Toukokuun alussa
Gummerukselta saapui kutsu Kukan päivän viettoon syksyn kirjauutuuksien
parissa. Olen kaksi ja puolivuotisen kirjablogini aikana käynyt aiemmin
kahdessa kustantajan tarjoamassa kirjatapahtumassa, mutta nyt päätin hankkiutua
paikalle. Suurin houkutin oli päästä toisen kerran tapaamaan ilmielävää
kirjailija Vera Valaa ja toiseksi
suurin päästä verkottumaan kirjablogikollegojen kanssa. Tapahtumassa tarjottiin
myös pientä iltapalaa sekä yksi kirjamaistiainen. Matkat ja käyttämäni ajan
mukaan laskien olisin varmasti päässyt halvemmalla ostamalla kirjan kaupasta ja
tekemällä ruokani itse. Mutta eihän se toki olisi ollut lainkaan yhtä kivaa!
Kiitokset siis Gummerukselle kutsusta!
Paikalla oli yhdeksän
kirjailijaa tai ainakin kirjantekijää, joilta ilmestyy kirja syyskauden aikana.
Hämmentävästi kustantajien syksy alkaa jo toukokuussa, sillä syyskauden
kirjaksi tällä kertaa ainakin laskettiin myös mukaamme saamamme Vera Valan
uutuusdekkari Kosto ikuisessa
kaupungissa. Päivi Alasalmi oli
joutunut perumaan tulonsa, mutta hänen kiinnostavalta vaikuttava kirjansa Joenjoen laulu esiteltiin silti
lyhyesti. Kirja sopisi mainiosti omaan lukuohjelmaani, koska pidän Alasalmen
tyylistä ja saamelaisteema kiinnostaa myös.
Vielä enemmän kiinnostuin
esikoiskirjailija Pauliina Rauhalan elokuussa
ilmestyvästä teoksesta Taivaslaulu,
rakkausromaani lestadiolaispiireistä. Kirjaa kehuttiin kovasti, ja sen aihe on
erittäin mielenkiintoinen. Tuomas Vimman
Raksa odottaa edelleen hyllyssä
lukuvuoroa (ostin sen miehelle joululahjaksi), mutta oikeastaan taidan ennen
sitä lukea Ruutukympin, joka kertoo
sisustus- ja remonttiohjelmista totuuden, joka jää katsojilta piiloon.
Tyylilaji on kuulemma romanttinen komedia…
Gummeruksella on mainio
dekkaritarjonta tänä syksynä! Ihan pakollista luettavaa ovat ainakin Marko Kilven ja Matti Röngän uutuudet. Rönkä kertoi, että Levantin kyy on viimeinen osa hienoa Viktor Kärppä -sarjaa. Sääli,
mutta ehkä tulossa on sitten jotain muuta kiinnostavaa.
Erittäin mielenkiintoiselta
vaikuttaa myös suomalainen fantasiasarjan avaus Nymfit, jonka käännösoikeudet kuulemma menevät kuin kuumille
kiville samaten kuin tv-versiokin. Hämmästyttävää. Tästä kuullaan varmasti
vielä, vaikka ei kuulostakaan oikein minun jutultani.
Käännöksistä lukulistalleni
noussee jo toukokuussa ilmestynyt Camilla
Läckbergin Enkelintekijä, koska
Läckbergin dekkarit ovat mainiota kesäviihdettä. Olen melkein kaikki
suomennetut jo lukenut, joten varmaan tämänkin. Anna Janssonin sarjaa en sen sijaan enää aio lukea. Siitäkin
ilmestyy näihin aikoihin uusi osa suomeksi. Mutta Tove Alsterdalin viime vuonna julkaistu ensimmäinen suomennos Kadonneet vakuutti niin hyvin, että aion
lukea jossain vaiheessa myös Haudattu
hiljaisuudessa -dekkarin. Tapahtumat sijoittuvat suureksi osaksi Pohjois-Ruotsiin
Tornionjokilaaksoon. Pakko on myös lukea toinen osa Vish Purin tutkimuksista!
Mutta läksiäislahjaksi
Gummeruksen juhlasta saimme siis uunituoreen Vera Valan dekkarin. Pyysin
kirjailijalta siihen nimmarinkin, ja hän kertoi, ettei ollut vielä kunnolla
ehtinyt edes selata uutukaistaan. Lähtiessäni Vera vielä kuiskasi, että
tarinassa on jotain, josta en varmasti pidä. Arvatkaa vain, jäikö tuo lause
vaivaamaan mieltäni! Lisäksi loppuun päästyäni on todettava, että mitään
sellaista en kirjasta bongannut, mistä en pitäisi. Pelkäsin hieman, että
ratkaisu tulee Ariannalle unessa tms. yliluonnollista, mutta ei onneksi
sentään!
Kosto ikuisessa kaupungissa on siis toinen osa italialais-suomalaisen
leskikreivitär-yksityisetsivä Arianna de Bellisin tutkimuksista. Aloitusosasta Kuolema sypressin varjossa olen kertonut
mietteitäni täällä. Tolfan tapahtumista ei ole ehtinyt vielä kulua paljoakaan
aikaa, kun Roomaan palannut Arianna saa toimeksiannon tuttavaltaan
parlamentaarikko Anna Lucarellilta. Anna pyytää Ariannaa selvittämään, onko
hänen sisarpuolensa Laura joutunut vaikeuksiin. Laura Lucarelli on menestyvä
assyriologi roomalaisessa yliopistossa. Lisäksi hän on osallistunut näkyvästi
radikaalien ympäristöaktivistien toimintaan. Arianna ei ehdi edes kunnolla aloittaa
tehtäväänsä, kun Laura löydetään murhattuna. Vaikka Anna alkaa suhtautua
Ariannaan hyvin torjuvasti, tämä päättää ryhtyä selvittelemään Lauran murhaa.
Epäilyttäviä henkilöitä
vilisee niin yliopistolla assyriologian laitoksella kuin aktivistipiireissäkin.
Roomalaisessa yliopistossa on selvästikin värikkäämpää väkeä kuin vaikkapa
suomalaisilla historian laitoksilla! Arianna sotkee itsensä todella
vaarallisiin kuvioihin, ja huonosti on käydä pariinkin kertaan. Viime hetkellä
tulee kuitenkin pelastus, tietysti (sarja jatkuu vielä usealla osalla…). Mutta
kuka oikein pelastaa Ariannan kerta toisensa jälkeen?
Jo aloitusosassa
väläyteltiin Ariannan omaan menneisyyteen liittyvää synkkää salaisuutta. Hän on
kadottanut elämästään kolme kokonaista vuotta. Hän ei siis muista niistä kuin
satunnaisia, epämääräisiä välähdyksiä. Vuosiin liittyy kuitenkin pahamaineinen
El Lobo, jonka muisto tuntuu pulpahtelevan pinnalle yhä useammin tässä toisessa
kirjassa. Moni muukin taho tuntuu olevan kiinnostunut Ariannan menneisyydestä.
Myös romantiikkaa on
viritelty Ariannan tarinaan. Komea ulkoministeri tuntuu tosin kiinnostuvan
liikaakin kauniista ja nuoresta uudesta sihteeristään. Kirjan loppukohtaus on
vertaansa vailla oleva koukku – onko oikeasti odotettava vuosi jatkoa?!!
Koska olemme Veran kanssa jo
melko ”tuttavia”, alkaa olla kiusallista arvioida hänen kirjaansa. Niinpä
koetin tässä tyytyä vain esittelemään teosta. Sen verran kyllä sanon, että ihan
rehellisesti pidin kirjasta kovasti ja minua harmitti, että tosielämän riennot
estivät lukemasta sitä nopeampaan tahtiin. Kirja on mainio seuralainen
kesäiseen riippukeinuun ja sopii ahmittavaksi vaikka kerralla. Se myös
kutkuttaa kovasti matkustushermoa. Olisipa ihanaa päästä joskus myös helteiseen
Roomaan. Olen itse ollut siellä vain pakkaskelillä!
Vera Vala: Kosto ikuisessa
kaupungissa
Gummerus 2013. 351 s.
Sain kirjan lahjaksi
kustantajalta kirjamarkkinointitilaisuudessa.
Gummeruksen syksyn katalogin
voi ladata täältä.
Arianna de Bellis -sarja:
Kuolema sypressin varjossa
Kosto ikuisessa kaupungissa
Villa Sibyllan kirous
Tuomitut
Arianna de Bellis -sarja:
Kuolema sypressin varjossa
Kosto ikuisessa kaupungissa
Villa Sibyllan kirous
Tuomitut
Minusta ensimmäinen kirja oli enemmän Hertta-sarjaa kuin dekkari.
VastaaPoistaEn pitänyt ihan niin kevyestä viihteestä.
Odotan innolla tämän lukemista. Minusta tämä ulkoministeri olisi saanut heittäytyä Ariannan kanssa suhteeseen jo ensimmäisessä osassa, sillä hän vaikutti jo siinä niin kiehtovan ihanalta - jotenka voih, toivottavasti hän ja Arianna rakastuisivat ja kaikkea muuta kivaa ;)
VastaaPoistaKustantamojen syyskausi on tosiaan toukokuusta loka-marraskuuhun (useimmat kirjat ilmestyvät Helsingin kirjamessuihin mennessä) ja kevätkausi puolestaan tammikuusta huhtikuuhun.
VastaaPoistaUskaltauduin lukemaan juttusi, vaikka tämän aion itsekin lukea... hyvä että tiedän etukäteen cliffhanger-lopusta, ne saattavat joskus ärsyttää pahasti. :-)
VastaaPoistaMinulle on tämä myös tulossa. Tökkimään alkaneen Leonin Brunetti-sarjan tilalle on mukavaa saada jotain "italialaista" viihdykettä tilalle.
VastaaPoistaMielenkiinnolla odotan minkälaista väkeä siellä yliopistolla oikein on. Turun suomen historian laitos kun ei ainakaan ole kovin jännä paikka :)
Turun vastaavaa minäkin lukiessani muistelin :)
PoistaCamilla Läckbergin Enkelintekijä on mielenkiintoinen. Mikä siinä muuten on, että Ruotsissa ilmestyy hyviä dekkareita enemmän kuin ehtii lukemaan?
VastaaPoistaLeonin Brunetti-sarjalla on puolensa. Se rikkoo kliseitä eikä ole ihan niin kevyttä miltä aluksi näyttää.
Enkelintekijä on mainio! Ja jes, pian pääsen tämän kimppuun. Luin muuten Tuomaisen uusimman, ah <3
PoistaJoko sitä jostain saa? Julkkarit huomenna :)
PoistaEn uskaltanut lukea arviotasi Valan kirjasta, koska saatan lukea kirjan itsekin. Sen sijaan muusta jutustasi huomasin ilokseni, että Matti Röngältä tulee syksyllä uusi Viktor Kärppä -dekkari.
VastaaPoistaAssyriologina voin todeta, että monet todelliset assyriologit & arkeologit ovat oikeasti persoonina hyvin mielenkiintoisia ja erikoisia eikä yliopistopiireistä puutu kaikennäköistä intriigiä. Murhia tapahtuu vähän, mutta en ihmettelisi jos niitä olisi enemmänkin :). HYn historian laitoksella puolestaan vaikutti aikoinaan proffa, jonka tekemiset olisi loistavasti saanut punottua juuri dekkariksi. Assyriologeista ei ole juurikaan kirjoitettu elämäkertoja ja he kelpaisivat miltei sellaisinaan hahmoiksi monenlaisiin kaunokirjallisiin teksteihin.
VastaaPoistaLuin molemmat Valan dekkarit, keväällä 2013 ensimmäisen ja heti ilmestymisen jälkeen kesäkuussa toisen. Ja olen lukenut joka ikisen Donna Leonin kirjan. Totta kai näitä siis tulee verrattua keskenään, varsinkin, kun kumpikin kirjailija kirjoittaa Italiassa tapahtuvista asioista, kumpikaan ei ole italiaano, mutta molemmat asuvat siellä. Toinen on nuori, toinen ikäihminen. Valan tyyli on hiukan lörpöttelevää ja asiat eksyvät usein monipolvisesti paikkoihin, joista ei olisi ollut tarvis selostaa lukijalle eikä varsinkaan niin pitkästi. Toisinaan lukeminen - varsinkin ensimmäisen kirjan kohdalla - oli pitkäveteistä, puuduttavaa. Ja tämä kommentti siitä huolimatta, että olen italian opettaja, Italia-fani kaikin tavoin, asunut ja opiskellut (taidehistoriaa ja kulttuurin tutkimusta) siellä sekä kolunnut reissullani lähes koko maan. Valan toinen teos on juoneltaan vetävämpi, kerronta tiheämpää, mutta siitä jäi puuttumaan ensimmäisen kirjan inhimillinen ote. Kirjallinen tyyli on muuttunut ja jotenkin lukiessa tuli mieleen Dan Braunin teokset - vaikkei niitä voi verrata edes samalla viikolla - ote oli selostavaa ja asioita juostiin läpi.
VastaaPoistaLeonin teokset ovat pohtivia, lähes filosofisia, kirjallinen tyyli on aivan erilainen kuin Valalla. Leon on uponnut täysin venetsialaisten nahkoihin ja lukiessa jopa naurattaa, kun tunnistan tuon pohjoisen kolkan asukkaan käytöstavat, elämisen mallin ja ajattelun pohjavireen. Ehkä sellaiselle, joka ei ole asunut tai oleskellut pitempään Venetsiassa, tämä ajatusmaailma ei avaudu eikä lukija saa sellaista tuntumaa teoksista kuin siellä ollut. Mene ja tiedä.
Valan teoksissa puolestaan Rooma ei tunnu millään muotoa erityisesti roomalaiselta, sellaiselta italialaiselta ajattelumaailmalta, joka nousisi lukijalle tekstin pohjamudista käyden sydänjuuriin saakka koskettavana italialaisen kuvaamisena. Ei kun ei. Kirjoissa ei ole sellaista värettä rivien välissä. Tykkäsin kuitenkin lukea Valan kirjoja. Osa tästä tykkäämisestä lähtee omasta suomalaisuudesta ja siitä, että Vala on myös suomalainen ja siitä, että hän asuu siellä - kuten minä joskus.
t. Merja