Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Nappasin tämän ohkaisen kirjan mukaani kirjaston uutuushyllystä, koska muistin sen pärjänneen mainiosti kirjabloggaajien Globalia 2012 -kisassa. Kolmas sijahan näytti tulleen, onnittelut siitä. Jollei kirjan nimi olisi ollut tästä yhteydestä tuttu, tuskin olisin siihen tullut tarttuneeksi, koska ulkonäkö on niin mitäänsanomaton, suorastaan tylsä. Kun tarkasti katsoo, kuvassa on ilmassa leijuvia voikukansiemeniä. Vertauskuvallista ja taiteellista, toki. Mutta ei järin luokseen kutsuvaa.

Kirjasta on julkaistu kymmeniä blogikirjoituksia ja aimo tukku lehtiarvioita, joista useimmat lienevät kiittäviä, jopa ylistäviä. Susa ei voinut kuin ”huokailla ja ihastella, miten taidokas tarina mahtuukaan vain 157:n sivuun!”. Hannan mielestä kirja ”oli niin vetävä, että mietin lukiessani, että kumpa tämä ei vielä päättyisi”. Leena Lumi taas hehkuttaa kirjailijan ääntä: ” Mies joka kirjoittaa näin hienonhellästi, viljelee sarkasmia, mutta ei sorru kyynisyyteen, on temperamenttinen, mutta aidosti välittävä, hetkittäin hieman tuittuileva, hän saa minut lukemaan kaikki mitä ikinä on keksinyt kirjoittaa!” Katja suorastaan vyöryttää ihastusta: ” Teos on suorastaan ihmeellinen. Se on ihmeellinen, koska se on niin pieni ja siihen mahtuu silti yhden ihmisen (melkein) koko maailma. Se on ihmeellinen, koska se on niin arkinen, niin voikukanhahtuvan harmaa koko tunnelmaltaan ja silti se käsittelee suuria teemoja: kuolemaa, kohtaamisia ja eroja, sukupolvien välistä kuilua. Se on melankolisen, miltei alistuneen, lempeä ja kuitenkin se nostaa esiin ihmisen julmia puolia.”” Mikä pikkuinen helmi! Mikä lukijaa piinaava jännitystarina! Miten kaunis ja todenmukainen (tai ehkä ei) nuoruuden kuvaus, miten hauska ja sympaattinen kertoja!” huudahtelee Minna. Ja niin edelleen.

Pakko sanoa, että tässä tuntee itsensä hieman yksinkertaiseksi sekä nuivaksi. Minä en nimittäin huokaillut enkä värissyt ihastuksesta lukiessani brittiläisen Julian Barnesin pienoisromaania Kuin jokin päättyisi. Kirja ei ollut huonokaan, mutta en vain oikein syttynyt. Jotain kertoo sekin, että luin kirjaa kolme iltaa, vaikka siinä tosiaan on vain 157 sivua. Varsinaisesti tarina ei ns. tökkinyt, mutta.

Minäkertoja Anthony Webster kertoo tarinaansa lukijalle tehden monia itseironisia huomautuksia matkan varrella. Tony, kuten häntä kutsutaan, kuvailee itseään keskinkertaisuudeksi, jolla muiden keskinkertaisten tavoin on suuria luuloja itsestään. Kouluaikana kolme kaverusta luki kaunokirjallisuutta korostaakseen älyllisyyttään. Kirjoja myös hankittiin kirjahyllyyn antamaan todellisuutta lukeneempi vaikutelma. Sitten kouluun tulee uusi poika Adrian, joka oikeasti on älykkö. Tai niin ainakin opettajat ja oppilaat tuntuvat ajattelevan. Eniten Tony pitää historian ja kirjallisuuden tunneista, ja niistä on muutamia muistumia kirjan ensimmäisessä osassa, jossa Tony kuvaa elämäänsä nopeasti aina eläkevuosiin asti. Adrianin lisäksi toinen merkittävä henkilö Tonyn nuoruudessa on ensirakkaus Veronica. Näiden kahden rinnalla Tony tuntuu kärsivän jatkuvaa alemmuutta.

Toinen osa alkaa tiedolla, että Tony on saanut yllättäen pienen perinnön Veronican äidiltä, jonka hän on aikoinaan tavannut vain kerran ollessaan viikonloppuvierailulla tyttöystävänsä kotona. Vierailu ei sujunut kovin hyvin, mutta Tony piti Veronican äidistä Sarahista. Saadakseen itselleen kuuluvan perinnön käsiinsä Tony joutuu ottamaan uudelleen yhteyttä Veronicaan yli neljänkymmenen vuoden jälkeen. Nuoruuden tapahtumat, jotka ovat Tonyn muistoissa siistissä järjestyksessä, alkavat näyttäytyä aivan uudessa valossa. Tony joutuu ikäväkseen tunnustamaan, ettei ole aina välttämättä toiminutkaan niin korrektisti kuin on itselleen uskotellut. Veronica syyttää Tonya siitä, ettei tämä milloinkaan ole tajunnut mitään mistään, tarkoittaen ihmissuhteita. Loppuratkaisun viimeisen sivun käänteen jälkeen myötätuntoni on kyllä Tonyn puolella. Eihän hän ollut mitenkään voinut tietää, miten siis tajuta?

Loppu romaanista on tosiaan kuin arvoitusdekkarin ratkaisemista. Mitä oikein tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten? Kummallisista vihjeistä Tony-paran pitäisi rakentaa ehjä kuva tapahtumista. Pidin tätä ratkaisua jotenkin teennäisenä, raflaavuutta tavoittelevana.

Pidin kirjoittajan verkkaisesta tyylistä, jolla hän kuvaa tuiki tavallisen, keskiluokkaisen pikkuvirkamiehen tapahtumaköyhää elämää. Myös pohdinnat historian olemuksesta, kaunokirjallisuuden ja todellisuuden suhteesta ja muistamisesta ja muistoista viehättivät. Tonyn ajaminen tarpeettomiin itsesyytöksiin kuitenkin harmitti, samaten se, että hän jatkuvasti tunsi alemmuutta Veronican perheen edessä. Tämä lienee seikka, jota on muiden kuin brittien vaikea täysin ymmärtää, koska luokkajako Englannissa on hienovireinen mutta sitkeä, jos olen asian oikein ymmärtänyt.

Hieman harmittivat myös luvattoman monet kirjaan jääneet paino- tai oikolukuvirheet. Kirja sentään kuuluu WSOY:n Aikamme kertojia -sarjaan, jonka pitäisi edustaa parhaimmistoa.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (The Sense of an Ending)

Suom. Kersti Juva. WSOY 2012. 157 s.