Jyrki Heino: Kellari

Viime vuoden uutuusdekkaria Kellari on luettu ahkerasti niin lehtien kriitikoitten työhuoneissa kuin kirjabloggareitten lukunurkkauksissakin (vaikka totuus lienee, että lehtikriitikotkin lukevat kirjoja sohvannurkassa kotona eivätkä töissä työpöydän ääressä). Turkulainen biokemian professori Jyrki Heino kertoi kirjastaan Helsingin kirjamessuilla hieman professorimaisen kuivakkaasti. Muistaakseni käsikirjoitus oli ollut valmiina jo joitakin vuosia ja maannut vain pöytälaatikossa odottamassa sopivaa julkaisuhetkeä. Haastattelun aikana paljastui, että itse asiassa käsikirjoituksia oli aikoinaan syntynyt kaksi…

Heinon dekkarin kantava idea on sijoittaa murhajuoni historialliseen Turkuun, tarkemmin sanoen vuoden 1796 kesään. Harrastajasalapoliisina toimii eläköitynyt, nelikymppinen luutnantti Wennehielm. Luutnantti on rampautunut Yhdysvaltojen itsenäisyyssodassa ja ontuu sen vuoksi pahasti toista jalkaansa. Työura on lopullisesti päättynyt katkerasti, kun hän ei Ruotsin salaisessa poliisissa onnistunut estämään kuningas Kustaa III:n salamurhaa, vaikka olikin tiukasti tekijöiden kannoilla. Pettymys oli myös, että suurin osa syyllisistä pääsi kuin koira veräjästä. Näitä ruumiillisia ja sielullisia haavojaan Wennehielm parantelee Turussa taloudenhoitajansa mamselli Mannelinin tiukassa hoivassa sekä lähimpien ystäviensä hyvää seuraa nauttien.

Hiljaiselo katkeaa, kun Wennehielm saa kutsun saapua raatihuoneelle tapaamaan kaupunginviskaali Appengrenia. Kaupungin laidalta Hirwisalon saarelta on löytynyt ruumis. Kyseessä ei ole mikään tavallinen kuolema tai tappo, vaan varsin merkillinen murha. Myytävänä olleen autiotilan maakellarista on löydetty miehen ruumis, jolla on yllään vain alusvaatteet. Kädet on sidottu tiukasti köydellä. Lisäksi rotat ovat pahasti syöneet jäännöksiä. Talosta löytyvät siististi viikattuina herrasmiehen kalliit, räätälin tekemät vaatteet.

Pian päätellään, että kyseessä on huonomaineisen kapteeni Fågelstiernan ruumis. Miten mies on päätynyt sidottuna maakellariin? Kuka on halunnut murhata miehen poikkeuksellisen julmasti? Näitä kysymyksiä Wennehielm ja Appengren alkavat hitaasti mutta varmasti selvitellä. Fågelstiernan nimi herättää Wennehielmin henkilökohtaiset muistot kuninkaan murhasta. Vaikuttaa siltä, että murhan takana saattaa olla poliittinen motiivi. Onko salaliitto nousemassa uudelleen voimiinsa? Onko Fågelstierna sotkeutunut sen toimintaan? Toisaalta paljastuu vihjeitä ylioppilaiden vallankumouksellisesta toiminnasta, jota Fågelstierna kenties on tukenut ainakin toimittamalla tulenarkoja lehtiä Suomeen. Kolmas tutkintalinja liittyy tuottoisaan kahvin salakuljetukseen, joka rehottaa kaupungissa juuri kesämarkkinoiden alla. Oliko Fågelstierna Saksan-matkallaan toimittanut näitä bisneksiä? Vielä neljäntenä vaihtoehtona ovat Fågelstiernan naisseikkailut, joista hän on hieman ikävällä tavalla niittänyt mainetta. Mustasukkaisuusdraama? Suvun maineen vuoksi tehty kosto?

Herrasmiehet etenevät tutkimuksissaan verkkaisesti, kuten ajan tapaan kuuluu. Heino on kuvannut Turkua ja sen aikaista kaupunkielämää eloisasti ja uskottavasti. Sen sijaan haukotuksia tuottivat ainakin tälle lukijalle turhan pitkät selittelyt ajan poliittisista kiemuroista. Toki ne liittyvät juoneen, kuten yllä käy ilmi. Selostuksista huolimatta on eduksi, että lukijalla on jonkinlainen käsitys Euroopan ja Ruotsin vallan ajan Suomen historiasta. On eduksi, jos edes pääpiirteissään tietää, mitä tarkoittavat valistunut itsevaltius, Anjalan liitto, merkantilismi tai keitä olivat Kustaa III ja Sprengtporten.

Juoni etenee siis varsin verkkaan. Heino on halunnut mukaan kirjaan monenlaista mielenkiintoista mutta juonen kannalta vähäpätöistä, kuten magnetisminäytöksen (joka siis oli samaa kuin hypnoosi), ylioppilaiden salaseuran kokoontumisen, herraseurueen juopotteluillan jne. Kaikki kuvataan keskusteluineen ja puheineen perusteellisesti. Heinon huumori on kuivakkaa ja salaterävää, ja nautin siitä kyllä. Silti henkilöiden runsaus ja motiiviverkosto alkoivat kirjan puolivälissä puuduttaa.

Lopussa juoni kääritään kasaan hyvinkin sutjakkaasti ja näppärästi. Jo alussa kuvataan Fågelstiernan kuoleman poikkeuksellisia oloja ja näytetään, että Wennehielmkin havaitsee keskeiset johtolangat. Niihin kuitenkin tartutaan toden teolla vasta aivan lopussa. Tämä turhautti, koska hyvin tiesi koko ajan, että ratkaisun avain on juuri tuossa murhatavassa.

Kritisoin siis juonen rakentamista: alussa ja lopussa tapahtuu paljonkin merkittävää, keskellä kahlataan turhien motiivien perässä hieman liikaa. Henkilö- ja miljöökuvaus ovat toimivia.

Olisin mieluusti pitänyt tästä kirjasta enemmänkin, sillä historia on lempilajejani ja dekkarit intohimoni. Niiden yhdistelmä on parhaimmillaan todellinen nautinto. Heino palautti jälleen mieleeni pari vuosikymmentä sitten ahmimani Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion yhteisen historiallisen dekkarisarjan, josta ainakin muistaakseni pidin kovasti. Se olisikin jo aika lukea uudelleen (Wikipedia):

Punavuoren keisarinna. Salapoliisiseikkailu 1860-luvun Helsingissä. Otava, 1990

Jumalan ruoska. Salapoliisiseikkailu suurten nälkävuosien ajoilta. Otava, 1991

Ruumisvaunut Bulevardilla. Salapoliisiseikkailu vuoden 1869 Suomessa. Otava, 1992

Murha Monrepoossa. Salapoliisiseikkailu Viipurissa heinäkuussa 1871. Otava, 1993

Kuolema ylioppilastalolla. Salapoliisiseikkailu Helsingissä syystalvella 1872. Otava, 1994

Stenvallin tapaus. Salapoliisiseikkailu vuoden 1873 Helsingissä. Otava, 1995    

Jyrki Heino: Kellari

Schildts&Söderströms 2012. 286 s.