lauantai 29. kesäkuuta 2013

Kristina Ohlsson: Nukketalo ja Tuhatkaunot





Juhannuslukemisiini törmäsin jo klassiseksi muodostuneella tavalla eli toisessa kirjablogissa. Marikan Boktok73-blogissa esiteltiin haasteen muodossa kesälukemisia, ja Marikan mukaan kaikkien pitäisi lukea kesällä Kristina Ohlssonin uutuus Davidsstjärnor. Ohlssonin aiemmatkin kirjat olivat minulla vielä lukematta, joten päätin Marikan suosituksesta tarttua ensin niihin, tuo ruotsiksi lukeminen kun ei oikein houkuta (tekisi kyllä terää, ei sen puoleen). Onneksi huomasin vinkin ajoissa, sillä lomautusten takia kaikki kotikaupungin kirjastot ovat pitkään suljettuina. Ehdin kuitenkin varata ja noutaa kirjat ennen tylsää kesäkatkoa. Luin kaksi noin nelisataasivuista kirjaa neljässä päivässä, mikä jo kertoo jotain niiden vangitsevuudesta (muutakin touhua kuitenkin meidänkin juhannukseemme mahtui!).

Ohlssonilta on toistaiseksi suomennettu kaksi ensimmäistä kirjaa eli Nukketalo ja Tuhatkaunot.  Marikan suosittelema Davidsstjärnor on Ohlssonin viides rikosromaani. Kaksi ensimmäistä on suomeksi julkaissut Schildts, mutta kolmas eli Varjelijat ilmestyy syksyllä WSOY:ltä (häkellyttävästi katalogissa on vielä ruotsalaisversion kansi).  Kirjailijasta sen verran, että hän on syntynyt vuonna 1979 ja on koulutukseltaan valtiotieteilijä ja toiminut muun muassa turvallisuuspolitiikan asiantuntijana Ruotsin poliisihallituksessa.

Tässä vaiheessa on jo syytä kiittää Marikaa aivan loistavasta vinkistä. Jostain syystä Ohlssonin kirjat olivat jääneet vaille huomiotani, vaikka ne ovat juuri sellaisia laadukkaita, hyvin kirjoitettuja jännityskirjoja, joiden lukemisesta kovasti nautin ja joita siis varsin paljon luen. Ohlsson on taitava juonenkehittelijä ja henkilökuvaaja, ja tuhtien romaanien jännite säilyy aivan loistavasti loppuhuipennukseen asti. Olen koukussa! Lisäksi sain toiselta blogiystävältäni Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika K:lta vinkin, että syksyllä ilmestyvä Varjelijat on näitä kahta lukemaani ensimmäistä osaa vielä selkeästi parempi. Melkoinen tekijä siis kyseessä.

Ohlssonin sankaritar on siviilitaustainen rikostutkija Fredrika Bergman. Hänet on pestattu legendaarisen Alex Rechtin erikoisryhmään, jonka tarkoitus on avustaa poliisiorganisaation eri tahoja erityisen väkivaltaisissa tai muuten vaikeiksi osoittautuneissa tapauksissa. Ryhmä on pieni mutta tehokas. Fredrikaa vieroksutaan, koska hän ei ole koulutukseltaan poliisi, koska hän on nainen ja koska hän vaikuttaa tunteettomalta ja kylmältä analyytikolta. Tosiasiassa Fredrikalla on hyvinkin voimakkaita tunteita, mutta hän tarkoituksellisesti koettaa pitää ne erillään työstään, jotta pysyisi jotenkin henkisesti koossa.

Nukketalo alkaa vaikuttavasti pikkutytön katoamisella. Tyttö katoaa pikajunasta, joka on matkalla Göteborgista Tukholmaan. Juna joutui radan sähköongelmien vuoksi pysähtymään kymmeneksi minuutiksi Tukholman liepeillä. Nukkuvan lapsen äiti poistui hetkeksi laiturille soittamaan. Juna kuitenkin lähti ilman äitiä. Tukholman asemalla lapsesta on jäljellä junassa vain kengät. Kukaan ei tunnu nähneen mitään ratkaisevan parin minuutin aikana. Kun pikkutytön perhettä aletaan kuulustella, alkaa paljastua melko lailla outoja asioita esimerkiksi tytön isästä. Lukijalla on kuitenkin syytä olettaa, että asia ei välttämättä ole niin yksioikoinen kuin annetaan ymmärtää. Samaa mieltä on Fredrika, joka haluaisi tutkia tarkemmin väliaseman tapahtumia. Kun toinenkin lapsi katoaa, tutkinta saa uuden suunnan.

Kirjan teemana on erityisesti lapsiin ja naisiin kohdistuva väkivalta. Sukupolvesta toiseen jatkuva kaltoin kohtelu saa lopulta karmaisevat seuraukset.

Ohlsson kuvaa mielenkiintoisesti tiiviin tutkintaryhmän sisäisiä jännitteitä. Kunkin tutkijan yksityiselämä vaikuttaa tutkinnassa tehtyihin ratkaisuihin, haluttiinpa tai ei. Kateus, epäluulo, ystävyys ja luottamus poliisien kesken vaikuttavat myös. Fredrikalla on vaikeuksia saada äänensä kuuluviin, mutta sitäkin äänekkäämpi on Peder, nuori tutkija, jolla on varsin suuria luuloja itsestään. Kotiasiat ovat kuitenkin hänelläkin niin rempallaan, että työnteko välillä vaikeutuu – tosin monesti kotiongelmia paikkaillaan juuri raivokkaalla työskentelyllä. Tämä noidankehä on tuttu monista poliisiromaaneista.

Ohlsson siis panostaa henkilökuvaukseen, mikä käsittääkseni on yksi hänen teostensa vetovoimaa selittävä seikka. Fredrikasta alkaa aika nopeasti pitää, kun hänen traumaattinen taustansa paljastetaan lukijalle. Yli kolmekymppisen naisen biologinen kello alkaa tikittää yhä kuuluvammin, mutta perheestä ei ole tietoakaan. Fredrika on toistakymmentä vuotta ollut salasuhteessa itseään parikymmentä vuotta vanhemman naimissa olevan professorin kanssa. Tätä suhdetta seurataan läpi molempien kirjojen, ja Tuhatkaunoissa tilanne jää varsin dramaattiseen kohtaan.

Ohlsson on alusta alkaen selvästikin hahmotellut pidempää sarjaa henkilöidensä ympärille, sillä esimerkiksi työpaikan solmut eivät aukea kertaheitolla ensimmäisessä osassa, vaan tilanteet kehittyvät hitaasti. Pederin sekasortoinen elämä vain pahenee kakkososassa, pääosin hänen omaa syytään. Peder on jonkinlainen hieman säälittävä sikailija, mutta jotenkin hänestäkään ei voi olla aivan hitusen pitämättä. Tosin tuntuu mukavalta, kun kaveri saa välillä oikein kunnolla nenälleen.

Tuhatkaunot alkaa lyhyellä prologilla, jossa nuori nainen raiskataan raa’asti vanhempiensa kesämökillä juhannuksena. Raiskaaja on laiton maahanmuuttaja, jota tytön vanhemmat ovat piilotelleet mökillä viranomaisilta. Laupeudentyö saa siis varsin karmaisevan palkan. Sitten hypätäänkin nopeasti nykyhetkeen. Tukholmalaisesta kerrostaloasunnosta on löydetty pariskunta ammuttuna. Oletetaan, että pappismies on ampunut ensin vaimonsa ja sitten itsensä. Itsemurhakirjeessä kerrotaan syyksi vanhemman tyttären huumekuoleman aiheuttama masennus. Ihan kaikki tapauksessa ei kuitenkaan tunnu täsmäävän. Missä on ensinnäkin pariskunnan nuorempi tytär, joka on vienyt sisarensa ensiapuun ja tunnistanut sittemmin tämän ruumiin? Miksi vanhemman tyttären huumeongelmasta saadaan täysin ristiriitaisia tietoja?

Samaan aikaan lukija saa seurata tapahtumia myös Bangkokissa. Nuori ruotsalaisnainen joutuu epätoivoissaan seuraamaan, miten hänen olemassaolonsa murenee pala kerrallaan. Myös Tukholmassa seurataan toista tapahtumasarjaa. Fredrika saa tutkittavakseen tunnistamattoman maahanmuuttajamiehen kuolemantapausta. Paperiton mies on joutunut yliajon uhriksi. Tekijä on paennut paikalta. Lukija seuraa samaan aikaan Iranista Ruotsiin tulleen laittoman maahanmuuttajan merkillisiä vaiheita. Kuten arvata saattaa, kaikki nämä ensin irrallisilta vaikuttavat juonenhännät liittyvät hyvin läheisesti yhteen ja kuvio paljastuu kokonaisuudessaan sekä lukijalle että poliisille lopussa.

Vaikka Fredrika on kirjojen päähenkilö, hän ei ole mitenkään ylivoimaisesti fiksuin tai taitavin monimutkaisten rikosten ratkaisijana, vaan tulosta syntyy tiimityönä. Paljon tehdään rutiinitarkistuksia ynnä muuta perustyötä, ja ratkaisut tulevat yleensä myös onnekkaiden pikkusattumusten myötä, kuten voisi kuvitella todellisuudessakin tapahtuvan. Tämä jonkinlainen perususkottavuus tekee kirjoista jännittäviä. Rikokset ovat kauheita, mutta väkivallalla ei mitenkään mässäillä.

Ruotsalaisia naisdekkaristeja tuntuu olevan massoittain. Jos Ohlssonia vertaa vaikkapa Camilla Läckbergiin, Anna Janssoniin tai Mari Jungstedtiin, on hänen tuotantonsa mielestäni aavistuksen vähemmän kevyttä. Tosin sarjamaisuus ei vielä kahdessa kirjassa ole päässyt muodostumaan taakaksi Ohlssonille. Mainitun kolmikon kirjoista aion lukea enää Läckbergiä, muista olen saanut kyllikseni.

Olen löytänyt jälleen uuden dekkarisuosikin, kiitos!

Kristina Ohlsson: Nukketalo (Askungar)
Suom. Outi Menna. Schildts 2010. 428 s.

Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot (Tusenskönor)
Suom. Outi Menna. Schildts 2011. 398 s.


Lainattu kirjastosta.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Pekka Matilainen: Kupoli (ja vähän kirjojen suomalaisuudesta)



Milloin suomalaiset lakkasivat kirjoittamasta suomalaisista tai ennemminkin, milloin siitä tuli yleisesti hyväksyttyä? --- Kyse ei ole pelkästään kirjailijoiden kansainvälistymisestä, vaan vapaudesta kirjoittaa mistä haluaa.”

Näin kirjoittaa syksyn esikoiskirjailija Marissa Mehr uusimman Lumooja-lehden (2/2013) kolumnissaan Kirjailijat lähtivät maailmalle. Mehr kertoo, että hänellekin on monesti annettu neuvo: sijoita kirjasi Suomeen. Enää eivät suomalaiset kirjailijat tähän suostu. Mehr luettelee joukon kirjailijoita, joiden päähenkilöt tai kirjojen tapahtumapaikat eivät ole suomalaisia. Joissakin suomalaisten kirjoissa ei Suomi tai suomalaisuus vilahdakaan. Itse muistan vähän hämmästelleeni tätä aloitellessani Riikka Pelon teosta Jokapäiväinen elämämme, joka kertoo venäläisistä Euroopassa ja Neuvostoliitossa. Muistan miettineeni, miten kummassa suomalainen kirjailija on tullut tällaisen aiheen valinneeksi. Kysyin asiaa kirjailijalta, ja hän kertoi. (Vastaus oli sama, jonka Pelo kertoo täällä.)

Mehr on mukana tässä suomalaisen kirjallisuuden yhdessä murroksessa, joka totta tosiaan näyttäisi olevan menossa. Minulla ei ole mitään muutosta vastaan, vaikka olenkin sen edessä välillä hieman hämilläni. Perisuomalaisen koulutustaustanikin takia oletan edelleen (virheellisesti, kuten olen saanut huomata), että jos kirjailija on suomalainen, hänen teoksessaan on jo ihan pintatasolla mukana suomalaisuutta. Olen myös pitänyt sitä tärkeänä (lisä)arvona. Pelo kuitenkin riisui minut teoksellaan tässäkin suhteessa aseista. Vaikka tarina on eurooppalainen, se on maailmankirjallisuutta ja siten myös suomalaista. Kieli, jolla Pelo kirjoittaa, on huimaavan upeaa – suomea. Ehkä se jo riittää, mitä suomalaisuuteen tulee. Vaikka kirjailijat tarttuvat nykyään rohkeasti kaikkiin aiheisiin, en jaksa uskoa, että siitä on mitään haittaa suomalaiselle kirjallisuudelle, päinvastoin. Tuskin suomalaisuuden ja suomalaisten syvimpien tuntojen kuvaus kokonaan katoaa, vaikka kaikki kirjailijat eivät juuri siihen panostakaan kaikkia kirjallisia voimavarojaan.

Tämä pitkä alkuhöpinä oli minulle itselleni tarpeen, sillä pohdiskelin asiaa edelleen lukiessani historiallista esikoisdekkaria Kupoli. Kirjailija Pekka Matilainen on taustaltaan filologi ja on tutkinut renessanssiajan Firenzeä. Hän on myös toiminut Yliopisto-lehden päätoimittajana ja kirjoittanut tietokirjoja. Matilainen siis noudattaa klassista sääntöä, että on tiedettävä siitä, mistä kirjoittaa. Kupoli nimittäin sijoittuu vuoden 1423 Firenzeen. Kuuluisan Duomon kupolin rakennustyöt ovat alkuvaiheessa, mikä oli sinänsä hauska yhteensattuma, luinhan ihan hiljattain Dan Brownin Infernon, jonka alku sijoittuu samaan kaupunkiin ja Duomollakin on oma osuutensa tarinassa.

Kupolissa Duomon kupolin rakennusprojekti on kuitenkin hyvin vähäpätöinen juonenripe, ja vain aivan loppuratkaisun viimeisessä säikeessä sillä on oma, kutkuttava roolinsa. Jotakin tiettyä sukulaissieluisuutta olin Brownin tarinoihin tässä haistelevani, vaikka varsin klassisesta dekkarijuonesta on kuitenkin kyse. Firenzessä on murhattu ylhäisen Albizzin suvun jäsen rähjäisellä sivukujalla, mutta miestä ei kuitenkaan ole ryöstetty. Hämärähommalla on yllättäen ollut silminnäkijöitä, jotka vannovat, että murhatyön teki Medicien kirkon kappalainen Adriano Rovere. Medicit ja Albizzit ovat tunnetusti huonoissa väleissä, oikeastaan toistensa pahimmat kilpailijat kaupungissa.

Adriano Roveren oikeudenkäynti on kuitenkin lykkääntynyt, koska itse piispa on kieltänyt tuomitsemasta häntä ennen kuin piispan valitsema puolustusasianajaja on saapunut. Miestä ei kuitenkaan kuulu eikä näy, ja virkamiehet alkavat käydä jo kärsimättömiksi. Murhaaja pitäisi hirttää pikimmiten varoitukseksi kansalle.

Tarinan minäkertoja on 16-vuotias Toni, jonka kaupunkiin matkaava Antonio Loschi ottaa avustajakseen pieneltä maatilalta. Loschi on tunnettu merkkimies ja Adriano Roveren vanha ystävä. Kuultuaan Roveren tukalasta tilanteesta Loschi päättää ryhtyä selvittämään, kuka oikeasti murhasi nuoren ylimyksen. Aikaa ei ole paljon. Lisäksi tuntuu, että kaikki Roveren puolesta todistamaan kykenevät ihmiset ovat uhattuja. Alkaa myös kulkea huhuja, että murhatulla olisi ollut mukanaan mittaamattoman tärkeä asiakirja, jota monet tahot tavoittelevat. Asiakirjassa kuvataan antiikin ajan tiedemiesten kehittämiä laitteita, jotka voisivat muuttaa historian kulun.

Kaiken lisäksi Firenzeä uhkaa sota Milanoa vastaan. Kaikkia ulkopuolisia epäillään vakoojiksi, eivätkä Loschin taustat tunnu täysin kestävän päivänvaloa. Loschi ja Toni kuitenkin tekevät uutterasti tutkimuksia pelastaakseen ystävänsä. Jäljet johtavat usein myös ilotaloon, jonka nuorimpaan asukkaaseen Toni alkaa tuntea kummaa vetoa.

Matilaisen tietokirja- ja yliopistomiestausta näkyvät kirjassa. Taustat on tutkittu huolella, eikä maallikolla ole yksityiskohdista tai faktoista huomautettavaa. Kirjan takaosassa on hyvä ja selkeä kartta Italian valtioista kyseisenä aikana. Jälkisanoissa selostetaan pitkästi ajan ilmiöitä ja onpa mukana perinpohjainen henkilöluettelokin kirjassa esiintyvistä historiallisista henkilöistä, joita suurin osa muuten on. Kieli on sujuvaa ja täsmällistä, mutta olisi voinut olla kaunokirjallisempaakin. Henkilökuvauksessa Matilainen onnistuu nuoren Tonin kohdalla hyvin, sillä ainakin minä tunsin jopa kiintyväni ahkeraan ja lukuintoiseen nuorukaiseen. Muut hahmot jäävätkin sitten huomattavasti ohuemmiksi.

Juoni on punottu taiten, ja ratkaisut ovat hyväksyttävissä. Esimerkiksi tapa, jolla Loschi koettaa todistaa Roveren syyttömyyden oikeudessa, on looginen ja hykerryttävä. Mukana on myös sen verran toimintaa, että paikoin jännittikin, miten nuoren Tonin kaiken keskellä oikein käy. Väliin nahka pelastuu varsin täpärästi! Historiallisen dekkarin ystäville tämä on varsin tervetullutta luettavaa.

Mutta suomalaisuutta tässä ei siis ole mukana ripaustakaan. En osaa sanoa, onko se eduksi vai haitaksi. Kenties koko kysymys on täysin irrelevantti! Mietin, että kirjan kääntämisessä ja markkinoinnissa Suomen ulkopuolella ei ainakaan suomalaisuus haittaa, jos sen arvaa korkeintaan kirjailijan nimestä. Mutta onko suomalaisuus sitten taakkakaan, jos laajemmille markkinoille halajaa?

Mitä mieltä Sinä olet tästä suomalaisuuskysymyksestä? Pitäisikö suomalaisuuden näkyä vai ei? Entä kuka saa kirjoittaa suomalaisista?


Pekka Matilainen: Kupoli
Atena 2013. 299 s.

Pyydetty arvostelukappale.


Olen Lumooja-lehden tilaaja ja kirjoittajayhdistys Kapustarinnan kannattajajäsen.

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Jalkanen & Pudas: Rivien välissä (ja oman bloggaajaprofiilin pohdintaa)



Rakkaat kirjabloggaajakollegani ja -ystäväni Katja Jalkanen ja Hanna Pudas ovat julkaisseet kirjan Rivien välissä yhteisestä harrastuksestamme eli kirjablogeista. Aloitin oman blogini marraskuussa 2010 tutustuttuani vain hyvin pintapuolisesti lähinnä yhteen kirjablogiin eli Sallan lukupäiväkirjaan. Salla Brunou ja Sallan lukupäiväkirja ovat edelleen tietynlaisia esikuviani bloggaamisessa. Varsin pian törmäsin myös Katjan Lumiomena-blogiin ja Hannan Kirjainten virrassa -blogiin. Kumpaakin olen siitä asti ahkerasti seuraillut ja jonkin verran kommentoinutkin, ja ilokseni sekä Hanna että Katja ovat vastavuoroisesti seurailleet minun tekemisiäni blogissa. Olemme myös pari kertaa tavanneet ihan oikeassa elämässä, ja rohkenen kutsua heitä ihan vilpittömästi ystävikseni.

Rivien välissä -kirjasta on kirjoitettu monessakin blogissa, ja kannattaa tutustua ainakin Maaria Pääjärven perusteelliseen tekstiin teoksesta täällä. Pääjärvi ei ole ollut osallisena kirjan tekemisessä, vaikka usean kirjoittajan yhteinen Luutii-blogi kirjassa mainitaankin. Hänen huomionsa ovat siis varsin virkistäviä, koska ainakin itse luin kirjaa hyvin sisäpiiriläisin silmin.

”Jalkasen ja Pudaksen teksti on hieman liiankin ymmärrettävää, toistoa on paljon. En osaa täysin arvata, miten täysin blogien ulkopuolinen lukija ilmiön ymmärtää, koska Rivien välissä esittää viime vuosien keskusteluja, tapahtumia ja tempauksia ikäänkuin muistoina, jotka kirjan lukija jakaa. Minulla on niitä muistoja, koska olen seurannut kirjablogeja hyvin pitkään”, kirjoittaa Pääjärvi Luutii-blogissa. Minullakin on niitä muistoja, ja oli aivan mainiota ikään kuin kerrata, mitä kaikkea onkaan vuosien varrelle mahtunut, missä kaikessa on ollutkaan mukana. Kirja on erittäin helppo- ja nopealukuinen, ja luin sen lähes yhteen menoon parissa tunnissa. Tosin tein sen virheen, että luin kirjan illalla ennen nukkumaan menoa. Sitten olikin nukahtamisvaikeuksia, koska pääni kävi kirjan takia ylikierroksilla. Sain esimerkiksi omasta mielestäni aivan huikean kirjoitussarjaidean omaan blogiini, mutta sitä ei voi ryhtyä toteuttamaan ennen elokuuta! Mikä tilanne! Kirja siis ainakin toimii kirjabloggaajaa inspiroivasti.

Vastasin kevättalvella itsekin Katjan ja Hannan lähettämään kysymyspatteristoon, joka koski ajatuksiani kirjablogeista ja omia bloggaamistapojani ja -periaatteitani. Kysymyksiä oli paljon, ja vastata sai halunsa mukaan (kysymykset ovat liitteenä kirjan loppuosassa). Arvaan, että aika moni vastasi melko pitkästi. Ainakin minä. Olen siis ihan konkreettisesti antanut panokseni kirjan tekemiseen. Tuntuu mukavalta.

Kirjaan tarttuessani mietin, löydänkö sieltä jostain itseni ja blogini. Löysin, heti ensimmäiseltä sivulta. Punastuin hämmentyneen ilahtuneena. Kivaa! Oikeasti. Tuntuu aina todella mukavalta, kun blogini saa huomiota jossakin. Tunnustan tämän ihan rehellisesti nyt tässä, vaikka kaikki muut lienevät sen jo arvanneetkin aikoja sitten. Alkuperäinen ajatus henkilökohtaisesta lukupäiväkirjasta netissä on jo lähtökohtaisesti ristiriitainen. Jos julkaisee tekstinsä, oletus on, että toivoo jonkun sen lukevan. Olen itse merkinnyt muistiin lukemani kirjat vuodesta 1980 alkaen. Vuoden 2000 paikkeilla aloin systemaattisesti kirjoittaa omalle koneelleni muistiinpanoja ja arvioitakin lukemistani kirjoista. Seuraavana vuonna pääsin mukaan paikallislehden kulttuurisivujen kirjallisuusavustajien joukkoon, joten osa lukemieni kirjojen arvioista myös julkaistiin siitä alkaen. Oivallus blogista syntyi kymmenen vuotta myöhemmin. Saatoin julkaista myös ne tekstit, jotka muuten olisivat jääneet pelkästään omaan käyttööni. Lisäksi kukaan ei sanelisi, mistä kirjoista tai aiheista voisin kirjoittaa, kuinka pitkiä juttuja kirjoittaisin tai koska ne julkaistaisiin. Olisin vapaa kirjoittamaan mistä ja milloin tahansa!

Rivien välissä -kirjasta saa melko kattavan katsauksen suomalaisesta kirjablogikentästä ja sen vaiheista. Huomasin, että oma blogini asettuu aika mukavasti keskikastiin monessa mielessä. Ensinnäkin Kirsin kirjanurkka ei ole vanhimpia mutta ei kuitenkaan ihan nuorikaan kirjablogi, onhan se ollut olemassa jo kaksi ja puoli vuotta. Lukija- ja kävijämäärät ovat kasvaneet tasaisesti, ja nyt käyntejä kuukaudessa on n. 13 000. Kirjoitan juttuja pääasiassa lukemistani kirjoista, enkä ole erikoistunut mihinkään genreen, vaikka dekkareita luenkin ehkä keskimääräistä kirjabloggaajaa hieman enemmän.

Täytän myös melko hyvin tyypillisen kirjabloggaajan ominaisuudet. Olen alusta asti kirjoittanut tekstini ja kommenttini kaikkialle nettiin omalla nimelläni. Tein aloittaessani sen ratkaisun, koska ajattelin, että jos kirjoitan lehteen omalla nimelläni, teen sen myös muualla. En ole tätä ratkaisua joutunut katumaan. Mitä kirjoitan, sen takana voin seistä. Olen myös korkeakoulututkinnon suorittanut nainen, ja opintoihini on sisältynyt kotimaisen kirjallisuuden opintoja (maisterin tutkinnon olen suorittanut suomen kielestä). Iältäni olen hieman vanhempi kuin useimmat bloggaajat, mutta en ole huomannut siitä olevan sen enempää hyötyä kuin haittaakaan.

Katja ja Hanna ovat kirjassaan ottaneet esille myös kiperän kysymyksen siitä, miten perinteinen lehtikritiikki ja blogiarviot suhtautuvat toisiinsa. Aiheesta on käyty paikoin kiivastakin keskustelua lehdissä ja netissä. Omalta kohdaltani tunnen kysymyksen hyvinkin keskeiseksi, olenhan tavallaan sekä kriitikko että bloggaaja. Mutta kuten Pääjärvikin tekstissään toteaa, on kriitikkojen joukkokin hyvin heterogeeninen. Mitään kriitikkopätevyyttä ei suoraan ole olemassa. Pidän itseäni toistakymmentä vuotta jatkuneesta avustajanurastani huolimatta ennen kaikkea harrastajakriitikkona. Lehtikritiikit olen koettanut aina kirjoittaa pitäen mielessä ns. tavalliset lukijat. Olen koettanut antaa kritiikkien kautta lukuvinkkejä. Lukukokemuksen voi avoimemmin jakaa blogissa, kun merkkimäärä on avoin, eikä tarvitse niin tarkkaan miettiä lukijakuntaa. Lehti tekee kuitenkin aina bisnestä. Jos kulttuurisivun avustaja alkaa kirjoittaa aivan mitä sattuu, saattaa työsuhde katketa, jos tilaajat valittavat (tai muutenkin). Blogin lukija voi lakata lukemasta horinoitani, mutta mitä siitä? Silti voin huoletta jatkaa samalla linjallani.

Parasta kirjablogin pitämisessä on näin parin vuoden kokemuksen jälkeen voimakas yhteisöllisyys, jota samanhenkisten ihmisten kesken tunnetaan niin netissä kuin joskus ihan reaalimaailmassa tavatessakin. On myös ihanaa saada kirjoittaa sydämensä kyllyydestä juuri niistä asioista, joista niin kovasti pitää eli kirjoista ja lukemisesta. Mieltä lämmittää erityisesti, jos kuulee voineensa antaa jollekulle hyvän lukuvinkin! Lukuharrastuksen muuttuminen sosiaalisemmaksi on ollut mielettömän hauskaa. Ennenkin olen paljon kirjoista keskustellut ystävien kanssa, mutta nyt ajatuksia voi jakaa myös tuntemattomien kesken.

Kirjan julkaisemisella on aina aikataulunsa. Jossakin vaiheessa teksti vain on lähetettävä painoon. Rivien välissä tuli painokuntoon toukokuun loppupuolella. Sen jälkeen kirjablogimaailmassa on jo ehtinyt tapahtua muutamia tunteita kuumentaneita asioita. Keskeisin oli Nyt-liitteessä7.6. ilmestynyt juttu, jossa puitiin kirjablogien ja kustantamojen kenties liiankin läheisiä suhteita ja asetettiin kirjabloggaajien saamat arvostelukappaleet vähintäänkin kyseenalaiseen valoon. Mutta ovat Katja ja Hanna arvostelukappaleistakin kirjaansa kirjoittaneet. Asia kun on ollut esillä aiemminkin. Omia käytäntöjäni olen kevään lopulla selkeyttänyt asian tiimoilta niin, että mainitsen jokaisen tekstini lopussa, mistä käyttämäni materiaali on peräisin. Sen enempää en aio enää asian kanssa askaroida. Luotan myös siihen, että kaikki jotka blogiani lukevat, ovat arvostelukykyisiä ihmisiä. Siitäkin huolimatta, että jotkut onnettomat kopioijat ovat menneet taannoiseen flashmob-ansaan myös täällä.

Lämpimät kiitokset Katjalle ja Hannalle kirjan kirjoittamisesta! Omistuskirjoitukset siihen kerjään, kun taas tavataan!

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä
Avain 2013. 168 s.


Ostettu tilaamalla suoraan kustantajalta. 

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Kärkelän kartanon Kesäkirjasto

Kärkelän kartanon idyllinen kylänraitti 18.6.2013.
Kirjoitin edellisviikolla Lohjansaaren sympaattisesta Kirjakopista. Sekä blogijuttuun että blogini FB-sivuille sain vinkkejä vastaavista kirjankierrätyspisteistä. Tartuin Annen mainitsemaan Kärkelän kartanon Kesäkirjastoon, koska se nyt sattuu sijaitsemaan ihan tässä lähellä!

Kärkelän kartanoon vievän tienhaaran ohitan nykyisellä työmatkallani aamuin illoin. Eilen minulla oli vielä yksi kokous ennen todellisen loman alkua, joten päätin kauniin ilmankin innoittamana poiketa työmatkallani kurkkaamassa, löytäisinkö Annen vinkkien perusteella Kesäkirjastoon. Matka vaatii hieman uskoa ja rohkeutta. Mustiontieltä käännytään kapealle hiekkatielle ja metsätaivalta taitaa olla tarjolla ensin parikin kilometriä ennen kuin tie putkahtaa peltomaisemaan. Metsän sylissä oli pysähdyttäväkin, sillä pieni metsäkanalintu, todennäköisesti pyy, paimensi juuri untuvikkojaan tien yli. Meno oli hieman holtitonta, mutta maltilla selvisimme ilman uhreja.


Kärkelän kartanon jykevä kivinavetta on 1920-luvulta.

Rohkeasti vain tietä seuraten päätyy lopulta keskelle ruukkikartanon aluetta. Kartanolla on mielenkiintoinen historia, josta enemmän löytyy vaikkapa Museoviraston sivuilta. Nykyiset omistajat ovat puuhanneet paikasta paitsi kesäasukkaiden lomaparatiisia myös matkailuyritystä. Joitakin vuosia sitten toiminta olikin aika vilkasta, mutta viime aikoina on ollut hiljaisempaa. Viikonloppuna paikallislehdessä oli ilmoitus, että kartanon rakennukset ovat myynnissä.* Mitä mahtaa sitten omistajanvaihdos aikanaan tuoda tullessaan? Ainakin eilen kylä uinaili suloisessa rauhassa. Hevoset rouskuttelivat eri puolilla maisemaa heinikkoa, kärpäset surisivat ja linnut liversivät. Paluumatkalla näin muutaman asukkaankin raitilla ja he tervehtivät iloisesti kylään tunkeutunutta muukalaista. Kesällä Kärkelä siis ainakin on idyllinen.

*) Anne tuolla alla korjaakin, että myynnissä on toinen salolainen Kärkelän kartano, ei tämä.

Annen ohjeita noudattamalla Kesäkirjaston punainen haassa oleva ovikin löytyi kivinavetan päädystä. Ketään ei näkynyt missään hevosia lukuun ottamatta, joten livahdin rohkeasti sisään. 



Kesäkirjaston eteinen toimii jonkinlaisena postitoimistona. Siellä ovat asukkaiden postilokerot sekä yleisiä tiedotteita asukkaille niin ruukin alueen kuin koko kaupungin asioistakin. Varsinainen kirjasto sijaitsee perähuoneessa, joka lienee ollut aikanaan jonkinlainen pesutupa. Ainakin jäljellä on vielä vanha muuripata.


Kesäkirjasto pilkottaa taustalla.


Postitoimiston seinällä on kaunis taulu, joka kertoo, että ihanainen Kesäkirjasto on ensi vuonna ehtinyt toimia jo kaksikymmentä vuotta! Eipä ihme, että kokoelmakin vaikuttaa varsin runsaalta.



Hyllyjä ja kirjakaappeja on kolmella seinällä, ja hyllyt ovat täynnä erilaista kirjallisuutta. Mitään järjestystä en huomannut, mutta sitä tuskin kukaan sen enempää kaipaakaan. Yllä kuvassa näkyvää vihreäkantista vihkoa luulin jonkinlaiseksi lainauskirjanpidoksi, mutta se olikin ornitologinen päiväkirja. Siihen on kirjattu lintuhavaintoja tältä keväältä. Merkinnät vaikuttivat aika nuoren henkilön tekemiltä, mutta jo ensimmäiselle sivulle oli kirjattu havainto koskikarasta. 


Tilan aiemmasta käytöstä kertoo vanha muuripata.

Tämä hylly lienee rakennettu juuri tätä tilaa varten.


Ikkunaseinältä voi lainata myös lehtiä.
Tällä kertaa en kehdannut lainata mitään, vaikka kiinnostavia kirjoja olikin tarjolla vaikka kuinka, niin uusia kuin vanhojakin. Kesäkirjasto on kuitenkin kärkeläläisten juttu, joten ajattelin pitää sormeni kurissa. Anne tosin tuolla FB:n puolella antoi luvan lainaukseenkin. Mutta omat kirjapinot ovat tälläkin hetkellä varsin muhkeat, ja vielä huomenna ajattelin tehdä iskun kaupungin pääkirjastoon, ennen kuin se viideksi viikoksi suljetaan. Sen sijaan lahjoitin Kesäkirjastoon yhden uutuuskirjan ikään kuin maksuksi tästä jutusta.


 Vielä pari kuvaa kirjaston eteistilasta:






Jatkoin hyvillä mielin kohti Lohjaa Kärkelästä. Tie ohittaa pienen järven aivan rannan tuntumasta. Onneksi ajelin maltillisesti kauniista maisemista nautiskellen, sillä yhtäkkiä rantapusikosta loikkasi haarasarvinen kauris ja ylitti tien sulavaliikkeisesti. Kiitokset kärkeläläisille mukavasta kesämuistosta!

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick



Kanakirjallisuus eli fiinimmältä nimeltään chick lit tai chick-lit, kuten myös näkyy kirjoitettavan, ei varsinaisesti ole ihan suosikkigenreäni.  Tiistaina postilaatikkoon oli kuitenkin kopsahtanut Otavalta yllätyspaketti, jonka sisältä paljastui Pia Heikkilän Operaatio Lipstick. Kääntelin kirjaa käsissäni ja päätin sitten antaa sille mahdollisuuden. Kansiliepeen esittelytekstissä nimittäin luvataan runsaan seksin lisäksi myös jännitystä. Takakannen sitaatti Helsingin Sanomista ei kylläkään saanut kuin kulmakarvat kohoamaan: ”Tuntematon sotilas kohtaa Bridget Jonesin – ja sitten he menevät sänkyyn.” Hmm. Tuntematon sotilas on lempikirjojani, ja Bridget Jonesinkin olen lukenut ja leffana katsonut, mutta nämä yhdistettynä?

Päähenkilö on kolmekymppinen sinkkunainen ja sotakirjeenvaihtaja Anna Sandström, joka tekee juttuja brittiläiselle GNN-tv-uutiskanavalle. Annan nykyinen asemapaikka on Afganistanin pääkaupunki Kabul. Anna tekee rankkoja uutispaloja sotatantereelta ja viettää väliajat todellisen bailukärpäsen elämää. Erilaisia juhlia tuntuu sodan riivaamassa kaupungissa olevan tuhkatiheään, ja niissä aikaansa tappavat länsimaiset diplomaatit, toimittajat ja sotilasviranomaiset. Enemmistö on miehiä, joten seksinnälkäisellä sinkkunaisella on kissanpäivät. Viina virtaa estoitta, ja se myös suomalais-brittiläiselle Annalle maistuu. Johan siihen nyt verikin velvoittaa.

Anna kaipaa kuitenkin syvällä sisimmässään muutakin kuin kunnon panoa milloin minkäkin isokaluisen komistuksen kanssa. Hän haluaa pysyvän suhteen, oikeaa rakkautta. Sitä vain ei tunnu tarjolla pahemmin olevan. Kirjan alussa Anna törmää ihanan suklaasilmäiseen ja salaperäiseen Markiin. Mies tuntuu kummallisen usein olevan samassa paikassa kuin Annakin, mutta sitten tämän kylkeen liimautuu vastenmielinen mallinukketoimittaja Sabitha, Annan verivihollinen.

Varsinainen juoni käynnistyy kuitenkin, kun Anna ja tämän ystävätär Kelly päättävät antaa kunnon opetuksen Kellyn petolliselle poikaystävälle. Kelly tietää, että Richie on sekaantunut johonkin erittäin laittomaan puuhaan laillisten turvamiesbisnestensä suojassa. On tullut aika käyttää tietoja hyväksi. Samalla voisi saada vuosikymmenen skuupin. Todisteiden hankkiminen on kuitenkin hankalaa, ja se vie sekä Annan että Kellyn sekä heidän kuvaajaystävänsä Timin todelliseen vaaraan keskelle talebanien hallitsemaa sotatoimialuetta.

Kirja herätti minussa kovin ristiriitaisia tunteita. Pidin Heikkilän varsin vauhdikkaasta tyylistä. Juoni etenee alun sivupolkujen jälkeen sutjakkaasti ja jännittävästi. Kevyen kanakirjallisuuden sijoittaminen niinkin ankeankuuloiseen paikkaan kuin Afganistaniin on jo sinänsä varsin erikoinen idea. Kansiliepeestä käy ilmi, että kirjailija on itse ollut toimittajan töissä ko. paikassa ei niin kovin monta vuotta sitten. Sitä voisi ajatella, että paikasta kirjoittaisi vaikkapa jonkinlaiset realistiset muistelmat tai sijoittaisi sinne synkänsurkean fiktiivisen sotakuvauksen. Mutta ei. Heikkilä on heittänyt silmään aivan toisenlaisen vaihteen. Huumori (joka paikoin tuntuu väkinäiseltä) saa vastapainokseen varsin tummia sävyjä, kun kirjassa kuvataan oloja Kabulin kaduilla tai kun brittiarmeijan tukikohta joutuu kranaattitulen kohteeksi.

Jos huumori tuntui paikoin väkinäiseltä, niin sitäkin enemmän välillä tuntui, että kirjailija oli kirjan kertaalleen kirjoitettuaan muistanut, että hei, tässähän piti olla seksiäkin, ja sitten kirjoittanut joukon seksikohtauksia ikään kuin elävöittämään tarinaa. Anna joutuu esimerkiksi sotilasleirillä vahingossa todistamaan kahden miehen himokasta vessakohtausta. Juonen kannalta ko. kohtaus on täysin merkityksetön. Kielenkäyttökin tuntuu tarkoituksellisesti tavoittelevan tiettyä roisiutta. Jos tällaisesta pitää, varmasti pitää myös Operaatio Lipstickistä. Vapaaehtoisesti minäkin kirjan luin ja pääasiassa viihdyin oikein mainiosti.

Helsingin Sanomat kirjoitti tästä kirjasta jo joulukuussa 2012 otsikolla Suomalainen loi Afganistanin Bridget Jonesin. Artikkeli on mielenkiintoinen (kuten myös se, etten muista sellaista lehdestä lukeneeni). Jutusta käy ilmi, että 42-vuotias Heikkilä asuu tätä nykyä Intiassa. Äitiyden takia oli lopettava sotakirjeenvaihtajan työ, jolloin Heikkilä päätti kirjoittaa kokemuksistaan kirjan. Syntyi englanninkielinen teos Operation Lipstick, jonka kustantamo Random House India otti julkaisuohjelmaansa. Myös Intian elokuva-ala on osoittanut kiinnostusta Heikkilän romaania kohtaan.

Nyt kirja on siis ilmestynyt suomeksi nimellä Operaatio Lipstick. Turun Sanomat uutisoi asiasta alkukuusta. Jutusta käy ilmi, että Heikkilä on itse kirjoittanut kirjastaan suomenkielisen version, joka myös jonkin verran eroaa alkuperäisestä. Päähenkilö on muuttunut Anna Sandersonista Anna Sandströmiksi. Alkuaan Annan sukujuuret ovat olleet brittiläis-tanskalaiset, eivät brittiläis-suomalaiset, kuten tässä lukemassani versiossa.Suomi voisi olla liian tuntematon maa suurelle yleisölle. Kirjoitin kirjaa brittilukija mielessäni” Heikkilä perustelee muutoksiaan. Täytyy sanoa, että tämä tieto sai minut hieman ärtymään. Kirjassa nimittäin pidin suomalaisuusheitoista, vaikka niitä ei kovin monia ollutkaan. Suomalaisuusko on vähemmän kiinnostavaa kuin tanskalaisuus? Pah.

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick
Otava 2013. 283 s.


Pyytämätön arvostelukappale kustantajalta.

Kurkkaa myös Kirjasfäärin Taikan analyyttisempi arvio.

torstai 13. kesäkuuta 2013

J. S. Meresmaa: Mifongin aika



Runsas vuosi sitten luin esikoiskirjailija J. S. Meresmaan fantasiatrilogian aloitusosan Mifongin perintö. Pidin lukemastani ja laitoin seuraavan osan ensin henkiselle luettavien listalleni ja vuoden alussa myös kustantaja Karistolle lähettämälleni arvostelukappaletoivelistalle. Kirja kopsahti kevättalvesta postilaatikkooni ja nostin sen hieman huokaisten yhä paisuvan luettavien kirjojen pinoni huipulle. Tapanani on näet haalia aina vain kiihtyvään tahtiin kiinnostavaa luettavaa esimerkiksi kirjastoista, vaikka entisiäkin vielä olisi lukematta.

Katri Alatalon mainio Karnin labyrintti kuitenkin avasi taas mielessäni fantasiakanavan, ja päätin lukea Meresmaan Mifongin ajan saman tien. Pikkuisen harmittelin, että olin vienyt sarjan aloitusosan jo työpaikalle asiakkaitten käyttöön, koska pikainen selailu juonen mieleen palauttamiseksi olisi ollut nyt paikallaan. Vuodessa aika moni keskeinenkin asia oli päässyt vaipumaan unohduksiin. Mutta vanha konsti toimi jälleen: pitää vain ryhtyä lukemaan, kyllä kirjailija palauttaa tapahtumat lukijan mieleen tavalla tai toisella.

Kyseessä on siis alun alkaenkin kolmiosaiseksi suunniteltu sarja. Ensimmäisessä osassa tutustutaan maailmaan, sen henkilöihin ja perusongelmaan, joka on tarinan mittaan ratkaistava. Aloitusosaa Mifingin perintö vaivasi tietynlainen hajanaisuus ja paikasta toiseen ryntäily ilman selkeää päämäärää. Vasta aivan paksuhkon teoksen lopussa päästiin asian ytimen eli tarunhohtoisten mifonkien äärelle, ja silloin tapahtumat kiihtyivätkin melkoiseen menoon. Aloitusosan päättyessä muinainen mifonki Dargún Punainen on herätetty ikiunesta tulivuoren onkalosta, kuningatar Ardis on joutunut tyttärensä Fewrynnin kanssa erilleen tämän kaksosveljestä Ciaranista ja luulee, että hänen suuri rakkautensa Dante Rondestani on kuollut. Samaa luulee toisaalla Dante Ardisista.

Neljä vuotta on kulunut noista tapahtumista, kun Mifongin aika alkaa. Ardis on saanut arkensa miellyttävään ja rauhalliseen järjestykseen syrjäisessä maailmankolkassa. Vain kaihertava ikävä niin pientä Ciaran-poikaa kuin kuolleeksi luultua Dantea kohtaan häiritsevät tasaista, onnellistakin elämää uuden miehen rinnalla. Silloin tapahtuu katastrofi. Myös Haldor Sininen, toinen neljästä mifongista, on herännyt ikiunesta. Jokin on mennyt pieleen, sillä Haldor alkaa kylvää kammottavaa tuhoa ympärilleen. Myös Ardisin kotikylä saa tuta mifongin vihan.

Toisaalla Linn ja Dante Rondestani päättävät ottaa selville, kuka murhasi heidän veljensä Arranin neljä vuotta sitten. Jäljet johtavat Ardisin synnyinmaahan Merontesiin. Kuningas Amargo vaalii siellä tyttärenpoikaansa Ciarania kuin silmäteräänsä. Pojasta on tuleva hänen valtakuntansa seuraava hallitsija. Paha vain, että myös Ciaranin isällä, kuningas Landisilla on suunnitelmia pojan varalle. Lisäksi häntä tarvittaisiin Pantterikansan laaksossa mifonki Haldor Sinisen rauhoittamiseen.

Tapahtumia kuljetetaan siis samanaikaisesti monessa paikassa, jopa usealla mantereella. Kohtaukset ovat paikoin elokuvamaisia, lyhyitä välähdyksiä. Siitä huolimatta tämä kakkososa vaikuttaa hallitummalta ja jäntevämmältä romaanilta kuin edeltäjänsä. Meresmaa käsittelee henkilöitään varsin kovalla kädellä, ja odottamattomiin juonenkäänteisiin on syytä varautua! Mukana on edelleen aiemmasta osasta tuttuja aineksia, eli huumoria ja romantiikkaa eroottisella ripsauksella maustettuna. Mitään hurjaa vällyjenpöllyttelyä on kuitenkin turha odottaa, samaten veristä mässäilyä tai sinkoilevia sisälmyksiä. Lopetus on jälleen mahdottoman koukuttava. Miten tässä kaikessa oikein vielä käykään? Miten ihmiset oppivat elämään mifonkien kanssa, miten saadaan vihamielisten valtakuntien perimysjärjestelyt kuntoon? Entä miten käy lopulta Ardisin ja hänen lastensa? Vuosi on taas vain odoteltava…

Karnin labyrintin ja Mifonki-trilogian äärellä aloin jälleen kerran miettiä, mistä kummasta kirjailijat oikein näitä tarinoita ammentavat. Tavallisen arkisella mielellä varustetun tylsällä realistilla (joku sanoisi ehkä kyynikolla) ei ole aavistustakaan, miten tämä oikein tehdään. Mutta onpa mukava heittäytyä hyvien tarinoiden maailmaan!

J. S. Meresmaa: Mifongin aika
Karisto 2013. 494 s.

Kustantajalta pyydetty arvostelukappale.


P.S. Kannattaa myös tutustua J. S. Meresmaan mukavaan blogiin Mifonkien matkassa. Siellä Meresmaa kirjoittaa mm. kirjoittamisesta ja kirjailijan uran avautumisesta. 

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Lohjansaaren Kirjakoppi

Vastoin varsin yleistä käsitystä keski-ikäiset(kään) opettajat eivät asetu kesäksi lepäämään arkkuihinsa, vaan rientävät innokkaina kulttuurikohteesta toiseen. Niin menettelimme mekin, ystävättäreni ja minä, viime viikon perjantaina kesäloman ensimmäisen viikon loppupäässä. Vierailimme kumpikin ensimmäistä kertaa Lohjansaaren mainiossa Kirjakopissa.

Kuva ystävän luvalla :)



Kirjakoppi on entinen maitolaituri idyllisen kylätien poskessa. Se on valjastettu mainioon uusiokäyttöön kirjojen vaihto- ja kierrätyspisteenä. Idean isä on lohjansaarelainen Esa Utukka, mutta nykyään koppia ylläpitää Lohjan Saaristo -seura ry.


Idea vierailusta oli puolittainen päähänpisto, joten kummallakaan meillä ei tällä kertaa ollut mukana mitään kiertoon jätettävää. Ystäväni kuitenkin lupasi poiketa paikalla uudestaan ja tuoda nyt ottamiensa kolmen kirjan tilalle jotain muuta. Valikoima kopissa näytti ällistyttävän monipuoliselta. Saatavilla oli mm. uudenkarheita kotimaisia runokokoelmia, hevoslehtiä, nuortenromaaneja, jännitystä. Tila on pieni mutta se on käytetty taiten.



Hanna kertoi omassa Kirjainten virrassa -blogissaan Berliinistä löytämästään kirjapuusta, jonka idea on siis aivan sama kuin tässä lohjansaarelaisessa Kirjakopissa. Mielikuvitushan tässä vain on rajana. Kirjat kiertoon! Itselle ylimääräinen saattaa pelastaa jonkun toisen kirjattoman päivän.

Lohjansaaren oiva nähtävyys siis osoitteessa Lohjansaarentie 1321.


P.S. Juttuni poiki jo kahdenlaista jatkoakin. Ensinnäkin Luetut-blogin Sanna teki aurinkoisen pyöräilyretken Kirjakopille. Toiseksi sain hyvän vinkin lähellä sijaitsevasta kesäkirjastosta.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Katri Alatalo: Karnin labyrintti (ja kirjabloggaamisen eettisistä kysymyksistä)

Kansi Riikka Jäntti.


Pari kuukautta sitten sain ujonkohteliaan sähköpostin esikoiskirjailija Katri Alatalolta. Hän tiedusteli, olisinko mahdollisesti kiinnostunut lukemaan hänen fantasiatrilogiansa aloitusosan Karnin labyrintti. Mieluusti saisin kirjoittaa siitä blogiinikin. Vastasin tiedusteluun myöntävästi, vaikka varoittelinkin, että luettavaa on pinossa melkoinen määrä. Olen kuitenkin lukenut ja arvioinut sekä lehteen että blogiini fantasiakirjoja aiemminkin, pidän fantasiasta ja seuraan jo ammattinikin puolesta nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuutta. Siispä sovimme, että Alatalo postittaa minulle kirjan ja minä luen sen kunhan ehdin ja kirjoitan siitä myös blogijutun.

Tämä lienee melko tavallinen menettely kirjablogien ja kirjailijoiden kesken. Ainakin minua on parin vuoden aikana lähestynyt useampikin kirjailija sama ajatus mielessään. Toiset tarjoukset olen ottanut iloisena ja joskus imarreltunakin vastaan, toiset olen kohteliaasti (ainakin toivoakseni) torjunut, jos kirjan genre on vaikuttanut minulle liian kaukaiselta. Viime viikonlopun aikana velloneen lehti- ja nettikeskustelun (Nyt, Blogisisko, Luutii jne.) perusteella tällainen toiminta vaikuttaa kuitenkin epäilyttävältä, vähintäänkin kyseenalaiselta. Voiko nyt viaton blogin lukija luottaa, että kirjoitan kirjasta rehellisesti, olenhan saanut sen ilmaiseksi?

Vaikea sanoa, mikä kehenkin sitten vaikuttaa. Nettiaikana tulee kovin helposti ”tutuksi” etäistenkin ihmisten kanssa ja kontaktin ottaminen on helppoa. Katri Alatalolla on miellyttävät omat blogisivut, joiden perusteella kirjailija vaikuttaa fiksulta ja mukavalta ihmiseltä. Onpa sivuilla kasvokuvakin miellyttävästä nuoresta naisesta. Miten voisinkaan kirjoittaa tylysti hänen teoksestaan? Olisi paljon helpompaa olla kriittinen täysin tuntemattoman ja kasvottoman kirjailijan teosta ruotiessaan! Mutta eikö tämä sama ongelma ole myös perinteistä kritiikkiä nykypäivänä kirjoittavalla (ammatti)kriitikolla? Eihän printtimediaan kirjoittaminen tarkoita tynnyrissä lukemista!

Mutta olenko nyt korruptoitunut, kun otin vastaan kirjailijan lähettämän arvostelukappaleen? Johtopäätöksen tehköön kukin tykönään. Nettikirjakaupoissa nidotun 270-sivuisen teoksen hinta on 15–16 euroa. Kirja olisi tälläkin hetkellä lainattavissa kotikaupunkini pääkirjastosta. Kieltämättä kirja olisi saattanut lupauksesta huolimatta jäädä hankkimatta ja lukematta. Nyt kuitenkin pidin oman osuuteni sopimuksesta, koska kirja odotti kiltisti luettavien pinossa ja siihen oli helppo tarttua. Sen kummempaa rahallista arvoa kirjalla ei kuitenkaan minulle ole. Olen jo päättänyt lahjoittaa sen työpaikkani asiakkaitten eli nuorten käyttöön. Näin kirja toivottavasti jatkaa elämäänsä ja saa uusia lukijoita. Oma kirjastoni pursuilee eri reittejä hankkimiani kirjoja, ja olen varmaan melkoisen kirjastollisen vuosien mittaan jo lahjoittanut eteenpäinkin.

Käydyssä keskustelussa on myös väitetty, että isot kustantamot valjastavat kirjablogit omaan käyttöönsä sitouttamalla ne arvostelukappaleilla ja kekkeritarjoumuksilla. Kenties siinä totuuden häivä mukana onkin, mutta silti väitän, että kirjablogit ovat mahdollisuus juuri pienille kustantamoille ja kenties jopa omakustanteina kirjansa julkaisseille yksittäisille kirjailijoille. Kuinka helppoa luulette olevan esimerkiksi Katri Alatalon saada kirjastaan arvostelu Helsingin Sanomien kulttuurisivuille? Juu, en vertaa omaa blogiani nyt Hesariin! Kannattaa muistaa tässä hässäkässä sekin, että vaikka blogini sijoittunee muiden kaltaistensa kirjoihin keskittyneitten blogien joukossa mukavasti keskikastiin mitä kävijämääriin tulee, ovat yksittäisten juttujen klikkausmäärät kuitenkin hyvin maltillisia. Lisäksi juttukohtaiset klikkausmäärät vaihtelevat rajustikin. Tuntemattoman suomalaisen kirjoittama fantasiaromaani ei ole mikään lukijamagneetti blogissani. Mutta juttu säilyy täällä kuitenkin ehkä vuosia.

Kartta Valtteri Halonen.

Karnin labyrintti on siis fantasiatrilogia Mustien ruusujen maa aloitusosa. Tarina sijoittuu omalakiseen maailmaansa Talvilaaksoon, josta ovat vuodenajat kauan sitten kadonneet. Vallitsee lähes ikuinen talvi. Sulan maan aika koittaa epäsäännöllisin välein ja jatkuu sen verran pitkään, että ihmiset ja muut kansat säilyvät hengissä. Talvilaaksossa asustaa ihmisten lisäksi navadeja ja krioneja. Oudoista nimityksistä huolimatta nämä kansat ovat fantasian ystäville tuttuja: navadit muistuttavat läheisesti kääpiöitä ja krionit haltioita. Talvilaakson aikaa mitataan kahden kuun eritahtisella kierrolla.

Päähenkilö on kuusitoistavuotias ihmistyttö Dinja, jonka äiti on lähtenyt vaeltamaan tietymättömiin Dinjan ollessa yksivuotias. Dinja on kasvanut isänsä kanssa, mutta on nyt aikuinen. Syntymäpäivänsä iltana Dinja päättää lähteä. Päämäärä on epäselvä Dinjalle itselleenkin, mutta lähdettävä on. Mukaan kiilautuu kylästä äreä navadi Raúg, ja matkan varrelta seurueeseen saadaan vielä krionivahvistukseksi nuori prinssi Emron. Dinjan tärkein aarre on kuivattu musta ruusu, jonka hän sai viisivuotiaana kuolemaa tekevältä muukalaiselta. Talvilaaksossa ei ruusuja lähes ikuisen lumen takia kasva, mutta jossakin ruusuja siis täytyy olla. Matkalla kohti etelän vuoria, maailman rajaa, matkaseurue saa vähitellen vihjeitä paikasta, jossa on oikeat vuodenajat. Onko Dinjan äitikin siellä? Matka on täynnä vaaroja ja vastoinkäymisiä.

Karnin labyrintin on kustantanut pienkustantamo Vaskikirjat, joka on erikoistunut juuri spefiin. Alatalo kertoo blogissaan, että häntä ja hänen käsikirjoitustaan kohdeltiin kustantamossa hellän päättäväisesti ja huolella. Tulos näkyy. Vaikka kirja on ulkoasultaan varsin vaatimaton, on taitto tehty huolella. Myös kirjan kieli on vaivatonta, hyvää ja kaunista suomea. Missään vaiheessa en kiinnittänyt huomiota maneereihin tai muihin häiritseviin kieleen liittyviin seikkoihin.

Tarina kasvaa vähitellen perinteiseksi fantasiatarinaksi. Matkalle lähdetään kuin varkain, eikä varsinaista pahaa tunnu alkuun olevan. Vähitellen päämäärä kuitenkin alkaa kirkastua ja myös vastustaja hahmottua. Matka, hyvän ja pahan taistelu, eri kansoista muodostuva matkaseurue, vaarat ja vastukset kuuluvat fantasian peruskuvastoon, ja ne Alatalonkin tarinasta löytyvät. Krionien puunlatvoissa sijaitseva valtakunta sekä navadien vuorten uumeniin kaivamat loputtomat käytävät tuovat mieleen J. R. R. Tolkienin kaikkien fantasiaromaanien äidin. Mutta perinteet ovat saaneet Alatalon näppäimistöllä uutta henkeä, ja oma fantasiamaailma on rakennettu huolella. Minusta kirja on varsin raikas ja kiinnostava, aivan täysimittainen fantasiaromaani, joka herättelee sopivasti lukijan mielenkiintoa ja virittää odottamaan jatkoa. Fantasian ystäville tätä voi ainakin lämpimästi suositella!

Tuskin olisin tähän kirjaan törmännyt ja sitä lukenut, jollei kirjailija olisi itse ottanut rohkeasti yhteyttä. Kiitos siitä! Kirja oli myönteinen lukukokemus ja mukava lisä kotimaiseen fantasiakenttään (ja niille, jotka eivät lue periaatteesta kotimaista, voisin sanoa, että kirja voisi yhtä hyvin olla myös käännösromaani). Oliko tämä nyt joltakulta pois jotenkin, että luin ja kirjoitin tästä kirjasta? Minusta ei, mutta kenties muitakin näkökulmia asiaan on. Olisi mukava kuulla niitä.

Karnin labyrintin on lukenut ja esitellyt myös Linnea Kujerruksia-blogissaan.

Katri Alatalo: Karnin labyrintti. Mustien ruusujen maa 1.
Vaskikirjat 2012. 270 s.

Kirjailijan tarjoama arvostelukappale.


P.S: Olen vuoden alusta alkaen merkinnyt tuonne yläreunasta löytyvälle sivulle Vuonna 2013 luetut kirjojen alkuperän. Viime kuusta alkaen kerron sen myös jokaisen tekstin lopussa.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni



Synkkä niin kuin sydämeni vei minun sydämeni jo ennen ilmestymistään, nimittäin aivan upealla nimellään. Odotukset olivat toki muutenkin melkoiset, sillä kirjailija Antti Tuomaisen edellinen dystopiadekkari Parantaja on parhaiden viime vuosien aikana lukemieni kirjojen listalla varsin korkealla. Sen ilmestymisestä on ehtinyt vierähtää jo useampi vuosi, joten olikin jo aika saada luettavaksi Tuomaisen seuraava teos. Olen tosin tuhlannut väliin jääneet vuodet, enkä ole vieläkään aikomuksistani huolimatta lukenut miehen kahta aiempaa dekkaria. Olen tosin edennyt projektissa sen verran, että ostin ne hyllyyni hiljattain ilmestyneinä pokkariversioina.

Parantaja siis nosti odotukset korkealle, enkä todellakaan joutunut pettymään. Oikeastaan tärkein syy taitaa olla se, että Synkkä niin kuin sydämeni on niin täysin erilainen kuin edeltäjänsä. Tuomainen ikään kuin palaa perinteisen dekkarin pariin, mutta tekee sen kuitenkin tuoreesti ja omannäköisesti.

Kirja alkaa lyhyellä prologilla, jossa kuvataan rikosta uhrin näkökulmasta. Nainen puukotetaan autossa. Hän tajuaa kohta kuolevansa ja tuntee tietysti suurta kauhua. Tärkein mieleen tuleva asia on kuitenkin oma poika, joka nyt jää orvoksi. Uhri haluaa merkitä tappajansa ja raapii tätä viimeisillä voimillaan raivokkaasti niskasta. Kynsien alle jää tappajan ihoa ja verta.

Alussa kuvattu murha tapahtui vuonna 1993, kun kirjan päähenkilö, minäkertoja Aleksi Kivi oli 13-vuotias. Ruumista ei koskaan löydetty, eikä siis voitu tutkia murhaakaan. Äiti vain katosi. Kymmenen vuotta myöhemmin Aleksi näkee televisiossa ohjelman, jossa haastatellaan menestynyttä liikemies Henrik Saarista. Jokin Saarisessa herättää Aleksin muistin. Mies on pelottavalla tavalla tuttu. Aleksi alkaa vakuuttua siitä, että Saarisella on ollut jotakin tekemistä hänen äitinsä katoamisen kanssa. Hän ottaa yhteyttä tapausta tutkineeseen rikospoliisiin, mutta ei tunnu saavan tämän mielenkiintoa hereille.

Kirjan tapahtumista suurin osa sijoittuu syksyyn 2013, kun on kulunut kaksikymmentä vuotta Aleksin äidin katoamisesta. Aleksi haluaa eniten maailmassa selvittää, mitä hänen äidilleen oikein tapahtui. Äidin katoaminen on leimannut koko hänen elämäänsä ja muovannut häntä ihmisenä. Hän on uhrannut jopa rakkautensa voidakseen omistautua vain tälle tehtävälle. Aleksi tuntee olevansa lähellä päämääräänsä onnistuttuaan palkkautumaan Henrik Saarisen kartanon talonmieheksi. Aleksi on varma, ettei Saarinen voi aavistaakaan, kuka hän oikeasti on.

Kuvio ei kuitenkaan ole kovin yksiselitteinen. Pakkaa sekoittavat Saarisen vaarallisen kaunis tytär Amanda, miehen autonkuljettaja Markku Harmala sekä myös poliisi, joka tuntuu edelleen tarkkailevan Saarista, vaikka sen kieltääkin. Monenlaista valonarkaa ja pelottavaakin tuntuu olevan menossa. Saarisen upea Kalmelan kartano väläyttää myös synkempää puoltaan myrskyisissä ja yöllisissä kohtauksissa.

Tuomainen kuljettaa juonta eteenpäin varmoin ottein. Mukaan mahtuu toimintakohtauksia Helsingissä ja ympäröivällä maaseudulla. Aleksi toimii paikoin harkitsemattomasti ja joutuu todelliseen hengenvaaraan useita kertoja. Tunnelma tihenee vähitellen varsin hyytäväksi! Parantajan noir-henkisyyttäkin tarinassa on sopiva ripaus. Kirjan yleistunnelma on myös varsin surumielinen, mikä johtunee Aleksin äidinkaipuusta ja epäonnesta rakkaudessa. Pidän kovasti Tuomaisen tavasta käyttää kieltä. Jännittävässäkin kirjassa voi olla kauniita lauseita! ”Syksy hamusi maisemaa koleaan syliinsä.”

Vaikea on sanoa tästä kirjasta mitään sellaista, mistä en pitäisi. Hieman kohottelin kulmiani päähenkilön nimelle. Joku kirjassa tietysti kysyykin, mistä moinen tulee. Aleksi vastaa, että äiti oli ollut suuri kirjallisuuden ystävä. Hän myös muistelee, miten he äidin kanssa kävivät useita kertoja viikossa kirjastossa, joten ihan tyhjän päälle toteamus ei jää. Silti nimivalinta mietitytti. Vaikka onhan näitä. Turkka Hautalan Paluun päähenkilö on Väinö Linna… Muutaman epäjohdonmukaisuudenkin kirjasta bongasin, mutta ne ovat merkityksettömiä kokonaisuuden kannalta.


Synkkä niin kuin sydämeni on loistava lenkki tänä vuonna ilmestyneitten kotimaisten dekkareitten ketjussa. Joukossa on ollut todellisia helmiä. Seppo Jokisen Vihan sukua ja Kati Hiekkapellon Kolibri ovat olleet erityisesti minun makuuni tämän Tuomaisen dekkarin ohella. Kun taas aikanaan laadin listan kymmenestä parhaasta vuoden 2013 mittaan lukemastani dekkarista, varmasti nämä kolme tulevat olemaan mukana. Menossa on siis varsin laadukas dekkarivuosi!

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni
Like 2013. 301 s.

Ostettu kirjakaupasta. Hankin kirjan sen virallisena julkaisupäivänä 6.6. Turun Suomalaisesta kirjakaupasta Hansa-korttelista. Kirjoja oli mukavat pinot siellä sekä viereisessä Akateemisessa. Perjantaina etsiskelimme kirjaa Lohjan Suomalaisesta. Lopulta oli pakko kysyä apua myyjältä. Kirja löytyikin kärrystä. Se oli siis jo tulossa myyntiin, mutta hieman oli viivettä. Onneksi asia selvisi!

torstai 6. kesäkuuta 2013

Jonathan Carroll: Naurujen maa



”Kirjan lukeminen on ainakin minulle kuin matka jonkun toisen maailmaan. Jos kirja on hyvä, oloni on hyvä ja samalla olen innokas näkemään, mitä tapahtuu ja mitä seuraavan kulman takaa paljastuu. Kehnon kirjan lukeminen on kuin ajaisi New Jerseyn Secaucuksen halki. Siellä haisee ja koko ajan toivoisi, että olisi jossain muualla, mutta koska on lähtenyt matkalle, kiertää ikkunat kiinni ja hengittää suun kautta kunnes on päässyt ulos kaupungista.”

Törmäsin ensimmäisiä kertoja Jonathan Carrollin nimeen – missäpä muualla kuin kirjablogeissa. Useampikin bloggaaja on maininnut hänet lempikirjailijoittensa listoilla. Lopullisesti mielenkiintoni kuitenkin heräsi, kun joku tai jotkut vertasivat Pasi I. Jääskeläisen tuotantoa Carrollin teksteihin. Jääskeläinen on omia suosikkejani, joten olisi mukava testata, pitääkö väite miesten teosten samanhenkisyydestä paikkansa. Pitäähän se, myönnetään.

Kyselin sitten hieman, mistä Carrollin tekstistä kannattaisi aloittaa. Hieman yllätyin huomattuani, että hänen tuotannostaan on ainakin toistaiseksi suomennettu vain kaksi, nyt lukemani esikoisromaani vuodelta 1980 eli Naurujen maa ja vuonna 2002 ilmestynyt Valkoiset omenat. Molemmat löytyivät pääkirjaston hyllystä, mutta sain neuvon, että kannattaa aloittaa mieluummin Naurujen maasta. Noudatin ohjetta nöyrästi.

Carroll on syntynyt vuonna 1949 Yhdysvalloissa. Valmistuttuaan hän muutti vaimoineen Itävaltaan Wieniin ja alkoi opettaa kirjallisuutta kansainvälisessä koulussa. Itävallassa mies asuu edelleenkin. Hänen kirjailijasivuiltaan löytyy teosluettelo, jossa mainitaan kaikkiaan seitsemäntoista kirjaa. Samoilta sivuilta löysin myös tiedon, että uusin romaani ilmestyy tänä syksynä Puolassa ja ensi vuonna Yhdysvalloissa. Carrollin tyyliä kuvataan fantasiaksi ja maagiseksi realismiksi.

Esikoisromaani Naurujen maa on maagista realismia edustava teos. Se on myös hyvin kirjallinen romaani. Pidän molemmista, joten olin oikein tyytyväinen lukemaani. Harmillisesti lukeminen pitkittyi, sillä tämäkin kirja sopisi parhaiten tiiviiseen tahtiin luettavaksi. Toisaalta ei pienestä sulattelustakaan haittaa ollut.

Naurujen maan minäkertoja on turhautunut englanninopettaja Thomas Abbey. Hän on koko elämänsä ajan jäänyt kuuluisan filmitähti-isänsä varjoon. Opetettuaan neljännen lukuvuotensa kirjallisuutta connecticutilaisessa koulussa Thomas päättää irtisanoutua ja ryhtyä kirjoittamaan kauan ihailemansa lastenkirjailija Marshall Francen elämäkertaa. Mukaansa hän saa Saxonyn, nuoren naisen, jolla on sama intohimo Francen tuotantoon. Francen kirjat ovat lumoavia kokemuksia, joista ei tunnu saavansa tarpeekseen. Sekä Thomas että Saxony ovat lapsina uponneet niihin täydellisesti.

Marshall France on elänyt eristyksissä pikkuruisessa Galenin kaupungissa. Hänen kuolemansa jälkeen kirjallista perintöä on vaalinut tarkoin tytär Anne. Thomas ja Saxony koettavat selvittää Francen vaiheita ennen Galeniin lähtöä, mutta tulokset ovat kummallisen ristiriitaisia. Anne Francen myötäsukaisuus näyttää olevan ainoa keino saada kirjan ainekset kokoon. Valitettavasti aiemmin samaa koettaneilla ei näytä olleen juurikaan onnea matkassaan. Francen kustantamosta ei anneta juurikaan rohkaisua.

Thomas ja Saxony kuitenkin matkustavat syrjäiseen Galeniin ja asettuvat vanhan rouvan vuokralaisiksi. Kaupunkilaiset suhtautuvat heihin kohteliaan torjuvasti. Anne France kuitenkin suostuu siihen, että Thomas Saxonyn avustamana kirjoittaa näytteeksi aloitusluvun kirjaan. Sen jälkeen päätettäisiin, saako Thomas luvan jatkaa vai ei. Saxonyn ja Thomasin kiihkeä rakkaussuhde hieman latistuu uudessa asunnossa, jossa omistajan bullterrieri haluaa jakaa vuoteen pariskunnan kanssa. Kaupungissa on kummallisen paljon juuri tämän rodun koiria…

Vähitellen kaupungin elämä alkaa avautua sekä Thomasille, Saxonylle että lukijalle yhä enemmän kummallisena. Sitten eräänä päivänä Thomas saapuu yksin asunnolleen, jossa vuokraemännän koira on päiväunillaan. Tapahtuu jotakin, joka suistaa koko tarinan aivan uuteen suuntaan. Sen jälkeen tapahtumat lähtevät vyörymään uskomattomalla tavalla aivan viimeiseen loppulauseeseen saakka! Todella taitavasti rakennettu tarina.

Minua kirjassa kiehtoi juonen loistavan rakentelun ohella se, miten Carroll jatkuvasti muistuttaa kirjoittamisen ja lukemisen ”vaarallisuudesta”. Thomas haluaa selvittää juurta jaksain, mistä hänen ihailemansa kirjailijan ideat on ammennettu, eikä selvitetty lopputulos läheskään aina miellytä häntä. Samalla hän alkaa itse kirjoittaa kuin riivattu. On hänen tosin pakkokin…

Jonathan Carroll: Naurujen maa (The Land of Laughs)
Ilm. vuonna 1980, suom. 2005. Suomentanut Laura Lahdensuu. Loki-Kirjat. 279 s.

Lainattu kirjastosta.


Ainoat Carrollin romaanisuomennokset ovat siis Loki-Kirjat-nimisen kustantamon julkaisemia. Wikipedian mukaan kustantamo on lopettanut toimintansa vuonna 2007. Olisi siis aika jonkin toisen kustantamon ottaa miehen tuotanto huomiinsa, sillä jo tämän yhden teoksen perusteella vaikuttaa todella kiinnostavalta.