2000-luvun viisi parasta kotimaista romaania (?!)

Kuva Hesarin verkkosivulta, Miikka Pirinen.

Tänään kello kymmeneltä eli juuri nyt päättyi Helsingin Sanomien verkkosivuilla äänestys, jossa etsittiin tämän vuosituhannen parasta suomalaista romaania. Äänestää sai vapaasti mitä tahansa vuonna 2000 tai sen jälkeen ilmestynyttä kotimaista romaania, mutta vain viittä. Lisäksi kirjat piti laittaa paremmuusjärjestykseen siten, että paras sai viisi pistettä ja viidenneksi paras yhden pisteen. Voi hyvät hyssykät sentään! Olen ollut äänioikeutettu kunnallis- ja kirkollisvaaleissa sekä valtiollisissa vaaleissa kohta kolmekymmentä vuotta, mutta kuunaan en ole miettinyt yhtä ankarasti, mitä äänestäisin. Lopulta sain eilen oman kansalaisvelvoitteeni hoidetuksi. Siitä, kuinka mahdoton ja oikeastaan epäreilu koko asetelma on, voi lukea vaikkapa täältä.

Hesari julkaisi avuksi kriitikoittensa suosikit 2000-luvun kotimaisista romaaneista. Kuusitoista kriitikkoa antoi äänensä, ja kaksi ääntä saaneitten kirjojen lista julkaistiin lehdessä. Kriitikoitten listalta olen lukenut seuraavat kirjat:

Fagerholm Monika: Amerikkalainen tyttö

Hotakainen Kari: Ihmisen osa

Hotakainen Kari: Juoksuhaudantie

Liksom Rosa: Hytti nro 6

Lundberg Ulla-Lena: Jää

Nevanlinna Arne: Marie

Oksanen Sofi: Puhdistus

Ollikainen Aki: Nälkävuosi

Raittila Hannu: Canal Grande

Rimminen Mikko:Pussikaljaromaani

Saisio Pirkko: Punainen erokirja

Sinisalo Johanna: Ennen päivänlaskua ei voi

Tervo Jari: Myyrä

Westö Kjell: Missä kuljimmekerran

14/25 siis luettuna. Hyviä kirjoja ainakin suurin osa, sitä ei voi kiistää. Mutta yksikään mainituista ei päässyt omalle viiden listalleni. Se oli seuraava:

1. Pelo Riikka: Jokapäiväinen elämämme
2. Kähkönen Sirpa: Hietakehto
3. Kettu Katja: Kätilö
4. Jääskeläinen Pasi Ilmari: Lumikko ja yhdeksän muuta
5.  Tuomainen Antti: Parantaja

Halusin tehdä omastani hieman protestiluonteisen listan ja poimia siihen sellaisia minuun vaikuttaneita tai minua jollain tavoin ravistaneita teoksia, joita en kuitenkaan arvele aivan kaikkien osallistuvien äänestävän. Jokainen viidestä listaamastani on jäänyt kutakuinkin lähtemättömästi mieleeni, vaikka ensimmäiseksi nostinkin aivan hiljattain, vain pari kuukautta sitten ilmestyneen kirjan. Riikka Pelon teos on kuitenkin niin poikkeuksellinen, että sen ainutlaatuisuuden tajuaa tällainen hieman puusilmäisempikin lukija. Se teki osittain samankaltaisen vaikutuksen kuin aikanaan Sofi Oksasen Puhdistus, joka olisi myös oikeutettu kärkisijaan, mutta pudotin sen pois ilmeisyytensä vuoksi. Suomessa ilmestyy muutakin todella laadukasta kirjallisuutta, vaikka välillä tuntuu, että on vain Oksanen ja sitten jotain tasaista massaa.

Sirpa Kähkönen on ollut vuosia minulle tärkeä kertoja, joka tuntuu kummasti kerta toisensa jälkeen jäävän takariviin, kun palkintoja jaellaan. Kuopio-sarja on loistava eeppinen tarina, jossa jokainen osa on todellinen helmi, toinen toistaan hienompi ja virheettömämpi. Hietakehdon valitsin, koska se on viimeisin. Yhtä hyvin se olisi voinut olla Neidonkenkä tai Lakanasiivet. Nämä kaksi yhden päivän romaania ovat molemmat mestariteoksia.

Katja Ketun Kätilö oli kuin isku palleaan. Mahtavaa kieltä. Raju ja raaka tarina. Kiehtova, lähes tabu aihe. Luin ja kuuntelin kirjan puolen vuoden sisään, ja kirja vain parani. Huhhuh! Nainen kirjoittaa kuin riivattu. Pasi Ilmari Jääskeläisen toinen romaani Harjukaupungin salakäytävät olisi voinut olla yhtä hyvin tuossa neljäntenä, sillä sekin on hieno kirja. Senkin muuten olen lukenut kirjana ja kuunnellut äänikirjana. Toimii. Kahden erilaisen lopun idea on lisäbonus. Mutta Lumikko veti nyt pitemmän korren, koska onhan ainutlaatuista, että kirjan sankaritar (?) on äidinkielen sijaisopettaja. Veikeää.

Hesarin kriitikkojen listalla ei ollut yhtään puhdasveristä dekkaria (jos sellaisia nyt onkaan). Protestiksi halusin omalle listalleni ainakin yhden. Päädyin Antti Tuomaisen Parantajaan, koska se on vaikuttava dystopia. Vaikuttava siksi, että ei ole lainkaan vaikea kuvitella, se voisi toteutua, ja piankin. Lisäksi kirja on muutenkin erittäin hyvä. 

Mitä sitten jouduin sydän verta vuotaen jättämään syrjään? Monta rakasta kirjaa, monta pidettyä kirjailijaa, joiden tuotantoa olen seuraillut. Kari Hotakaisen Ihmisen osa, Johanna Sinisalon Enkelten verta, Kjell Westön Missä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin, Turkka Hautalan Salo ja Paluu, Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Seppo Jokisen Vihan sukua, Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja, Ulla-Lena Lundbergin Jää, ja ties mitä muita. Lisäksi pakahduttaa se, että vielä on lukematta monia varmasti todella hyviä 2000-luvulla ilmestyneitä kirjoja! Kuka niitä kaikkia ehtiikään? No, lienee syytä asettaa asia oikeisiin mittasuhteisiinsa. Eihän tässä nyt mitään sen suurempaa ole tapahtumassa. Lukuharrastajilta vain kysytään mielipidettä, ja sitten toimittajat saavat kirjoittaa juttuja, joita taas lukuharrastajat saavat lukea. Kivaahan se vain on. Eikä kirjoista puhumisen pitäisi koskaan olla pois mistään, mutta tietysti ymmärtää harmituksen, jos oma hengentuote ei nouse kärkikymmenikköön. Mielenkiintoista on nähdä, mitkä kirjat kärjessä sitten keikkuvat! Lasten- ja nuortenkirjoille voisi ensi kesänä järjestää vastaavan kisan, vinkiksi vain!

Omat listansa ovat julkistaneet ainakin seuraavat kirjablogistit:

Opuscolo, Vielä yksi rivi, Sallan lukupäiväkirja, La petite lectrise, Luetut, lukemattomat, Kirjanainen, Kaiken maailman kirjat, Täällä toisen tähden alla, Jokken kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua elämää, Tarinoiden taikaa, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasfääri, Koko lailla kirjallisesti, Lurun luvut, Kirjava kammari, Leena Lumi, Hyönteisdokumentti, Amman lukuhetki, Ilselä.

Kirjalblogien suosikit näyttäisivät olevan: 

Sofi Oksanen: Puhdistus
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
Katja Kettu: Kätilö
Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Nyt vain odottelemaan Hesari äänestyksen tuloksia. Juttusarja alkaa jo ensi viikolla.