Tapani Heinonen: Reunalla

Hän horjui kuilun partaalla. Kaikki olisi pian ohi.

Hänen olisi joko hypättävä tai käännyttävä takaisin.”

Jokin aika sitten ystäväni W. suositteli minulle Tapani Heinosen teosta Reunalla. En ollut Heinosesta ennen kuullutkaan, mutta laitoin nimen muistiin. Kirjastokäynnillä minua sitten onnisti, sillä Reunalla odotti uutuustelineessä noutajaansa. Nappasin kirjan mukaani ja lisäsin myös Facebook-kampanjan Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -listaani varmistaakseni, että kirjan myös luen. Suositus osuikin varsin nappiin, sillä pidin tästä paikoin rankasta teoksesta aika lailla.

Kirjan päähenkilö on viisikymppinen Juhani Nieminen, ammatinvalintapsykologi, aikuisen pojan isä ja homo. Avioeron jälkeen Juhani on tullut ulos kaapista ainakin muodollisesti ja asunut vuosia ensin Mikaelin, nyttemmin kiharapää-Tarmon kanssa. Asia ei ole lainkaan mutkaton, sillä vanhemmat ja sisko perheineen eivät voi Juhanin elämäntapaa hyväksyä.

Nykyhetkessä Juhanin isä on sairaalassa syöpädiagnoosin saatuaan. Äiti on hädissään ja uupunut. Juhani koettaa käydä isäänsä katsomassa, vaikka inhoaakin sairaaloita eivätkä välit isän kanssa ota lähestyvästä kuolemasta huolimatta parantuakseen. Hyvät ne eivät ole olleet koskaan. Isä on aina vaatinut Juhanilta enemmän kuin mihin hän on pystynyt. Kiitosta ei ole herunut, vain käskyjä, kieltoja ja lyöntejäkin. Pahinta Juhanin seksuaalisen suuntauksen jälkeen oli, ettei Juhani halunnut jäädä jatkamaan isän hankkimaa ja kovalla työllä rakentamaa maatilaa.

Käydessään isänsä luona Juhani alkaa muistella elämäänsä, lapsuutta ja nuoruutta. Lukija pääsee mukaan pikkulapsen hämmentyneeseen maailmaan. Uuteen kotiin muuttaminen tuntuu pojasta pelottavalta. Seksuaalisuuden puhkeaminen nuoruusiässä vain lisää ahdistusta. Äidistä ei ole lohduttajaksi tai turvaksi, ja Juhani tuntee, että on lapsena jäänyt vaille rakkautta ja hyväksyntää. Lapsuuden haavat eivät ole kunnolla parantuneet. Toki lapsuudesta ja nuoruudesta on hyviäkin hetkiä Juhanille jäänyt mieleen, mutta päällimmäisenä on aina riittämättömyyden tunne. Hyväksyntää hän tuntuu edelleenkin etsivän.

Kohtalon ivalliselta virnuilulta tuntuu, että Juhani tulee pitkälti toistaneeksi isänsä kaavoja suhteessaan omaan poikaansa, joka ei vielä päälle kaksikymppisenäkään ole löytänyt itselleen ammattia tai työtä. Välit kiristyvät harvoin tavatessa yleensä nopeasti, kun Juhani alkaa puhua kuin oma isä aikoinaan, vaikkei sitä itse huomaakaan.

Pidin kirjassa Heinosen kirjoitustyylistä, vaikka paikoin kielikuvat tuntuvatkin hieman tarkoitushakuisen runollisilta. Menneen ja nykyisen lomittuminen tarinaksi toimii vaivattomasti. Henkilökuvaus on erityisen onnistunutta, ja suorastaan kiinnyin rehellisesti kuvattuun Juhaniin. Heinonen kuvaa mielestäni todella hienosti homoseksuaalisuutta. Juhani ei piittaa pintaliitäjistä ja homobaareissa seksiä metsästävistä miehistä. Hän kaipaa oikeaa rakkautta, toista ihmistä lähelleen. Tietysti mukana on lihallisuutta, mutta ainakin nuorena ja kokemattomana musta häpeä vaanii koko ajan kintereillä. Kohtaus etäisen naapurinisännän kanssa ruispellossa on rujon kaunis, raju ja rehellinen. Poikkeuksellinen ainakin minun lukukokemusteni joukossa. Juhanin ja muiden kirjan miesten elämänkohtalot saavat miettimään, kuinka paljon Suomessakin todella on ollut ja on edelleenkin näitä hiljaisia, jotka ovat koettaneet elää huomaamattomasti elämäänsä valtavirtaan kaikin keinoin sulautuen ja samalla itsensä kieltäen, onnettomina. Varmasti paljon. Sanattomaksi vetää.

Pidin myös Heinosen rakentamasta ajankuvasta, onpa sitten kohteena 60-70-lukujen suomalainen maalaiskylä tai nykyajan kaupunki, Jyväskylä. Lähes samanikäisenä Juhanin kanssa on helppo sukeltaa pikkukylään, jossa tosiaankin olisi ollut ennenkuulumaton sensaatio, jos 1970-luvulla miehet olisivat avoimesti seurustelleet tai eläneet keskenään. Näistä asioista vaiettiin visusti, vain vihjailuja ja kuiskuttelua saattoi kuulla. On helppo ymmärtää äidin ja isän kokema järkytys, kun totuus on läväytetty heille vasten kasvoja. Mitä ihmisetkin sanovat? Yhtä helppoa on samastua Juhanin tuntemuksiin toivottomassa työssä ammatinvalintapsykologina. Miten saada työttömiksi joutuneet ja masentuneet ihmisrauniot sysätyksi tolpilleen? Mistä löytää ura teineille, jotka haaveilevat itsenäisestä, hyväpalkkaisesta työstä, jossa saa matkustella? Sellaisen Juhani ottaisi itselleenkin, jos sellainen jossain olisi.

Luin kirjan nopeasti parissa illassa, sillä halusin tietää, miten Juhanin käy. Miten kaikki päättyisi? Onneksi Heinonen on rakentanut lopusta uskottavan, toiveikkaan vaikkei onnellisen. Oikeastaan pelkäsin, että loppu olisi jopa traaginen. Sitä se tavallaan onkin, mutta Juhanin tulevaisuus ei ehkä sittenkään ole kovin synkkä. Elämä kantaa, sittenkin.

Tapani Heinonen ei ole esikoiskirjailija, vaikka Reunalla on hänen esikoisromaaninsa. Vuonna 1955 syntynyt psykologian maisteri on aiemmin julkaissut novellikokoelman Omaiset sekä kirjoittanut näytelmiä.

Tapani Heinonen: Reunalla

Minerva 2012. 305 s.

P.S: Lopuksi vielä on huomautettava, että romaanikerjäläinen lienee jonkinlainen kaunokirjallisuutta aneleva köyhä tai sitten kokonaan fiktiota. Po. romanikerjäläinen.

Lue myös Leena Lumin arvio!