Seppo Jokinen: Vihan sukua

”Seppo Jokinen on Suomen paras dekkarikirjailija ja komisario Koskinen on Suomen paras dekkarikirjojen sankari.” Näin kirjoitin reilu vuosi sitten ahmittuani juuri ilmestyneen seitsemännentoista Koskis-dekkarin eli Hervantalaisen.

Nyt mietin, minkä supervaihteen Seppo Jokinen oikein on heittänyt silmään, sillä juuri ahmimani kahdeksastoista Koskis-dekkari Vihan sukua on vielä paljon parempi. Ehdottomasti paras tähänastisista! Eikä se muuten ole aivan vähän.

Koskisen marraskuinen työpäivä ei ole ehtinyt vielä edes alkaa, kun kaupungin laidalta kuuluu kumea jyrähdys. Pian alkavat hälytysajoneuvot välkytellä sinisiä valojaan. Jyväskylän suuntaan ajaneessa Pendolinossa on räjähtänyt pommi. Näin ensin tulkitaan, mutta onnettomuuspaikalle hätäisesti komennettu Koskinen näkee heti, että räjähdys on tapahtunut radanvarren vanhassa omakotitalossa ja paineaalto on heittänyt junan radaltaan. Näky on kaikesta huolimatta kuin pahimmasta painajaisesta. Pahemmaksi kuitenkin menee, kun Koskinen onnettomuuspaikkaa tutkaillessaan löytää taivaan tuuliin räjähtäneen talon naapurista pariskunnan, jonka kurkut on viilletty auki. Paikalta johtavat veriset askeleet kohti räjähdyspaikkaa.

Tutkimusten johto siirtyy oitis Supon paikallisosaston johtaja Ilkka Lambergille ja KRP:lle. Lambergin näkemys on, että kyseessä on kansainväliseen tyyliin tehty terrori-isku, joka on suunnattu tappouhkauksia saanutta kansanedustajaa vastaan. Kyseinen kansanedustaja on puolustanut maahanmuuttajien ja muiden vähemmistöjen oikeuksia. Tämä on ärsyttänyt erityisesti Tampereelta johdettua äärioikeistoryhmittymää, joka kutsuu itseään nimellä Kansan Kunnia. Sattumoisin vielä kuvioon liittyvä kirjapainokin palaa.

Koska tutkimukset otetaan pois väkivaltajaokselta, on Koskisen alaisilla aikaa keskittyä pihkahiipparin tapaukseen. Kyseessä on outo hiippailija, joka ääntäkään päästämättä tunkeutuu yksinäisten naisten asuntoihin öisin ja hyväilee heitä. Miehen ainoa tuntomerkki on voimakas pihkan tuoksu. Yllättäen pihkahiippari iskee kerrostalossa, jossa Koskinenkin asuu. Seksiä myyvä Irina on pahoinpidelty rajusti, ja hän on kähissyt ambulanssin henkilökunnalle jotain pihkasta.

Koskisen ja kumppaneiden päivä on siis melkoinen. Koska tamperelaispoliisit eivät ota uskoakseen terrorismiteoriaa, he jatkavat jutun tutkimista perinteisin menetelmin, osittain omin luvin. Koskinen on vakuuttunut, että ratkaisu löytyy jostakin paljon lähempää. Murhatun pariskunnan kahvipöydällä oli pino vahakantisia vihkoja, joita Koskinen haluaisi viipymättä päästä lukemaan. Vihot vain ovat haihtuneet ilmaan. Lukijalle kuitenkin paljastetaan pala kerrallaan vihkojen sisältö, joka onkin lopulta arvoituksen avain. Syyt juontavat kaukaa menneisyydestä, aina kansalaissodan aikaisista kauheuksista saakka.

Kirjan runsaat tapahtumat mahtuvat vain muutamaan kiivastahtiseen vuorokauteen. Jokinen on kuvannut osuvasti hysteriaa, joka lähtee huhuina siivilleen, vaikka kuinka joku yrittäisi puhua järkeä. Junaonnettomuuden jälkeen rauhallisista tamperelaisistakin tulee vuohottajia, jotka näkevät pommikasseja ja epäilyttäviä ihmisiä joka puolella. Pyrkyrimäisen Supo-pomon Jokinen on piirtänyt ehkä aavistuksen turhankin karrikoiduksi, mutta näitä k***päisiä pomoja vastaanhan Koskisen kaltaisten rehtien oikeudenpuolustajien on aina taisteltava. Tasapainoa tuo uusi lähiesimies Eini Passi, jota auktoriteetteja karttava Koskinenkin huomaa tottelevansa kuin opetettu koira.

Poliisien yksityiselämää ei tällä kertaa ehditä käsitellä muutamaa sivulausetta enempää, ja se onkin vaihteeksi varsin virkistävää. Pieni täky kuitenkin annetaan tulevaa varten. Jokohan olisi Koskisen aika löytää elämäänsä uutta lämpöä?

Seppo Jokinen: Vihan sukua

Crime Time 2013. 340 s.

Hervantalainen

Ajomies

Koskinen ja taikashow