Viime vuoden uutuusdekkaria Kellari on luettu ahkerasti niin lehtien
kriitikoitten työhuoneissa kuin kirjabloggareitten lukunurkkauksissakin (vaikka
totuus lienee, että lehtikriitikotkin lukevat kirjoja sohvannurkassa kotona
eivätkä töissä työpöydän ääressä). Turkulainen biokemian professori Jyrki Heino kertoi kirjastaan Helsingin
kirjamessuilla hieman professorimaisen kuivakkaasti. Muistaakseni käsikirjoitus
oli ollut valmiina jo joitakin vuosia ja maannut vain pöytälaatikossa
odottamassa sopivaa julkaisuhetkeä. Haastattelun aikana paljastui, että itse
asiassa käsikirjoituksia oli aikoinaan syntynyt kaksi…
Heinon dekkarin kantava idea
on sijoittaa murhajuoni historialliseen Turkuun, tarkemmin sanoen vuoden 1796
kesään. Harrastajasalapoliisina toimii eläköitynyt, nelikymppinen luutnantti
Wennehielm. Luutnantti on rampautunut Yhdysvaltojen itsenäisyyssodassa ja ontuu
sen vuoksi pahasti toista jalkaansa. Työura on lopullisesti päättynyt
katkerasti, kun hän ei Ruotsin salaisessa poliisissa onnistunut estämään kuningas
Kustaa III:n salamurhaa, vaikka olikin tiukasti tekijöiden kannoilla. Pettymys
oli myös, että suurin osa syyllisistä pääsi kuin koira veräjästä. Näitä
ruumiillisia ja sielullisia haavojaan Wennehielm parantelee Turussa
taloudenhoitajansa mamselli Mannelinin tiukassa hoivassa sekä lähimpien
ystäviensä hyvää seuraa nauttien.
Hiljaiselo katkeaa, kun
Wennehielm saa kutsun saapua raatihuoneelle tapaamaan kaupunginviskaali
Appengrenia. Kaupungin laidalta Hirwisalon saarelta on löytynyt ruumis.
Kyseessä ei ole mikään tavallinen kuolema tai tappo, vaan varsin merkillinen
murha. Myytävänä olleen autiotilan maakellarista on löydetty miehen ruumis,
jolla on yllään vain alusvaatteet. Kädet on sidottu tiukasti köydellä. Lisäksi
rotat ovat pahasti syöneet jäännöksiä. Talosta löytyvät siististi viikattuina
herrasmiehen kalliit, räätälin tekemät vaatteet.
Pian päätellään, että
kyseessä on huonomaineisen kapteeni Fågelstiernan ruumis. Miten mies on
päätynyt sidottuna maakellariin? Kuka on halunnut murhata miehen poikkeuksellisen
julmasti? Näitä kysymyksiä Wennehielm ja Appengren alkavat hitaasti mutta
varmasti selvitellä. Fågelstiernan nimi herättää Wennehielmin henkilökohtaiset
muistot kuninkaan murhasta. Vaikuttaa siltä, että murhan takana saattaa olla
poliittinen motiivi. Onko salaliitto nousemassa uudelleen voimiinsa? Onko
Fågelstierna sotkeutunut sen toimintaan? Toisaalta paljastuu vihjeitä
ylioppilaiden vallankumouksellisesta toiminnasta, jota Fågelstierna kenties on
tukenut ainakin toimittamalla tulenarkoja lehtiä Suomeen. Kolmas tutkintalinja
liittyy tuottoisaan kahvin salakuljetukseen, joka rehottaa kaupungissa juuri
kesämarkkinoiden alla. Oliko Fågelstierna Saksan-matkallaan toimittanut näitä
bisneksiä? Vielä neljäntenä vaihtoehtona ovat Fågelstiernan naisseikkailut,
joista hän on hieman ikävällä tavalla niittänyt mainetta.
Mustasukkaisuusdraama? Suvun maineen vuoksi tehty kosto?
Herrasmiehet etenevät
tutkimuksissaan verkkaisesti, kuten ajan tapaan kuuluu. Heino on kuvannut
Turkua ja sen aikaista kaupunkielämää eloisasti ja uskottavasti. Sen sijaan
haukotuksia tuottivat ainakin tälle lukijalle turhan pitkät selittelyt ajan
poliittisista kiemuroista. Toki ne liittyvät juoneen, kuten yllä käy ilmi. Selostuksista
huolimatta on eduksi, että lukijalla on jonkinlainen käsitys Euroopan ja
Ruotsin vallan ajan Suomen historiasta. On eduksi, jos edes pääpiirteissään
tietää, mitä tarkoittavat valistunut itsevaltius, Anjalan liitto, merkantilismi
tai keitä olivat Kustaa III ja Sprengtporten.
Juoni etenee siis varsin
verkkaan. Heino on halunnut mukaan kirjaan monenlaista mielenkiintoista mutta
juonen kannalta vähäpätöistä, kuten magnetisminäytöksen (joka siis oli samaa
kuin hypnoosi), ylioppilaiden salaseuran kokoontumisen, herraseurueen
juopotteluillan jne. Kaikki kuvataan keskusteluineen ja puheineen
perusteellisesti. Heinon huumori on kuivakkaa ja salaterävää, ja nautin siitä
kyllä. Silti henkilöiden runsaus ja motiiviverkosto alkoivat kirjan
puolivälissä puuduttaa.
Lopussa juoni kääritään
kasaan hyvinkin sutjakkaasti ja näppärästi. Jo alussa kuvataan Fågelstiernan
kuoleman poikkeuksellisia oloja ja näytetään, että Wennehielmkin havaitsee
keskeiset johtolangat. Niihin kuitenkin tartutaan toden teolla vasta aivan
lopussa. Tämä turhautti, koska hyvin tiesi koko ajan, että ratkaisun avain on
juuri tuossa murhatavassa.
Kritisoin siis juonen
rakentamista: alussa ja lopussa tapahtuu paljonkin merkittävää, keskellä
kahlataan turhien motiivien perässä hieman liikaa. Henkilö- ja miljöökuvaus
ovat toimivia.
Olisin mieluusti pitänyt
tästä kirjasta enemmänkin, sillä historia on lempilajejani ja dekkarit
intohimoni. Niiden yhdistelmä on parhaimmillaan todellinen nautinto. Heino palautti
jälleen mieleeni pari vuosikymmentä sitten ahmimani Kirsti Mannisen ja Jouko
Raivion yhteisen historiallisen dekkarisarjan, josta ainakin muistaakseni
pidin kovasti. Se olisikin jo aika lukea uudelleen (Wikipedia):
Punavuoren keisarinna.
Salapoliisiseikkailu 1860-luvun Helsingissä. Otava, 1990
Jumalan ruoska. Salapoliisiseikkailu
suurten nälkävuosien ajoilta. Otava, 1991
Ruumisvaunut Bulevardilla.
Salapoliisiseikkailu vuoden 1869 Suomessa. Otava, 1992
Murha Monrepoossa.
Salapoliisiseikkailu Viipurissa heinäkuussa 1871. Otava, 1993
Kuolema ylioppilastalolla. Salapoliisiseikkailu
Helsingissä syystalvella 1872. Otava, 1994
Stenvallin tapaus. Salapoliisiseikkailu vuoden 1873
Helsingissä. Otava, 1995
Jyrki Heino: Kellari
Schildts&Söderströms 2012. 286 s.
Minä tykkäsin tästä paljon. Etenkin luutnantti Wennehielmistä. ;) Hän kuvasti hienosti uusien tuulien puhaltamista arkisessa elämässä 1800-luvun lähestyessä. Olen eräässä aiemmassa työpaikassani tutustunut jonkin verran 1700-luvun loppupuolen suomalaiseen kulttuurihistoriaan, ja Heino tuo siihen pirteän lisän. Ehkä tosiaan sen takia viihdyin kirjan kanssa niin hyvin, että omat taustatietoni olivat jotakuinkin kohdillaan, vaikken todellakaan mikään asiantuntija tuossa aihealueessa ole. Tai sitten Heino onnistui kanssani muuten vaan hyvin. :D
VastaaPoistaTosin nyt kun jälkikäteen mietin, niin onhan kirja toki varsin verkkainen, ja etenkin loppuhuipennus lähtee käyntiin jotenkin vähän puskista. Mielelläni kuitenkin lukisin luutnantin seikkailuja jatkossakin. Ehkä niitä vielä tulee?
Itsekin luin tämän kirjan viimeksi. Pidin siitä sen verkkaisista kohdista huolimatta ja jäin odottamaan jatkoa. Kirsin tekstistä löysinkin vinkin siitä, että jatkoa saattaa hyvinkin seurata. Olisikohan sen nimi sitten loogisesti Ullakko?
VastaaPoistaMiina
Myönteisenä minäkin muistan tämän, siinä on hyvä tunnelma ja jännitystä - mutta joo, oli myös runsautta, joka hieman vaikeutti lukemista. Siitä pidin, että heti alussa mentiin suoraan asiaan (muistaakseni), eli selvitettävään tapaukseen, joten sitä ei tarvinnut liian pitkään odotella. Selitys- ja selvitysosa oli sitten tosiaan pitkä ja kiemurainen, mutta onneksi loppu oli selkeä.
VastaaPoistaMinä olen nykyään ihan koukussa historiallisiin dekkareihin. Tämä ja tuo listaamasi sarja pitää ehdottomasti lukea jossain välissä. Kiitos :-)
VastaaPoista
VastaaPoistaTURKU DEKKARIN PÄÄOSASSA
Dekkarin lukija joutuu sietämään murhia, mutta Jyrki Heinon esikoisteoksen nimi Kellari, kansikuva ja alku vaikuttavat luotaantyöntäviltä. Kunhan alusta pääsee eteenpäin, niin luvassa on tasavahvaa lukukokemusta historiallisen dekkarin ystäville. Kirja sijoittuu kesän 1796 Turkuun, ja kaupunki onkin merkittävänä taustana kirjassa.
Kirjan melkein kaikki henkilöt ovat miehiä. Jyrki Heino kirjoitaa erittäin uskottavasti tuon ajan Turusta, joka oli siihen aikaan osa Ruotsin valtakuntaa. Silloin maailma oli miesten, eikä piioilla ollut yleensä edes etunimeä. Kirja seuraa tarkasti historian kulkua ja sen ajan poliittisia vehkeilyjä Ruotsin vallan aikana. Kunpa historiaa olisi voinut oppia koulussa tällaisten kirjojen kautta!
Vuoden 1796 Turku herää kirjassa eloon. Historia haisee ja maistuu kirjassa. Myös ruotsinkieliset nimet on käsittääkseni kirjoitettu oikein. Kirjan eräs tärkeä osanen on juuri Turku, josta olisi ollut kiva nähdä isompikin kartta.
Juonikuvio on monimutkainen, mutta lukija pysyy kärryillä koko ajan, ja jopa oppiikin historiasta jotain. Vaikka vanha Turku tuntuukin heräävän eloon, niin ihmettelen sitä, etteikö siellä ollut kerjäläisiä? Muutoin ajankuva on vakuuttava.
Päähenkilöiden persoonat tuntuivat alkuun hieman valjuilta, mutta kirjan edetessä saivat hieman väriä. Loppuratkaisua ei lukija olisi voinut arvata. Lukija saa kyllä helpotuksen kirjan lopussa.
Arvelen, että kirjoittaja Jyrki Heino on hionut tätä dekkaria pitkään, eihän Turun yliopiston biokemian professorilla ole ollut kiire kirjan kanssa. Mutta lukija haluaisi saada lisää tätä herkkua! Olisiko kirjan lopussa hento lupaus uudesta dekkarista? Ja vähän väriä päähenkilöihin sekä vaimoväkeä?
Vetävä juoni, historiallinen tarkkuus sekä hyvä kieliasu saavat minulta poikkeukselliset 5/5.
FM Eva Jansson
Kuru