Kansi Riikka Jäntti. |
Pari kuukautta sitten sain
ujonkohteliaan sähköpostin esikoiskirjailija Katri Alatalolta. Hän tiedusteli, olisinko mahdollisesti
kiinnostunut lukemaan hänen fantasiatrilogiansa aloitusosan Karnin labyrintti. Mieluusti saisin
kirjoittaa siitä blogiinikin. Vastasin tiedusteluun myöntävästi, vaikka
varoittelinkin, että luettavaa on pinossa melkoinen määrä. Olen kuitenkin
lukenut ja arvioinut sekä lehteen että blogiini fantasiakirjoja aiemminkin,
pidän fantasiasta ja seuraan jo ammattinikin puolesta nuorten ja nuorten
aikuisten kirjallisuutta. Siispä sovimme, että Alatalo postittaa minulle kirjan
ja minä luen sen kunhan ehdin ja kirjoitan siitä myös blogijutun.
Tämä lienee melko tavallinen
menettely kirjablogien ja kirjailijoiden kesken. Ainakin minua on parin vuoden
aikana lähestynyt useampikin kirjailija sama ajatus mielessään. Toiset
tarjoukset olen ottanut iloisena ja joskus imarreltunakin vastaan, toiset olen
kohteliaasti (ainakin toivoakseni) torjunut, jos kirjan genre on vaikuttanut
minulle liian kaukaiselta. Viime viikonlopun aikana velloneen lehti- ja nettikeskustelun
(Nyt, Blogisisko, Luutii jne.) perusteella tällainen toiminta vaikuttaa
kuitenkin epäilyttävältä, vähintäänkin kyseenalaiselta. Voiko nyt viaton blogin
lukija luottaa, että kirjoitan kirjasta rehellisesti, olenhan saanut sen
ilmaiseksi?
Vaikea sanoa, mikä kehenkin
sitten vaikuttaa. Nettiaikana tulee kovin helposti ”tutuksi” etäistenkin
ihmisten kanssa ja kontaktin ottaminen on helppoa. Katri Alatalolla on
miellyttävät omat blogisivut, joiden perusteella kirjailija vaikuttaa fiksulta
ja mukavalta ihmiseltä. Onpa sivuilla kasvokuvakin miellyttävästä nuoresta
naisesta. Miten voisinkaan kirjoittaa tylysti hänen teoksestaan? Olisi paljon
helpompaa olla kriittinen täysin tuntemattoman ja kasvottoman kirjailijan
teosta ruotiessaan! Mutta eikö tämä sama ongelma ole myös perinteistä
kritiikkiä nykypäivänä kirjoittavalla (ammatti)kriitikolla? Eihän
printtimediaan kirjoittaminen tarkoita tynnyrissä lukemista!
Mutta olenko nyt
korruptoitunut, kun otin vastaan kirjailijan lähettämän arvostelukappaleen?
Johtopäätöksen tehköön kukin tykönään. Nettikirjakaupoissa nidotun 270-sivuisen
teoksen hinta on 15–16 euroa. Kirja olisi tälläkin hetkellä lainattavissa
kotikaupunkini pääkirjastosta. Kieltämättä kirja olisi saattanut lupauksesta
huolimatta jäädä hankkimatta ja lukematta. Nyt kuitenkin pidin oman osuuteni
sopimuksesta, koska kirja odotti kiltisti luettavien pinossa ja siihen oli
helppo tarttua. Sen kummempaa rahallista arvoa kirjalla ei kuitenkaan minulle
ole. Olen jo päättänyt lahjoittaa sen työpaikkani asiakkaitten eli nuorten
käyttöön. Näin kirja toivottavasti jatkaa elämäänsä ja saa uusia lukijoita. Oma
kirjastoni pursuilee eri reittejä hankkimiani kirjoja, ja olen varmaan
melkoisen kirjastollisen vuosien mittaan jo lahjoittanut eteenpäinkin.
Käydyssä keskustelussa on
myös väitetty, että isot kustantamot valjastavat kirjablogit omaan käyttöönsä
sitouttamalla ne arvostelukappaleilla ja kekkeritarjoumuksilla. Kenties siinä
totuuden häivä mukana onkin, mutta silti väitän, että kirjablogit ovat
mahdollisuus juuri pienille kustantamoille ja kenties jopa omakustanteina
kirjansa julkaisseille yksittäisille kirjailijoille. Kuinka helppoa luulette
olevan esimerkiksi Katri Alatalon saada kirjastaan arvostelu Helsingin Sanomien
kulttuurisivuille? Juu, en vertaa omaa blogiani nyt Hesariin! Kannattaa muistaa
tässä hässäkässä sekin, että vaikka blogini sijoittunee muiden kaltaistensa
kirjoihin keskittyneitten blogien joukossa mukavasti keskikastiin mitä
kävijämääriin tulee, ovat yksittäisten juttujen klikkausmäärät kuitenkin hyvin
maltillisia. Lisäksi juttukohtaiset klikkausmäärät vaihtelevat rajustikin.
Tuntemattoman suomalaisen kirjoittama fantasiaromaani ei ole mikään
lukijamagneetti blogissani. Mutta juttu säilyy täällä kuitenkin ehkä vuosia.
Kartta Valtteri Halonen. |
Karnin labyrintti on siis fantasiatrilogia Mustien
ruusujen maa aloitusosa. Tarina sijoittuu omalakiseen maailmaansa
Talvilaaksoon, josta ovat vuodenajat kauan sitten kadonneet. Vallitsee lähes
ikuinen talvi. Sulan maan aika koittaa epäsäännöllisin välein ja jatkuu sen
verran pitkään, että ihmiset ja muut kansat säilyvät hengissä. Talvilaaksossa
asustaa ihmisten lisäksi navadeja ja krioneja. Oudoista nimityksistä huolimatta
nämä kansat ovat fantasian ystäville tuttuja: navadit muistuttavat läheisesti
kääpiöitä ja krionit haltioita. Talvilaakson aikaa mitataan kahden kuun
eritahtisella kierrolla.
Päähenkilö on
kuusitoistavuotias ihmistyttö Dinja, jonka äiti on lähtenyt vaeltamaan
tietymättömiin Dinjan ollessa yksivuotias. Dinja on kasvanut isänsä kanssa,
mutta on nyt aikuinen. Syntymäpäivänsä iltana Dinja päättää lähteä. Päämäärä on
epäselvä Dinjalle itselleenkin, mutta lähdettävä on. Mukaan kiilautuu kylästä
äreä navadi Raúg, ja matkan varrelta seurueeseen saadaan vielä
krionivahvistukseksi nuori prinssi Emron. Dinjan tärkein aarre on kuivattu
musta ruusu, jonka hän sai viisivuotiaana kuolemaa tekevältä muukalaiselta.
Talvilaaksossa ei ruusuja lähes ikuisen lumen takia kasva, mutta jossakin
ruusuja siis täytyy olla. Matkalla kohti etelän vuoria, maailman rajaa,
matkaseurue saa vähitellen vihjeitä paikasta, jossa on oikeat vuodenajat. Onko
Dinjan äitikin siellä? Matka on täynnä vaaroja ja vastoinkäymisiä.
Karnin labyrintin on kustantanut pienkustantamo Vaskikirjat, joka on erikoistunut juuri
spefiin. Alatalo kertoo blogissaan, että häntä ja hänen käsikirjoitustaan
kohdeltiin kustantamossa hellän päättäväisesti ja huolella. Tulos näkyy. Vaikka
kirja on ulkoasultaan varsin vaatimaton, on taitto tehty huolella. Myös kirjan
kieli on vaivatonta, hyvää ja kaunista suomea. Missään vaiheessa en
kiinnittänyt huomiota maneereihin tai muihin häiritseviin kieleen liittyviin
seikkoihin.
Tarina kasvaa vähitellen
perinteiseksi fantasiatarinaksi. Matkalle lähdetään kuin varkain, eikä
varsinaista pahaa tunnu alkuun olevan. Vähitellen päämäärä kuitenkin alkaa
kirkastua ja myös vastustaja hahmottua. Matka, hyvän ja pahan taistelu, eri
kansoista muodostuva matkaseurue, vaarat ja vastukset kuuluvat fantasian
peruskuvastoon, ja ne Alatalonkin tarinasta löytyvät. Krionien puunlatvoissa
sijaitseva valtakunta sekä navadien vuorten uumeniin kaivamat loputtomat
käytävät tuovat mieleen J. R. R. Tolkienin kaikkien fantasiaromaanien äidin.
Mutta perinteet ovat saaneet Alatalon näppäimistöllä uutta henkeä, ja oma
fantasiamaailma on rakennettu huolella. Minusta kirja on varsin raikas ja
kiinnostava, aivan täysimittainen fantasiaromaani, joka herättelee sopivasti
lukijan mielenkiintoa ja virittää odottamaan jatkoa. Fantasian ystäville tätä
voi ainakin lämpimästi suositella!
Tuskin olisin tähän kirjaan
törmännyt ja sitä lukenut, jollei kirjailija olisi itse ottanut rohkeasti
yhteyttä. Kiitos siitä! Kirja oli myönteinen lukukokemus ja mukava lisä
kotimaiseen fantasiakenttään (ja niille, jotka eivät lue periaatteesta
kotimaista, voisin sanoa, että kirja voisi yhtä hyvin olla myös
käännösromaani). Oliko tämä nyt joltakulta pois jotenkin, että luin ja
kirjoitin tästä kirjasta? Minusta ei, mutta kenties muitakin näkökulmia asiaan
on. Olisi mukava kuulla niitä.
Karnin labyrintin on lukenut ja esitellyt myös Linnea Kujerruksia-blogissaan.
Katri Alatalo: Karnin labyrintti. Mustien ruusujen
maa 1.
Vaskikirjat 2012. 270 s.
Kirjailijan tarjoama
arvostelukappale.
P.S: Olen vuoden alusta
alkaen merkinnyt tuonne yläreunasta löytyvälle sivulle Vuonna 2013 luetut
kirjojen alkuperän. Viime kuusta alkaen kerron sen myös jokaisen tekstin
lopussa.
Kiva että luit Kirsi! Minä pidin Alatalon tavasta hyödyntää perinteistä fantasian välineistöä ja luoda siitä omanlaisensa. Odotan kiinnostuksella mitä Dinjalle ja kumppaneille tapahtuu jatkossa.
VastaaPoistaJa toivottavasti työpaikan nuoret löytävät myös kirjan!
Olin toimittajana ja päätoimittajana 1980-luvulla eräässä opiskelijalehdessä pääkaupunkiseudulla, ja siinä oppi monia asioita, joista keskustellaan nyt. Lehteen tuli kutsuja taidenäyttelyihin, monenlaista puffia tuli postissa, juttuideoita, arvostelukappaleita sai kustantamoilta ...
VastaaPoistaLuin tällöin journalistiikkaa sivuaineena, joten toimittajan eettiset periaatteet oli jotenkin kirkkaat, se oli hyvä, sillä kukaan ei perehdyttänyt tähän ja ennakkosensuuria ei tietenkään ollut.
Minusta kirjan rahallinen arvo ei ole se villakoiran ydin, vaan se tärkeyden tunne, ja kiitollisuuden velan tunne vaikka kumpikaan ei ole niitä termejä, jotka kuvaavat täysin sitä sidettä, joka voi muodostua.
Voidaan myös kysyä moniko lehti tai ihminen on täysin riippumaton tai objektiivinen.
Yhdestä kirjasta ei tule riippuvuutta, mutta yhdestä kirjasta joka viikko voi tulla.
Kiitos kommentista! Tuosta taustasta katsoen voi todellakin jotain aiheesta sanoa. Olen samaa mieltä tuosta, että jonkinlainen side väistämättä syntyy. Mutta onko side pahasta? Syökö se jotenkin bloggaamisen idean?
PoistaLehtien ja toimittajien automaattinen riippumattomuus lienee tosiaan myytti sekin. Bisneksestähän lehtimaailmassa on kyse. Lehdissä kirjoitettaneen niistä aiheista, joista arvellaan lukijoiden eli maksajien (ja sitä kautta mainostajien) olevan kiinnostuneita.
Kirsi, sä olet nyt paitsi korruptoinut, myös aiot vakaasti korruptoida nuoria ilmaisella kirjalla? Ja iso JEE Vaskikirjoille, lisää Amberia vaaditaan.
VastaaPoistaNuoret meidän työpaikallamme ovat todellisia korruption uhreja, sillä heille kaikki on MAKSUTONTA! :)
PoistaKiitokset tästä esittelystä sillä tuo kirja vaikuttaa oikeasti sellaiselta, että pitäisin (vanha Tolkien fanittaja tässä siis)...
VastaaPoistaEnkä tosiaan jaksa uskoa, että joku valtalehdistä lähtisi esittelemään uuden ja tuntemattoman kirjailijan teosta (ainakaan ennen kuin se on Blogistaniassa hehkutettu tunnetuksi) Hups... myönsinkö nyt meillä olevan valtaa...eeeiii...
Ehdottomasti älä anna näiden arvostelukappalehöpinöiden vaivata mieltäsi. Itse lainaan kirjastoista valtavan määrän kirjoja vuodessa - luen vain osan. Lisäksi ostan paljon. Arvostelukappaleita saan joitakin. Mutta en laske niitä tuloksi: nyt kun esimerkiksi olen Finlandia Junior -raadissa, saan sitä kautta arviolta ainakin 150 kirjaa, ehkä lähemmäs 200. Vaan ajattelenko niitä jotenkin rahassa? Ei, minä luen ne. Urakan jälkeen lahjoitan suurimman osan pois (koululle, ehkä pojan päiväkotiin, sukulaisten lapsille) ja joitakin jätän hyllyyn ikään kuin muistoksi prosessista. Ei niillä mitään suurta rahalista arvoa ole: en olisi muuten ostanut niitä, eli en siinä mielessä hyödy mitään, ja toisaalta divarissa en koko läjästä kovin paljon saisi. Mutta eteenpäin lahjoitettuna joku voi saada hyvän mielen.
VastaaPoistaAivan sama pätee näihin arvostelukappaleisiin. Olen saanut sellaisia kirjoittaessani "oikeitakin" kritiikkejä - eipä silloin kukaan kyseenalaistanut sitä, mitä teen. Miksi nytkään?
Pidän tarpeettomana ajatusta, että merkitsisin bloggauksiiini, mitä kautta kirjan olen hankkinut. Toisaalta joskus se voi olla bloggauksen aihekin.
Kiitos rohkaisusta! Samoilla linjoilla olen mielestäni itsekin ollut. Tsemppiä massiiviseen luku-urakkaan!
PoistaKirsi, fiksusti ja punnitusti puhuttu... :-) Esimerkkisi rohkaisemana yritän lähiviikkoina seuloa 500+ juttuani läpi ja muistella mistä mikäkin kirja tuli.
VastaaPoista(Penjamin: vau. Oikeasti. Upeaa että teet tuon!)