malta lopettaakaan. Kaikkea ei historia paljasta, vaan osa jää kirjan loputtuakin arvailujen varaan, kuten realistista onkin. Mielenkiintoinen suvun historia kuitenkin lukijalle Karin välityksellä avautuu. Suomen historiasta kiinnostuneille tämän luulisi maistuvan erityisesti.

Aiheita sivuavat myös vaikkapa Sirpa Kähkösen tietoteos Vihan ja rakkauden liekit ja Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden. Lukuvinkiksi kiinnostuneille.

Wikipedia tietää kertoa, että J. Pekka Mäkelä on aikaisemmin julkaissut jo neljä romaania, jotka kaikki luetaan scifiksi. Esikoisromaani 391 ilmestyi vuonna 2004. Kyseessä on aikamatkustustarina, jossa matkustetaan antiikin ajan lopun Aleksandriaan. Vuonna 2006 ilmestynyt teos Alshain sijoittuu tulevaisuuteen ja toiselle planeetalle. Nedut (2007) taas kertoo avaruudesta Maahan palaavista neanderthalilaisista! Myös Karsta vuodelta 2009 sijoittuu tulevaisuuteen. Kirjavinkeistä löytyy ylistävä arvio Karstasta, ja Jossu on pitänyt melkoisesti lukemastaan Alshaista. Linnea esittelee Nedut blogissaan Kujerruksia, ja Markku Soikkeli on ruotinut perusteellisesti esikoisteoksen Kiiltomadossa. Näiden perusteella kyllä heräsi halu tutustua myös Mäkelän scifituotantoon!

J. Pekka Mäkelä: Muurahaispuu

Like 2012. 304 s.