Taidan tiedostamattani
viettää lyhyen kirjan teemaviikkoa, sillä edellinen kirja, Juhani Karilan novellikokoelma Gorilla
on 140-sivuinen, tämänkertainen romaani Collinin
tapaus väljästi taitettu 168-sivuinen, ja seuraavaksi pöydänkulmalla
odottelevat ainakin 179-sivuinen Huopaaminen
ja 157-sivuinen Kuin jokin päättyisi.
Ainakin Collinin tapaukselle suppeus on eduksi. Hiemankin venytettynä
tarina olisi auttamatta uponnut. Oikeussalidraama Collinin tapaus on saksalaisen puolustusasianajaja ja kirjailija Ferdinand von Schirachin kolmas
kaunokirjallinen teos. Esikoinen Rikoksia
on kertomuskokoelma, jossa von Schirach on hyödyntänyt urallaan käsittelemiään
rikostapauksia. Rikoksia oli Saksassa
todellinen menestys. Kirjan suomennosta on esitelty Kirjainten virrassa
tarkemmin. Toinen teos Schuld eli
vapaasti käännettynä Syyllisyys oli
myös menestys, mutta sitä ei tietääkseni ole vielä suomennettu.
Samaa menetelmää eli faktan
ja fiktion yhteen nivomista von Schirach on käyttänyt myös tässä Collinin tapauksessa.
Romaanissa murhataan arvostettu ja iäkäs teollisuusjohtaja Hans Meyer
kylmäverisesti ja raa’asti. Murhaaja italialaissyntyinen Fabrizio Collini jää
tyynesti odottelemaan poliiseja, tunnustaa tekonsa muttei suostu paljastamaan
motiiviaan.
Puolustusasianajajaksi
määrätään nuori ja lahjakas Caspar Leinen, jonka ensimmäinen oikeudenkäynti
tapaus on. Pian Caspar tajuaa, että murhan uhri on ollut hänen
nuoruudenystävänsä isoisä, joka on ollut läheinen ja tärkeä Casparille
itselleenkin. Ystävän sisar on ollut hänen ensirakkautensa. Nyt menneisyys
lävähtää Casparin kasvoille ikävästi. Vastuuntuntoisena ja idealistisena
puolustusasianajajana Caspar ei kuitenkaan luovu tapauksesta, vaikka hänelle
jossain vaiheessa tehdään erittäin houkutteleva tarjouskin.
Lukija arvaa varsin varhain,
mikä on murhan taustalla oleva sylttytehdas. Kirjan henkilöille se tuntuu
kuitenkin tulevan kammottavana yllätyksenä. Von Schirachin oma isoisä
tuomittiin aikanaan Nürnbergin oikeudenkäynneissä 20 vuoden vankeusrangaistukseen
rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kirjassa pohditaan tapaa, jolla natsien
rikoksiin on eri vuosikymmenillä Saksassa suhtauduttu. Asenteet ovat muuttuneet
matkan varrella melkoisesti. Lain ja oikeustajun välillä on paikoin syvä juopa.
Collinin tapaus on kaunokirjallisilta ansioiltaan melko ohut. Juoni on
ennalta-arvattava ja päähenkilö Caspar Leinen pyhimysmäisen oikeudentuntoinen.
Kuvaus on pintaan keskittyvää, ja vain oikeastaan 1940-luvun lopun Italiaan
sijoittuva jakso on koskettava. Von Schirach kuvaa piinallisenkin pikkutarkasti
oikeudenkäynnin eri vaiheita, vaikka niillä ei itse tarinan kannalta ole sen
kummempaa merkitystä. Leinen käy seuraamassa jopa ruumiinavausta, joka on
romaaniin kirjattu yksityiskohtaisesti.
Kirjainten virran Hanna luki
tämän kirjan eilisessä lukumaratonissaan ja moitiskeli kirjaan jääneitä
taittovirheitä ja käännöskömmähdyksiä. Minuakin tökkivät muutamat asiat
nimenomaan teoksen kieliasussa. Ensinnäkin von Schirachin tyyli luetteloida
asioita ja esineitä tekee kerronnan hyvin tiedottavaksi. Halu tiukkaan
ilmaisuun heijastuu myös käännökseen. Suomentaja Raija Nylander suosii lyhyitä
päälauseita mutta on todennäköisesti halunnut kuitenkin välttää liian lyhyitä
virkkeitä ja päätynyt yhdistämään rinnasteisia päälauseita ilman
rinnastuskonjunktiota pelkän pilkun avulla:
”Oli sunnuntaiaamupäivä, hän oli raivannut
toimistoaan jo monta tuntia. Kaikkialla lojui avonaisia muuttolaatikoita,
vierastuolit olivat peräisin kirpputorilta, metallikaappi, jossa hänen oli
tarkoitus säilyttää asiakirjoja, oli typötyhjä. Kirjoituspöydän oli
lahjoittanut hänen isänsä.”
Sanastonkin tasolla on
raakakäännöksen merkkejä. Rypistelin otsaani, kun kerrottiin, että miehellään
oli yllään suola- ja pippurikuvioinen pikkutakki. Siis millainen? Entä kun
seinät oli päällystetty mahagonilla?
Sanakirjan mukaan oikea suomen kielen sana on mahonki edelleen… Myös harmillisen
paljon lyöntivirheitä on päässyt valmiiseen kirjaan.
Yleisvaikutelma tästä
teoksesta on virkamiesmäinen suoraviivaisuus. Sopii välipalateokseksi, mutta ei
valitettavasti herätä sen kummempia haluja tarttua von Schirachin muihin
teoksiin.
Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus (Der Fall
Collini)
Tosiaan, en edes muistanut, että kirjassa oli tuo ruumiinavauskohtauskin, joka oli tosiaan täytetekstiä. Kirja on yllätyksetön, kuten kuvaat, sillä jo henkilöiden ikä ja kansalaisuus vie lukijan jäljille. Pidin Italia-kohtauksista, mutta lukiessa mietin, että saisiko oikeasti puolustus pitää noin tunnepitoisen ja yksityiskohtaisen puheenvuoron kedkeytyksettä.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaPidän siitä, että annat lukijalle esimerkkejä, etkä vain totea asioita. Tämä vielä tähän loppuun. :-)
PoistaEn lukenut ihan koko tekstiäsi, sillä aion lukea tämän piakkoin. Mutta pakko sanoa, että "suola- ja pippurikuvioinen pikkutakki" kuulostaa jännittävältä! Lukeekohan siinä sinisellä vai punaisella pohjalla Jozo? :)
VastaaPoistaSisko vinkkasi, että suola- ja pippurikuviolla tarkoitettaneen pippuritweediä. Googlasin, ja kangas näyttää suolan ja pippurin sekoitukselta.
PoistaMielenkiintoisen kuuloinen aihe, mutta taidan jättää väliin juuri suola- ja pippurikuvioisen takin takia. :D Tuo päälauseiden yhdistäminen pelkillä pilkuilla on trendi, joka ärsyttää minuakin.
VastaaPoistaLiitin Sinut mukaan erääseen haasteeseen. Käypä kurkkaamassa sivuillani! Pakkohan ei ole osallistua, mutta kiva haaste se oli.
Tämä on alkanut varovaisesti kiinnostaa. Taidan lainata, jos kirja tulee kirjastossa vastaan. :)
VastaaPoistaNyt tulin kuitenkin kertomaan, että sinulle on haaste blogissani! :)
Kirsi, lyhyet lauseet ja virkamiesmäinen tiedottaminen voi olla myös hyvä kaunokirjallinen tyylikeino. Sitä on menestyksellä käyttänyt mm. Heinrich Böll.
VastaaPoistaToivon parasta, sillä nyt on jo kova dekkarinälkä!
Tämä on kyllä totta Leena, hyvä pointti Von Schirachin puolesta.
PoistaUu, kurja, tykkäsin edellisestä eli Rikoksista kovasti! Luen tämän, kun se jossain tulee vastaan... Odotan angstisena, kuinka käy! :D
VastaaPoistaHei,
VastaaPoistamiusta kirja oli valtavan hyvä! Kirja on kyllä lyhyt, ei satoja sivuja, mutta tässä tapauksessa se ei ole haitaksi. Kirjoittajan tyyliä verrataan aiempien julkastujen kirjojen kohalla Hemingwayn kirjoittamisen tyyliin, myöhemmissä kritiikeissä jopa Bertold Brechtiin. Kirjailija tekee kaunokirjasta yhteiskuntakriittisen, haluaa lukijan ottavan kantaa asioihin, jotka eivät välttämättä ole oikein. Hän kommentoi lain ja oikeustajun eroja ja moraalia. Miulle tuli tästä kirjasta mieleen Georges Simenonin
Maigret-kirjojen tyyli: suoraa, kuvittavaa, lyhyttä (lauseet lyhyitä) ja terävää, asioita jätetään rivien väliin (lukijan pohdittaviksi ja ratkaistaviksi), tiheää, juoni etenee napakasti. Ilmapiiri on kuivaa, mustaa ja ehdollistaa rikollisen ja rikoksentuomitsijan roolit. Ketään ei tuomita, asiat esitetään ja lukijalle jää itselleen pohdittavaa sekä mietittävää, kuka onkaan syyllinen ja mihin.
Kirjoittaja tietää rikostuomioistuimen toiminnan, tarpeeksi kauan tehnyt sitä työtä, ja asiantuntijuus näkyy - tai kuuluu - teoksessa. Se ei painotu; kirjailija ei siis röyhkeile tiedoillaan tai tietämyksellään, mutta tuntuu, että näin se menee, lukija ei ehdollista asioiden oikeellisuutta, esittämistapaa eikä kulkujärjestystä. Ja oikaisu: tämähän EI siis ole mikään dekkari.
Kirja allekirjoittaa mielestäni mietelauseen "Taide on väline paremman yhteiskunnan luomiseksi" - Bertold Brecht.
P.S. Aloitin kirjan illalla, nukkumaan mennessä, valvoin sen kanssa myöhään, ja aamulla oli aivan pakko lukea se loppuun. Suosittelin sitä myös lapsilleni. Antaa ajattelemisen aihetta. Lyhyydessäänkin.
P.P.S. Jos haluatte lukea inhottavan tyylistä suomen kieltä, lauseita vailla pilkkua tai loogista päätäntöä, valitkaa em. kirjan sijaan ihan tuikisuomalaisen kirjallisuustieteen miesdosentin parin viime vuoden aikana kirjoittamia kaunokirjallisia teoksia. Täynnä jargonia, loppumatonta tauotonta tekstiä, jossa ei ole päätä eikä häntää. Ja herra on kirjallisuutta lukenut, teoriansa osaava.
t. Merja