Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut (äänikirja)

”Romaani on kuin pullopostiviesti, jonka lähettää aaltojen vietäväksi toivoen, että sen löytää joku, joka osaa avata pullon ja ymmärtää viestiin kirjoitettua kieltä.” Näillä sanoilla Leena Lehtolainen kuvailee suhdettaan kirjoittamiseen ja julkaisemiseen nettisivuillaan. Hienosti ajateltu. Minäkin olen löytänyt monia Lehtolaisen lähettämiä pulloposteja, avannut, tuntenut ymmärtäväni, nauttinut sanotusta. Nyt kuuntelemani äänikirjan lopussa Tammen kustannuspäällikkö Hannu Harju haastattelee Lehtolaista, joka aivan lopuksi kertoo toivovansa, että lukija olisi kirjan loppuun päästyään löytänyt sen henkilöistä itselleen ystävän. Valitettavasti minun on sanottava, että henkivartija Hilja Ilveskerosta ei edes kolmannella yrittämällä tullut ystäväni. Jokin harasi vastaan koko trilogian ajan.

Paholaisen pennut on Henkivartija-trilogian viime vuonna ilmestynyt kolmas osa. Kuuntelin sen edellisten osien tapaan äänikirjana, enkä varmaankaan olisi kirjaversiota loppuun saanutkaan. Edelliset kaksi osaa, Henkivartijan ja Oikeuden jalopeuran, kuuntelin peräkkäin, ja silti olen ollut hämmennyksissäni henkilöiden ja juonenkäänteiden kanssa. Nyt ehti kahden viimeisen osan välillä vierähtää puolitoista vuotta, joten muistelemisessa olikin tekemistä. Kuka oikein oli kuka?

Syyskuussa 2011 kirjoitin näin: ”Henkilöitä on kaikkiaan paljon, ja nimissä saattaa mennä sekaisin. Aloin aika lailla kyllästyä Queensin Turvallisuusakatemian oppeihin, joiden mukaan koko ajan jossakin voi olla puukottaja, ampuja tai räjäyttäjä vaanimassa ihan ketä tahansa. Niinhän se tietysti on, mutta tervejärkisenä ei voi elää, jos koko ajan pelkää pahinta. Kyllästyin myös Hiljan ilvesfiksaatioon, jota on tungettu kaikkiin väleihin ontuvista kielikuvista alkaen. Hieno eläin, ei siinä mitään, mutta liika on liikaa.” Valitettavasti samat papatukset sopivat kuin valettuna tähänkin teokseen! Haastattelussa Lehtolainen kertoo ihan tarkoituksella kirjoittaneensa kirjaan paljon ilveskielikuvia ja -viittauksia. Niitä totisesti on! Pidän eläimistä, mutta rajansa kaikella!

Alkuaankin ajatus trilogiasta Hiljan tarinan ympärille on ollut ylimitoitettu, virhearvio. Idea kantaisi mainiosti yhden psykologisen trillerin verran, mutta kolmeksi kirjaksi venytettynä se lässähtää pahasti moneen otteeseen. En voi olla ällistelemättä, että Solar Films aikoo tehdä kustakin kirjasta oman elokuvan. Keskimmäisessä osassa on sitten varmaan niitä lantunkuorintakohtauksia ja kolmannessa ostetaan työnantajalle hääpukua  New Yorkissa. Haukotus.

Paholaisen pennut alkaa kohtauksella sveitsiläisessä laskettelukeskuksessa, jossa Hilja saa huomata työskentelevänsä pahimman vihollisensa, venäläisen hämäräliikemiehen tyttären henkivartijana. Lähes yhtä suuri yllätys on, että kyseisen miehen limusiinia kuljettaa hyvinkin tuttu mies. Kirjan takakansiteksti paljastaa, että kyseessä on David Stahl, Hiljan suuri rakkaus, joten sen voinee tässäkin kertoa. Kumpikin miehistä haluaa toisensa hengiltä, mutta sitä ennen on pelattava kovilla panoksilla peli loppuun. Hilja joutuu tässä pelissä pelaamaan kaksoisroolissa.

Tämä koko sarjan läpi kulkeva juoni sysätään lähes loppuun asti syrjään, kun Hilja palaa työnantajansa kanssa Suomeen valmistelemaan seurapiirihäitä. Mutkia matkaan tuo tieto, että vuosikymmeniä vankimielisairaalassa ollut isä on pääsemässä keväällä koevapauteen ja koettanee saada yhteyttä Hiljaan. Kuviossa on mukana myös kahdeksanvuotias Vanamo, Hiljan sisarpuoli, toinen paholaisen pentu, jota Hilja haluaa kaikin keinoin varjella. Kaiken huipuksi mukaan vedetään vielä Queensin Turvallisuusakatemian (opinahjoa tosiaan kutsutaan tällä juhlallisella nimellä kaikissa yhteyksissä) legendaarinen Mike Virtuekin. Hilja joutuu kohtaamaan kaikki elämänsä traumat ja tekemään tilinsä selviksi menneisyytensä kanssa. Lopussa saadaan pääjuoni yllättävänkin siististi pakettiin ja voidaan viettää leppoisaa kesäpäivää ystävien kesken Hevonpersiissä.

Henkivartija-trologia ei todellakaan ole minun juttuni, vaikka siitä olisin todella kovasti halunnut pitää. Lehtolaisen tuotannossa on oikeita dekkarihelmiä, mutta tämä sarja ei sen kirkkaimpiin helmiin kuulu. Ruumiin kulttuuri -lehden (2/2009) haastattelussa Lehtolainen kertoo, että Henkivartija on ”kieli poskessa kirjoitettu poliittinen trilleri.” Ongelma siis lienee siinä, että minun huumorintajuni ei ole kyllin notkea ymmärtämään tätä sarjaa. Hiljan poskessa on ainakin viimeisessä osassa vähän muutakin kuin kieli. Tosin äänikirjan haatattelussa Lehtolainen ei mielestäni enää puhu huumorilla tehdystä sarjasta. Olen aiemmin jo tilittänyt, että Maria Kallio -sarja alkoi tuntua väsähtäneeltä viimeisten osien aikana. Toivon todella, että Hilja Ilveskero -episodi on ollut kirjoittajalleen tarpeellinen lepohetki, jotta tänä syksynä ilmestyvä uusi Kallio-dekkari olisi entistä hyvää tasoa.

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

Tammi 2012. Äänikirja 12 cd:tä, lukija Krista Putkonen-Örn.

Kirjoitukseni Henkivartijasta ja Oikeuden jalopeurasta täällä, Maria Kallio -sarjaan kuuluvasta Kuparisydämestä täällä.