Juhani Karila: Gorilla

Aluksi olin ärsyyntynyt, hieman vihainenkin. Sitten alkoi kyllästyttää. Mutta lopun viimein lähestyessä aloin jo pikkuisen huvittuakin. Pitämisestä tai nautinnosta ei kuitenkaan voi tämänkertaisen lukukokemuksen jälkeen puhua.

Luin siis paljon huomiota ainakin lehtikritiikkien määrällä mitattuna keränneen uutuusnovellikokoelman Gorilla. Napakan takakansitekstin mukaan kyseessä on Juhani Karilan ainoa teos, joten kai kyseessä on sitten myös esikoisteos.

Karilan novelleja ovat viisaammat kuvanneet absurdeiksi ja avantgardistisiksi. Nämä määritelmät on helppoa allekirjoittaa, sillä absurdeja eli järjettömiä ne ovat järjestään. Sivistyssanakirja määrittelee avantgardismin uudenaikaisuutta tai hämmästystä tavoittelevaksi taiteen koulukunnaksi. Tästä määritelmästä ilahduin, sillä se kertoo täsmälleen, miltä minusta monesti Karilan novellien parissa tuntui: minua yritetään hämmästyttää. Hämmästyinkin, ei siinä mitään. Itse kuvailisin novellien menoa lähinnä unenomaiseksi, paikoin painajaismaiseksi. Unissa ja painajaisissa nimittäin voisi käydä vaikka kuten Kaukolle junassa käy novellissa Rakkautta ennen Seinäjokea: edessä istuva kaunis nainen herättää seksuaalisia fantasioita, mutta ne katkeavat alienien hyökkäykseen…

Huomasin jälleen tätä kokoelmaa lukiessani olevani hyvinkin konservatiivinen ja turvallisuushakuinen, sillä haluan kovasti ymmärtää, mitä luen. Novellit on selvästi rakennettu juonellisiksi tarinoiksi, vaikka juonen seuraaminen oli ainakin pääosin minulle joko vaivalloista tai peräti mahdotonta. Pidän maagisesta realismista kovasti, eli siedän mieluusti yllättäviäkin juonenkäänteitä, kunhan ymmärrän ne tarinan sisällä – parhaimmillaan juuri nämä yllätykset ovat tarinan kohokohtia. Mutta Karilan menetelmä on tyystin toisenlainen. Ei taida olla tarkoituskaan ymmärtää, mistä tarinoissa on kyse. Ainakaan kaikkien.

Toisaalta kyllä pidin huumorista, joka vilahteli ainakin siellä täällä. Tosin epäilen, että joku muu lukija löytää enemmänkin tästä huumoria, mutta minun rajoittunutta keski-ikäisen naisihmisen huumorintajuani puhutteli parhaiten Kun kana tappaa -novellin ylivoimainen tappajakana, jota tultiin haastamaan taisteluun pitkienkin matkojen päästä. ”Murhaaminen on hyvin yksinkertaista”, kana sanoo. ”Ihminen on tölkki, jota joku on ravistanut ennen maan päälle asettamista. Ihmiset harhailevat kiihtyneessä tilassa. Minä vain nokkaisen tölkkiin reiän ja veri suihkuaa ulos.”

Kalastusaiheisessa novellissa Kolme uistelijaa Karila käyttää mainiosti hyperbolaa eli liioittelua. Kalastuskilpailussa häviölle jäämässä oleva kaksikko päättää jallittaa Virtasen, järvessä asuvan jättiläiskalan, ja syöttinä käytetään erään talon pihasta varastettua pystykorvaa, siimana köyttä ja koukkuna ankkuria. Huonosti käy kuitenkin. Kalevalan ja Vanhuksen ja meren jättiläiskalat ovat Virtasen rinnalla pikkusinttejä!

Rehellisesti siis sanon, että en pitänyt kirjasta. En ymmärtänyt lukemaani, vaan koin alemmuutta tekstin edessä. Se kai eniten ärsytti. Päätin kuitenkin lukea kirjan loppuun, koska halusin nähdä, mitä se pitää sisällään ja onko minusta siihen. Päätöksen toteuttamista auttoi aika lailla, että kirja on vain 140-sivuinen ja hyvin väljästi taitettu. Viikko kuitenkin vierähti, vaikka Karila suosiikin lyhyttä ja ytimekästä ilmaisua lausetasolle asti.

Mietin myös, kenelle voisin kirjaa suositella. Jos Sinä kiinnostuit, voin lahjoittaa oman kappaleeni. Laita vain kommenttilaatikkoon vinkkiä ja osoitteesi sähköpostiini. Laitan kirjan tulemaan ensimmäiselle ilmoittautuneelle!

Muutenkin kaipaisin kommenttejanne. Oletteko lukeneet Gorillan tai vastaavanlaisia tekstejä? Mikä niissä kiehtoo? Miksi ne ovat hyviä? Miksi en ymmärtänyt mitään??

Juhani Karila: Gorilla

Otava 2013. 140 s.

Kirjasfääri-blogin Taikan kanssa julkaisemme juttumme Gorillasta samaan aikaan.