Maaliskuun puolivälissä sain
Teokselta kutsun Minna Lindgrenin
kirjan Kuolema Ehtoolehdossa julkistamistilaisuuteen,
joka kutsun mukaan pidettiin ratikkavanhuksen kyydissä Helsingissä. Tarjolla
oli ”pullakahvit, halpaa hanaviiniä ja
iloista gerontologista ohjelmaa – muun muassa muistirasti ja bingo!”
Arvatkaa harmittiko, etten vieläkään ansaitse kirjablogistani niin paljoa, että
voisin halutessani ottaa palkatonta vapaata töistä? Tilaisuus vaikutti
vähintäänkin hauskalta. Jouduin siis kohteliaasti kieltäytymään jälleen
kutsusta (se siitä bloggaajan elämän glamourista sitten), mutta sain
lohdutukseksi kirjan aikanaan postitse kotiini.
Kirjaa lukiessani aika pian
tajusin, miksi julkkarit pidettiin raitiovaunussa. Raitiovaunuajeluja nimittäin
tehdään kirjan mittaan kosolti. Palvelutalo Ehtoolehdon asukkaista
hyväjalkaisimmat, kuten 94-vuotias Siiri Kettunen, matkustavat mieluiten
ristiin rastiin Helsinkiä juuri ratikan kyydissä. Onpa Siirin sukulaispoika
hankkinut hänelle kortinkin ja ostanut siihen aikaa, kuten nykyään voi tehdä,
joten Siiri huristelee ilmaiseksi. Siiri ystävättärineen kolistelee kirjan
mittaan monet raitiotiereitit ja ihailee samalla Helsingin vanhaa
arkkitehtuuria antaen tuomionsa rumille rakennuksille ilman armoa. Paljon
kaunista on onneksi vielä jäljellä.
Myös halpa hanaviini sai
selityksensä, sillä Siirin paras ystävä palvelutalon asukkaista, iloinen ja
rempseä Irma nauttii lääkärin hänelle määräämiä punaviiniannoksia tiskipöydän
kulmalle asetetusta pahvipakkauksesta. Sellaisen kun vielä jaksaa
kohtuullisesti Alkosta asunnolle kiikuttaa. Muistirasteja taas on asukkaiden
hyvinvointia ajatellen sijoiteltu ympäriinsä yhteisiin tiloihin pitkin
rakennusta, ja niitä ajan kuluksi myös ratkotaan silloin tällöin. Ystäviensä
muistia huoltaa innokkaasti myös Anna-Liisa, topakka ja kovaääninen rouva,
entinen äidinkielen opettaja muuten, kuulustelemalla sijamuotoja. Korttipelit
ovat myös suosittua ajanvietettä.
Leppoisa elo kuitenkin
häiriintyy, kun asukkaitten keskuuteen alkaa levitä huhuja, että palvelutalon
kokkipoika, 35-vuotias Tero oli kuollut. Mihin terve ja reipas nuori mies voi
noin vain kuolla? Samoihin aikoihin on erotettu Teron ystävä Pasi palvelutalon henkilökunnasta.
Vanhukset koettavat saada jotain tolkkua tapahtumista. Sitten käy ilmi, että
yksi miesasukas on raiskattu suihkussa. Juttu kuulostaa rouvien mielestä
uskomattomalta, mutta osoittautuu todeksi. Mitä Ehtoolehdossa oikein tapahtuu?
Kun raiskaustapauksesta ääneen puhunut Reino joutuu suljetulle eli lukitulle
dementiaosastolle alta aikayksikön, alkavat reippaat rouvat olla melko
hädissään. Sitten alkaa Irmakin muuttua kummalliseksi. Apua ei tule ainakaan
palvelutalon henkilökunnalta, joka päinvastoin tuntuu toimivan pelottavasti ja
vähintäänkin epäilyttävästi.
Apua tarjoaa vain taksikuski
Mika, joka on tuntenut sekä Teron että Pasin. Mika onkin oikea enkeli, vaikka
kiroilee aina samassa lauseessa enkeleistä puhuessaan naisten tyrmistykseksi. Ehtoolehdossa
taitaa olla jotakin pahasti vinksallaan.
Lindgren kertoo lukijalle
täsmälleen sen, mitä Siiri ja kumppanitkin tietävät tai muistavat. Tapahtumista
jää sekavahko kuva vielä kirjan jo loputtuakin, joten mikään tavanomainen
dekkari ei senkään puolesta ole kyseessä. Tärkeämpää onkin huumorin verhoon
kätketty veitsenterävä kritiikki vanhustenhoitoa ja byrokratiaa kohtaa. Miten
todistaa, että ystävä ei ole dementikko vaan pumpattu täyteen lääkkeitä, jos
lääkäri ei edes näe potilasta vaan määrää yhä lisää lääkkeitä hoitajien
tekemien päätelmien perusteella? Absurdia! Lindgren aloittaa kirjansa
huumorivetoisesti, paikoin tuli pakkohuvittamisen makukin, mutta kuin varkain
tunnelma muuttuu synkemmäksi, jopa ahdistavaksi. Onneksi loppu on kuitenkin
varsin valoisa.
Lindgren ehti tehdä pitkän
uran Ylessä toimittajana ja erilaisissa esimiestehtävissä. Hän on julkaissut
kirjan nimeltä Sivistyksen turha
painolasti vuonna 2011. Se on vilahdellut tiheään tahtiin kirjablogeissa ja
vaikuttaa varsin kiinnostavalta. Janne Kuusinen ylistää kirjaa ja hykertelee
sen ääressä blogissaan, mutta Matti Mäkelä Helsingin Sanomissa
lynkkaa kirjan surutta. Arviossa muuten puhutaan niistä raitiotiereiteistäkin,
kannattaa lukea. Mielenkiintoista!
Mielenkiintoisempi on
kuitenkin Wikipediasta löytämäni tieto, että Lindgren kirjoitti vuonna 2008
artikkelin HS:n Kuukausiliitteeseen isästään ja tämän kamppailusta arvokkaan
kuoleman puolesta. ”Isä halusi kuolla rauhassa ilman viivytyksiä ja
turhaa hoitoa, kun aika koittaa. Hoitokodin ja sairaalan byrokratia vaikeutti
kuitenkin käytännössä kuolevan tahdon toteuttamista. Isä oli allekirjoittanut hoitotahdon,
jonka mukaan hän kieltäytyi kaikesta muusta kuin kipulääkityksestä. Erityisesti
hän kielsi antibioottihoidon, jos hän saa keuhkokuumeen. Tilanteen
muuttuessa vakavaksi oli siirryttävä saattohoitoon. Isä joutui kuitenkin
erilaisten byrokraattisten toimenpiteiden kohteiksi, koska ”palvelutalossa ei
saa kuolla” ja hoitotahdon toteuttaminen oli vierasta usein vaihtuville
lääkäreille. Isä sai lopulta tahtonsa läpi: hän kuoli helsinkiläisessä
saattohoitokodissa 84-vuotiaana.”
Vaikuttaisi siltä, että idea
Kuolema Ehtoolehdossa -teokseen
kumpuaisi ainakin osittain tästä omakohtaisesti koetusta. Niin eletysti
Lindgren kuvaa esimerkiksi kierrettä, johon palvelutalosta sairaalahoitoon
joutunut vanhus päätyy, jos hän jostain syystä vastoin kaikkia odotuksia toipuu
eikä kuole. Asunto on lähtenyt alta, eikä vanhus enää ole riittävän
huonokuntoinen sairaalaan, mutta muutakaan paikkaa ei ole. Toimeen tarttuu
kuitenkin Vanhainhoidon Arviointi- ja kuntoutusyksikkö, jonka moniammatillinen
tiimi lähtee toteuttamaan potilaan kotiuttamisprosessia… Lindgrenin luomat
henkilöt ovat onneksi positiivisia ja elämänhaluisia, joten heidän ongelmansa
tarinassa ratkeavat. Todellisuus taitaa ikävä kyllä usein olla paljon
ankeampaa.
Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Teos 2013. 301 s.
Julkaisemme tämän kirjan
esittelyt samaan aikaan Kirjasfäärin Taikan kanssa.
En minäkään pippaloihin päässyt, vaikka varmasti olisi ollut osallistumisen arvoinen tilaisuus.
VastaaPoistaKuolema Ehtoolehdossa on yksi kevään positiivisimmista yllättäjistä!
Tämä on kyllä must-luettava, siinäpä tulevaisuudenkuvaa kerrakseen. Ja pidin kovasti Sivistyksen turhasta painolastista, Lindgrenin kynä on terävä.
VastaaPoistaMinna Lindgren on entinen pomoni radioajoilta. Olen tavannut hänet vain kolmasti, mutta ne kohtaamiskerrat sekä hänen tekstinsä sun muu ulosanti ovat vakuuttaneet minut hänen fanikseen. Viisas ja huumorintajuinen niceihminen. Arjan linjoilla tässä ollaan mukisematta. Oikeastaan tuo "Sivistyksen turha painolasti" on jopa tietynlaista pakkoluettavaa rakkaan kielemme kummallisuuksista kiinnostuneille. Ja ennen kaikkea niille väärässäolioille, joiden mielestä "suomi ei kuulosta hyvältä".
VastaaPoistaTämä kirja etäisesti kiinnostaa, ja nyt vielä enemmän, jos tämän kanssa pääsee ratikka-ajeluille stadiin ♥
VastaaPoistaDekkareita tulee luettua melko vähän, mutta tämä vaikuttaa kiinnostavalta :)
VastaaPoistaTämä on ihana romaani. En ajatellut tätä lukiessa ollenkaan dekkarina. Kirjoitin juuri arvion, mutta julkaisen sen vasta viikonloppuna :)
VastaaPoistaMuutaman arvio luettuani, lisään vielä jotain omasta puolestani. Vaikea sanoa onko kirja tyylillisesti parodia, satiiri vai n.s. veijariromaani. Näitä tyylilajeja on kirjassa sopivasti sekoitettuna, mutta en tarkoita sitä, että ML ei hallitsisi tyylejä. Päinvastoin. Kynä on terävä, havainnot pirullisia, tyylissä pysytään.En nyt väittäisi dekkariksi, mutta sujuva, jopa jännittävä teos. Huumoriakin on, joskus mustanpuoleista. Mielessäni kummitteli myös ML:n reportaasi isänsä viimeisistä päivistä. Todellisuus on tarua ihmeellisempää.Suosittelen Kuolema Ehtoolehdossa -kirjaa oheislukemistoksi hoito- ja sosiaalialan oppilaitoksiin!
VastaaPoistaTulipa kuunneltua Kuolema Ehtoolehdossa äänikirjana. Tosielämään katsoen liian optimistinen.
VastaaPoistaHäätkin yli yhdeksänkymppisenä...Ei ole uskottavaa. Tämä Helvetin Enkeli Mika oli myös liian siloiteltu. Eikä olisi tosielämässä päässyt edunvalvojaksi....
Mutta hyvin kirjoitettu satu kirja oli; loppui vain kesken.Kiitos Minna Lindgrenille!