Pekka Matilainen: Kupoli (ja vähän kirjojen suomalaisuudesta)

”Milloin suomalaiset lakkasivat kirjoittamasta suomalaisista tai ennemminkin, milloin siitä tuli yleisesti hyväksyttyä? --- Kyse ei ole pelkästään kirjailijoiden kansainvälistymisestä, vaan vapaudesta kirjoittaa mistä haluaa.”

Näin kirjoittaa syksyn esikoiskirjailija Marissa Mehr uusimman Lumooja-lehden (2/2013) kolumnissaan Kirjailijat lähtivät maailmalle. Mehr kertoo, että hänellekin on monesti annettu neuvo: sijoita kirjasi Suomeen. Enää eivät suomalaiset kirjailijat tähän suostu. Mehr luettelee joukon kirjailijoita, joiden päähenkilöt tai kirjojen tapahtumapaikat eivät ole suomalaisia. Joissakin suomalaisten kirjoissa ei Suomi tai suomalaisuus vilahdakaan. Itse muistan vähän hämmästelleeni tätä aloitellessani Riikka Pelon teosta Jokapäiväinen elämämme, joka kertoo venäläisistä Euroopassa ja Neuvostoliitossa. Muistan miettineeni, miten kummassa suomalainen kirjailija on tullut tällaisen aiheen valinneeksi. Kysyin asiaa kirjailijalta, ja hän kertoi. (Vastaus oli sama, jonka Pelo kertoo täällä.)

Mehr on mukana tässä suomalaisen kirjallisuuden yhdessä murroksessa, joka totta tosiaan näyttäisi olevan menossa. Minulla ei ole mitään muutosta vastaan, vaikka olenkin sen edessä välillä hieman hämilläni. Perisuomalaisen koulutustaustanikin takia oletan edelleen (virheellisesti, kuten olen saanut huomata), että jos kirjailija on suomalainen, hänen teoksessaan on jo ihan pintatasolla mukana suomalaisuutta. Olen myös pitänyt sitä tärkeänä (lisä)arvona. Pelo kuitenkin riisui minut teoksellaan tässäkin suhteessa aseista. Vaikka tarina on eurooppalainen, se on maailmankirjallisuutta ja siten myös suomalaista. Kieli, jolla Pelo kirjoittaa, on huimaavan upeaa – suomea. Ehkä se jo riittää, mitä suomalaisuuteen tulee. Vaikka kirjailijat tarttuvat nykyään rohkeasti kaikkiin aiheisiin, en jaksa uskoa, että siitä on mitään haittaa suomalaiselle kirjallisuudelle, päinvastoin. Tuskin suomalaisuuden ja suomalaisten syvimpien tuntojen kuvaus kokonaan katoaa, vaikka kaikki kirjailijat eivät juuri siihen panostakaan kaikkia kirjallisia voimavarojaan.

Tämä pitkä alkuhöpinä oli minulle itselleni tarpeen, sillä pohdiskelin asiaa edelleen lukiessani historiallista esikoisdekkaria Kupoli. Kirjailija Pekka Matilainen on taustaltaan filologi ja on tutkinut renessanssiajan Firenzeä. Hän on myös toiminut Yliopisto-lehden päätoimittajana ja kirjoittanut tietokirjoja. Matilainen siis noudattaa klassista sääntöä, että on tiedettävä siitä, mistä kirjoittaa. Kupoli nimittäin sijoittuu vuoden 1423 Firenzeen. Kuuluisan Duomon kupolin rakennustyöt ovat alkuvaiheessa, mikä oli sinänsä hauska yhteensattuma, luinhan ihan hiljattain Dan Brownin Infernon, jonka alku sijoittuu samaan kaupunkiin ja Duomollakin on oma osuutensa tarinassa.

Kupolissa Duomon kupolin rakennusprojekti on kuitenkin hyvin vähäpätöinen juonenripe, ja vain aivan loppuratkaisun viimeisessä säikeessä sillä on oma, kutkuttava roolinsa. Jotakin tiettyä sukulaissieluisuutta olin Brownin tarinoihin tässä haistelevani, vaikka varsin klassisesta dekkarijuonesta on kuitenkin kyse. Firenzessä on murhattu ylhäisen Albizzin suvun jäsen rähjäisellä sivukujalla, mutta miestä ei kuitenkaan ole ryöstetty. Hämärähommalla on yllättäen ollut silminnäkijöitä, jotka vannovat, että murhatyön teki Medicien kirkon kappalainen Adriano Rovere. Medicit ja Albizzit ovat tunnetusti huonoissa väleissä, oikeastaan toistensa pahimmat kilpailijat kaupungissa.

Adriano Roveren oikeudenkäynti on kuitenkin lykkääntynyt, koska itse piispa on kieltänyt tuomitsemasta häntä ennen kuin piispan valitsema puolustusasianajaja on saapunut. Miestä ei kuitenkaan kuulu eikä näy, ja virkamiehet alkavat käydä jo kärsimättömiksi. Murhaaja pitäisi hirttää pikimmiten varoitukseksi kansalle.

Tarinan minäkertoja on 16-vuotias Toni, jonka kaupunkiin matkaava Antonio Loschi ottaa avustajakseen pieneltä maatilalta. Loschi on tunnettu merkkimies ja Adriano Roveren vanha ystävä. Kuultuaan Roveren tukalasta tilanteesta Loschi päättää ryhtyä selvittämään, kuka oikeasti murhasi nuoren ylimyksen. Aikaa ei ole paljon. Lisäksi tuntuu, että kaikki Roveren puolesta todistamaan kykenevät ihmiset ovat uhattuja. Alkaa myös kulkea huhuja, että murhatulla olisi ollut mukanaan mittaamattoman tärkeä asiakirja, jota monet tahot tavoittelevat. Asiakirjassa kuvataan antiikin ajan tiedemiesten kehittämiä laitteita, jotka voisivat muuttaa historian kulun.

Kaiken lisäksi Firenzeä uhkaa sota Milanoa vastaan. Kaikkia ulkopuolisia epäillään vakoojiksi, eivätkä Loschin taustat tunnu täysin kestävän päivänvaloa. Loschi ja Toni kuitenkin tekevät uutterasti tutkimuksia pelastaakseen ystävänsä. Jäljet johtavat usein myös ilotaloon, jonka nuorimpaan asukkaaseen Toni alkaa tuntea kummaa vetoa.

Matilaisen tietokirja- ja yliopistomiestausta näkyvät kirjassa. Taustat on tutkittu huolella, eikä maallikolla ole yksityiskohdista tai faktoista huomautettavaa. Kirjan takaosassa on hyvä ja selkeä kartta Italian valtioista kyseisenä aikana. Jälkisanoissa selostetaan pitkästi ajan ilmiöitä ja onpa mukana perinpohjainen henkilöluettelokin kirjassa esiintyvistä historiallisista henkilöistä, joita suurin osa muuten on. Kieli on sujuvaa ja täsmällistä, mutta olisi voinut olla kaunokirjallisempaakin. Henkilökuvauksessa Matilainen onnistuu nuoren Tonin kohdalla hyvin, sillä ainakin minä tunsin jopa kiintyväni ahkeraan ja lukuintoiseen nuorukaiseen. Muut hahmot jäävätkin sitten huomattavasti ohuemmiksi.

Juoni on punottu taiten, ja ratkaisut ovat hyväksyttävissä. Esimerkiksi tapa, jolla Loschi koettaa todistaa Roveren syyttömyyden oikeudessa, on looginen ja hykerryttävä. Mukana on myös sen verran toimintaa, että paikoin jännittikin, miten nuoren Tonin kaiken keskellä oikein käy. Väliin nahka pelastuu varsin täpärästi! Historiallisen dekkarin ystäville tämä on varsin tervetullutta luettavaa.

Mutta suomalaisuutta tässä ei siis ole mukana ripaustakaan. En osaa sanoa, onko se eduksi vai haitaksi. Kenties koko kysymys on täysin irrelevantti! Mietin, että kirjan kääntämisessä ja markkinoinnissa Suomen ulkopuolella ei ainakaan suomalaisuus haittaa, jos sen arvaa korkeintaan kirjailijan nimestä. Mutta onko suomalaisuus sitten taakkakaan, jos laajemmille markkinoille halajaa?

Mitä mieltä Sinä olet tästä suomalaisuuskysymyksestä? Pitäisikö suomalaisuuden näkyä vai ei? Entä kuka saa kirjoittaa suomalaisista?

Pekka Matilainen: Kupoli

Atena 2013. 299 s.

Pyydetty arvostelukappale.

Olen Lumooja-lehden tilaaja ja kirjoittajayhdistys Kapustarinnan kannattajajäsen.