Reijo Mäki: Intiaani

”Reijo Mäen Vares-sarjan puhuttelevuus perustuu paitsi Turun mystifointiin, perussuomalaisiin arvoihin ja myyttisiin renttutyyppeihin, myös epäloogiseen ja kaoottiseen juonenkehittelyyn.” Tätä rehtori Mauri Ylä-Kotolan lausahdusta olen näemmä lainannut viimekesäisessä Reijo Mäki -postauksessani kirjoittaessani Sheriffistä. Kyseinen teos aloitti ”uudistuneen” Vares-trilogian, jonka kakkososa Intiaani ilmestyi jo vakiintuneeseen tapaan kesäkuussa eli hyvissä ajoin kesän dekkarisesonkia silmällä pitäen. Vares on seikkaillut nyt siis jo 24 romaanissa. Lisäksi on vielä joukko Vares-novelleja. Kaveri alkaa olla varsin tuttu tyyppi uskollisille lukijoille, joihin itsekin lukeudun. Valitettavasti on sanottava, ettei tämä viimeisin seikkailu oikein sytyttänyt.

Mäellä on ollut loistava idea Intiaanin perusjuonen pohjalle: sumuisena heinäkuun aamuna Turun saaristossa yhteysalus M/S Västernin kaikki matkustajat ja henkilökunta ammutaan. Tekijät katoavat sumuun kuin tuhka tuuleen. Kuinka ollakaan juuri Jussi Vares on ensimmäinen alukselle nouseva henkilö joukkosurman jälkeen. Hänen naisystävänsä entisen miniän piti olla mukana aluksella, mutta tämä on kadonnut jäljettömiin.

Alkuasetelma saa siis melkein niskakarvat nousemaan odottavasti pystyyn: nyt seuraa jotakin oikeasti pelottavaa. Mutta ei. Valitettavasti Mäki tällä kertaa hukkaa hyvän ideansa parinsadan sivun ajaksi. Kun lopulta palataan itse asiaan, arvoitus ratkeaakin sitten varsin vaivattomasti. Harmittaa.

Mietin lukiessani jälleen, onko Mäki sellaisessa asemassa, että hänen teoksiaan ei sen kummemmin toimiteta. Nimittäin kunnon kustannustoimitus olisi taas kerran pelastanut paljon. Pois olisi kannattanut ainakin jättää alusta takauma, jossa paljastetaan, miten Jussi Vares törmäsi puumanaiseensa Petraan. Aivan silkkaa sivujen täytettä. Samaten loppupuolelta olisi kannattanut jättää pois kliseiset nimeämättömän henkilön ajatukset jostakin pahasta paikasta. Ne kun paljastivat ihan liian ajoissa keskeisen juonenkäänteen, joka muutenkin lässähtää pahasti. Vares ei joudu edes kunnon vaaraan kertaakaan. Ainoa jännittävä episodi sijoittuu jo kirjan alkupuoliskolle, kun sankari hiippailee kaarinalaisen puutarhaviljelmän tienoilla.

Eniten kuitenkin ihmettelin, miksi puolet kirjasta on sijoitettu Montanaan Yhdysvaltoihin. Tarinan kannalta keskeisten kahden henkilön Montanaan sijoittuvia seikkailuja seurataan tiiviisti, vaikka ne eivät sen kummemmin sitten liity mihinkään. Takakannessa jo paljastetaan, että kyseiset mies ja nainen lopulta kumpikin tulevat Turkuun, jolloin asiat alkavat lopulta rullata. Siihen asti Vares puuhastelee enemmän tai vähemmän väärien johtolankojen parissa. Turhauttavaa.

Tutut ainekset ovat jälleen sopassa mukana. Panokohtauksia on pari kappaletta, joten ei huolta. Vares vaikuttaa addiktoituneen itseään selvästi vanhempaan tuliseen naiseen, mutta sivupolkujakin matkan varrelle sattuu. Yhtä vähän juoneen liittyvät tälläkin kertaa inhan novellikirjailija Luusalmen äklöt kapakkajorinat. Luusalmi saisi kevyesti vastenmielisimmän romaanihenkilön arvonimen, jos sellaisia jaettaisiin. Kuvittelisin, että Mäki on Luusalmen hahmoon yhdistellyt useammankin todellisen kapakkafilosofin piirteitä. Ainakaan kukaan ei voi oikeasti yksin keksiä kaikkia niitä väsyneitä juttuja, joita Luusalmen suuhun on kirjoitettu. Turku on keskeinen osa kirjaa, ja siinä Mäki jälleen korjaa pisteet. Kaupunki tuntuu tutulta ja elävältä, ja on mukava kirjan sivuilla sen kaduilla ja jokilaivoilla seilailla.

Sheriffistä viime kesänä kirjoittaessani olen ollut selvästikin myönteisemmissä tunnelmissa. Intiaani saa kovemman kohtelun, mutta mielestäni syystä. Kirjassa on aika selvä pakkopullan tai välityön maku, valitettavasti. Kannattaisikohan Vares päästää pienelle paussille välillä? Ensi vuodeksi kai on jo tekeillä trilogian kolmas osa Cowboy. Ehkä sen jälkeen saamme lukea ihan jotain muuta.

Reijo Mäki: Intiaani

Otava 2013. 461 s.

Lainattu ystävältä.

P.S: Piti vielä tehdä googlauskierros, joka taas paljastaa, kuinka väärässä olenkaan.

Aamulehden Jussi Aurén suorastaan hehkuttaa: Nyt uusimmassa Vares-romaanissa Intiaani Reijo Mäki nimittäin jatkaa sitä nousukiitoaan, joka on tuonut maamme tunnetuimman yksityisetsivänkin uraan aivan uutta puhtia. 

Turun Sanomien Mari Viertolakin on pitänyt kovasti: Myös Intiaanin rakenteelliset ratkaisut toimivat hienosti. Samaan aikaan tapahtuu molemmin puolin Atlanttia, ja kerronta vuorottelee Turun ja Montanan välillä. Langat pysyvät kauan erillään, mutta juoni pitää otteessaan ehkä juuri siksi, että Mäki on arvomaailmaltaan selkeä: hyvät ovat hyviä ja pahat todella pahoja joka puolella maailmaa. 

Hmm.

P.S. Lisään tähän vielä Vares-sarjan kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Lista on peräisin Wikipediasta, joka yllättävän hyvin palvelee näitä kirjojen järjestyspulmia pohtivia lukuhaluisia. Vareksia ei ole mikään pakko lukea järjestyksessä, sillä juonet ovat täysin itsenäisiä eikä Vareksen elämäkään mitenkään kehity sarjan aikana. 

Moukanpeli. Hämeenlinna: Karisto, 1986. 

Satakieli lauloi yöllä. Espoo: Weilin+Göös, 1987. 

Marraskuu on musta hauta. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus, 1988. 

Sukkanauhakäärme. Helsinki: Otava, 1989. 

Jäätynyt enkeli. Helsinki: Otava, 1990. 

Kuoleman kapellimestari. Helsinki: Otava, 1991. 

Vares ja kaidan tien kulkijat. Hyvinkää: Book Studio, 1992. 

Enkelit kanssasi. Helsinki: Otava, 1995. 

Pimeyden tango. Helsinki: Otava, 1997.

Pahan suudelma. Helsinki: Otava, 1998. 

Keltainen leski. Helsinki: Otava, 1999. 

Mullan maku. Helsinki: Otava, 2000. 

Kolmastoista yö. Helsinki: Otava, 2001. 

Black Jack. Helsinki: Otava, 2003. 

Huhtikuun tytöt. Helsinki: Otava, 2004. 

Nuoruustango. Helsinki: Otava, 2005. 

Hard luck cafe. Helsinki: Otava, 2006. 

Uhkapelimerkki. Helsinki: Otava, 2007. 

Lännen mies. Helsinki: Otava, 2008. 

Valkovenäläinen. Helsinki: Otava, 2009. 

Kolmijalkainen mies. Helsinki: Otava, 2010. 

Mustasiipi. Helsinki: Otava, 2011. 

Sheriffi. Helsinki: Otava, 2012. 

Intiaani. Helsinki: Otava, 2013. 

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Onpa totisesti menossa melkoinen suomalainen kirjavuosi! Keväällä Riikka Pelo löi ilmat pihalle suurella eurooppalaisella romaanillaan Jokapäiväinen elämämme. Nyt Pauliina Rauhala teki saman mykistävällä esikoisromaanillaan Taivaslaulu. On vasta heinäkuu. Mitä vielä onkaan tulossa?

Pelon ja Rauhalan teokset ovat keskenään hyvin erilaiset, mutta yhdistäviä tekijöitäkin on. Kumpikin kirjailija käyttää kieltä suorastaan taianomaisesti. Pelon pitkät, täyteen ladatut lauseet hengästyttivät minut, ja Rauhalan kuulaat virkkeet virvoittivat mielen. Rauhalan romaani käsittelee vanhoillislestadiolaisuutta, ja samaa aihetta Pelo koskettelee esikoisromaanissaan Taivaankantaja (nyt vasta huomasin näiden teosten nimienkin lähisukulaisuuden). Rauhalan näkökulma on aikuisen, mutta hänkin tekee teräviä huomioita siitä, miten voimakkaasti lapset kokevat uskonnollisen puheen. Pelon teoksessa näkökulmakin on lapsen, tosin varsin kapinallisen.

Tämän enempää en aio Peloa ja Rauhalaa tai heidän teoksiaan vertailla. Siihen ei ole mitään tarvetta.

Taivaslaulu on raju selviytymistarina ja samalla äärettömän kaunis ja hienovireinen rakkauskertomus. Vilja ja Aleksi ovat kumpikin vanhoillislestadiolaisia, jotka nuorina opiskelijoina rakastuvat. Rakkaus on kauneinta ja ihaninta, mitä kumpikaan on koskaan kokenut. Molempien lapsuus on ollut vähemmän rakkaudentäyteistä, ja he uskovat, että he voivat antaa tuleville lapsilleen enemmän kuin ovat itse aikoinaan saaneet. Täydellinen perhe kangastelee kummankin haaveissa.

Kirjan nykyhetkeä seurataan minäkertojana toimivan Viljan kautta. Perheessä on neljä lasta, ja Viljalla on ollut yksi vaikea keskenmeno: vauva on kuollut kohtuun ja Vilja on joutunut synnyttämään hänet. Vilja tuntee kadottavansa vähitellen itsensä. Odotusajat ovat olleet ennen kaikkea henkisesti vaikeita, ja Vilja on ollut usein masentunut. Elämänhallinta tuntuu katoavan nopeassa tahdissa seuraavien raskauksien myötä. On vaikeaa ellei mahdotonta täyttää yhteisön hänelle naisena asettamia vaatimuksia kodin ja lasten hoidosta. Miksi sitten on synnytettävä yhä uusia lapsia, vaikka omat voimavarat eivät enää riitä jo syntyneistäkään huolehtimiseen ja rakastamiseen?

”Minun lapseni tulevat taivaan Jumalalta. Jo aikojen alussa Jumala on tiennyt pienet sielut, jotka juuri minun kohtuuni lähetetään kypsymään. Sitä ennen he nukkuvat taivaan kehdoissa tuulten keinuteltavina. --- Isä Jumala istuu joka päivä jykevän työpöytänsä ääressä ja kirjoittaa kultaisella kynällä paksuun mustaan kirjaan aikatauluja. Hän valmistelee kehtolaisten lentomatkoja äidinmahoihin. --- Minä näen, kuinka isä Jumala suuttuu, jos paksun mustan kirjan aikataulut menevät sekaisin. --- Yhdellä valtikanheilautuksella tapahtuu rangaistus: siunaus on otettu pois. Sen jälkeen koteihin ei ehkä saadakaan lapsia. Sen jälkeen koteihin voi syntyä vääriä lapsia. Lapsia, jotka alkavat kasvaa väärällä hetkellä, kun jonkun toisen olisi jo pitänyt olla kasvamassa. Lapsia, jotka eivät ole Luojan luomisihmeitä vaan ainoastaan ihmistekoisia. Lapsia, joita Jumala ei tunne. Sillä hetkellä kun paksun mustan kirjan eräpäivä menee ohi, äidistä tulee murhaaja.”

Aleksin muistelemana päästään kurkistamaan myös aiempia tapahtumia. Aleksin isän ankaruus ja ankeat koulukokemukset ovat varjostaneet herkän pojan lapsuutta ja nuoruutta. Häntä ei kuitenkaan ole nujerrettu, vaan lempeän kuoren alla on oikeanlaista lujuutta ja periksiantamattomuutta. Henkilökuvauksessa Rauhala on todella taitava. Hieman rakastuin Aleksiin kirjaa lukiessani, ja Viljasta pidin kovasti myös. Hänenlaiseensa ihmiseen tutustuu mielellään.

Myös pariskunnan lasten ajatusmaailmaan päästään kurkistamaan tyttöjen nukkeleikkien kautta. Näistä lyhyistä välähdyksistä löytyy monia viiltävän tarkkoja huomioita erilaisista käyttäytymiskoodeista.

Hieman yllätyin, kun sivulla kahdeksankymmentä ”lainataan” yllättäen kokonainen blogiteksti kommentteineen. Blogissa anonyymi kirjoittaja pohdiskelee (vanhoillis)lestadiolaisia opinkappaleita ja niistä johdettuja jyrkkiä käytännön elämää sääteleviä ohjeita, ja saa luonnollisesti tyrmäävää palautetta, joskin myös kiitosta. Pidin näitä tekstinosia jotenkin romaanin rakenteelle haitallisina ja vieraannuttavina selittelyjaksoina, mutta lopussa nekin nivoutuvat tarinaan.

Taivaslaulu herätti minussa oikean tunteiden kirjon. Ensinnäkin huomasin hieman häpeilevänikin sitä, kuinka mieluusti luin kirjaa. Pääsinhän aitiopaikalta näkemään, millaista elämä parhaimmillaan ja pahimmillaan on ns. tavallisilta ihmisiltä suljetussa yhteisössä. Kirja siis lääkitsi tirkistelynhaluani! Toiseksi tunsin moneen kertaan suorastaan raivostuvani tarinan edetessä. Millaista ”uskontoa” voidaankaan harjoittaa silkan vallanhalun varjolla! Sekulaari feministi minussa tunsi silkkaa murhanhimoa. Jouduin moneen kertaan muistuttamaan itselleni, että luen romaania, siis fiktiota. Rauhala ei ole Vilja. Hän on todennäköisesti käyttänyt teoksessa omia kokemuksiaan, mutta myös muiden ihmisten kokemuksia, asioita, joita hän on nähnyt tai joista hän on kuullut tai lukenut. Romaanin tarina on todennäköisesti myös kärjistys, vaikka surullista on, että yhtä todennäköisesti paljon hurjempia ja karmeampia tarinoita on tapahtunut ja tapahtuu edelleen ihan oikeasti.

Kirjan ääressä myös moneen kertaan liikutuin aivan aidosti. Rauhalan tarina on kuitenkin perimmältään positiivinen, jopa onnellinen. Kuinka realistinen se sitten niiltä osin on, onkin jo toinen kysymys. Mutta ennen kaikkea tunnen suurta kunnioitusta kirjailijan paitsi mitä ilmeisimpiä kirjoittajanlahjoja kohtaan myös hänen verratonta kansalaisrohkeuttaan kohtaan. On aivan varmaa, että kirjailija tulee saamaan teoksestaan häijyäkin palautetta. Tulinen järvi lienee luvatuista rangaistuksista niitä lievimpiä, jos ironia tässä yhteydessä sallitaan. Taivaslaiva on rohkeasti kirjoitettu, tarpeellinen kirja. Kiitos siitä!

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Gummerus 2013. 281 s.

Pyytämätön ennakkokappale kustantajalta. Kiitos!

Taivaslaulusta on kirjoittanut jo muutama muukin bloggaaja.

Lumiomena-blogin Katja: ”Olen harvasta esikoisesta näin vaikuttunut, harva kirja on koskettanut samalla tavalla.”

Sinisen linnan kirjaston Maria: ”Rauhalan romaani tarjoaa samastumiskohteen monille sellaisillekin pienten lasten äideille ja isille, joilla ei ole mitään suhdetta lestadiolaisyhteisöön. Niin kauniisti ja elävästi Rauhala kuvaa niin turhautumista kurahoususulkeisten ja jatkuvien pyyntöjen ja vaatimusten äärellä kuin rakkautta ja ylpeyttäkin sekä iloa yhteisistä pienistä ja suurista hetkistä, kaakaoretkestä lumiseen metsään ja vastasyntyneen tuhinasta vatsan päällä.”

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika: ”Uskaltaisinko kirjoittaa... Uskallan! Taivaslaulu on tämän vuoden paras kirja, teos, jonka pariin tulen palaamaan vielä useasti. Rauhala, sinä rohkea nainen. Kiitos!”

Kotimaa-lehden verkkosivuilla lyhyt Rauhalan haastattelu.

P.S. Kiitän kaikkia alle kommentin jättäneitä, anonyymeja keskustelijoita myös. En aio ryhtyä minkäänlaiseen väittelyyn, joka koskee vanhoillislestadiolaista elämäntapaa tai muutakaan. Jos asia kiinnostaa, kannattaa tutustua Omat polut -blogin Taivaslaulua käsittelevään laajaan ja perinpohjaiseen kirjoitukseen.

P.S. 2: Aiheesta myös Anna-Maija Ylimaulan Papintyttö -kirjoituksessani.

P. S. 3: Juttuni Taivaslaulun teatteriversiosta täällä.

Paula Havaste: Kymmenen onnen Anna

Paula Havasteen muistan viime vuosituhannen lopulta jostakin seminaarista, jossa hän oli puhumassa väitöstutkimuksestaan. Havastehan tutki Tarzan-kirjojen mieskuvaa, ja aihe jäi mieleeni, koska olen lukenut kirjaimellisesti loppuun teoksen Tarzan, apinain kuningas (tms.). Sittemmin Havaste siirtyi kaunokirjallisuuden puolelle ja alkoi kirjoittaa historiallisia (viihde)romaaneja. Jostain syystä en ole tullut yhtään hänen teostaan lukeneeksi aiemmin, vaikka aihepiiri kiinnostaa monellakin tavalla ja vaikka olen saanut kirjoista lämpimiä suosituksiakin. Mutta nyt nappasin Havasten esikoisromaanin kirjastosta kesälukemiseksi.

Kymmenen onnen Anna sijoittuu jonnekin pohjoisehkoon Suomeen maaseudulle ja arvioni mukaan 1600-luvun alkuvuosikymmeniin. Annan puoliso nimittäin on nuijasodan veteraani. Juuri muita ajoitusta tai paikallistamista helpottavia vinkkejä en kirjasta saanut kiinni. Taas sellainen seikka, jolla ei oikeastaan ole mitään merkitystä itse tarinan kannalta, mutta lukijana ja ihmisenä olen sellainen, että haluaisin jonkinlaiset tunnistettavat koordinaatit turvakseni.

Anna on äidin nuoruudenhairahduksen häpeällinen hedelmä, joka pääsee armosta mukaan, kun äiti naidaan talonemännäksi. Äidiksi hän ei vain enää saa synnyttäjäänsä kutsua, ja muutenkin osana on lähinnä ilmainen piikatyttö. Pikkuisen kohtalo olisi saattanut olla paljon karumpi, ellei vanhaemäntä Ämmi olisi ottanut tätä hoiviinsa. Ämmi opetti Annalle vanhaa tietoa parantamisesta ja yrteistä. Mietin tässä vaiheessa, kuinka yleinen ratkaisu tämä on, että realistisehkon historiallisen romaanin sankaritar on jonkinlainen parantaja tai tietäjä. Näppituntumalta sanoisin, että aika yleinen. Parantajan rooli oli kai ainoa hiemankin kiinnostava mahdollisuus naiselle.

Annan elämää seurataan varsin uskollisesti. Kuusitoistavuotiaana hänet naitetaan jurolle Ulvarille, Annaa aika paljon vanhemmalta vaikuttavalle miehelle. Koti on syrjäinen savupirtti, ja olot äärimmäisen yksinkertaiset ja alkeelliset. Anna ei kuitenkaan valita osaansa, vaan ahkeroi miehensä rinnalla kykynsä mukaan. Ensimmäiset vuodet ovat vaikeita, ja koko perhe on menehtyä pahimpana nälkätalvena.

Kirjassa ei varsinaisesti ole muuta juonta kuin Annan elämä. Muuta ei välttämättä tarvitakaan, sillä hämmästyin, kuinka hyvin viihdyin kirjan parissa. Anna tekee työtä, kirjaimellisesti raataa sormet verillä, pitääkseen itsensä ja perheensä hengissä. Havaste on tehnyt mielettömästi taustatutkimusta entisajan työmenetelmistä, ruuista, vaatteista, työkaluista ja muusta maalaiselämään kuuluneesta. Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti todella monia töitä ja askareita, joista ihmisten oli selvittävä. Yllättäen tämä ei tuntunut pitkästyttävältä vaan olikin kiinnostavaa ja sohvalla lämpimässä istuessa jopa viihdyttävää. Ihmisen kohtalo riippui omasta ahkeruudesta ja neuvokkuudesta, mutta silti saattoi luonto milloin tahansa näyttää voimansa ja viedä kuukausien työn tulokset hetkessä.

Havasten tutkijatausta näkyy esimerkiksi kirjan lopusta löytyvästä yrttiluettelosta. Mukana on myös tietoa siitä, mihin vaivaan ja miten mitäkin yrttiä on käytetty. Monet vanhat kasvien nimet ovat virallisia nimiä kuvaavampia. Esimerkiksi nappikukka on paljon järkeenkäyvempi kuin pietaryrtti.

Annalle Ämmin opetukset hengistä ja jumalista ovat tärkeitä. Vanhan väkevän loitsun lukeminen saa hänen verensä kiertämään, ja pihlajan juurella oleva kotitalo tuntuu turvalliselta. Ulvar torjuu kaiken yrttitiedonkin noituutena, eikä pappikaan sitä hyvällä katso. Jonkin verran kirjassa rakennetaan jännitettä kirkon ja tavallisen kansan välille, mutta mitään Juhani Ahon Panun kaltaista valtataistelua ei kuitenkaan uskontojen välillä käydä. Anna on taipuisa eikä itsekään ole kiinnostunut noituudesta, vain parantamisesta ja auttamisesta.

Kymmenen onnen Anna on täysin itsenäinen romaani, mutta samalla se aloittaa neljän romaanin sarjan. Kotasavun Marjan nimihenkilö on Annan tytär, joka nai ensimmäisen kirjan loppupuolella lappalaismiehen ja lähtee tämän mukaan pohjoiseen. Seuraavat kirjat eli Lapinmaan Niila ja Maaren, samaanien sukua, näyttäisivät ainakin nimiensä perusteella sijoittuvan Lappiin.

Romaani Kaksi rakkautta (2010) on myös historiallinen romaani, mutta sijoittuu lähihistoriaan eli jatkosodan aikaan. Sekin on ehtinyt saada jo kaksi jatko-osaa eli romaanit Yhden toivon tie ja Kolme käskyä. Kummankin kirjan kohdalla kustantaja mainitsee, että kyseessä on ”itsenäinen” jatko-osa.

Pidin Kymmenen onnen Annasta, mutta nyt kun lukemisesta on jo toista viikkoa, en enää ole aivan varma, jatkanko tätä varhaisempaa sarjaa vai kokeilenko seuraavaksi tuota Kahta rakkautta. Mielelläni kuulisin muiden kokemuksia Havasten tuotannosta. Miten kannattaisi edetä?

Paula Havaste: Kymmenen onnen Anna

Gummerus 2003. 391 s.

Lainattu kirjastosta.

Lukeminen on terveellistä ja kesälukumaraton II

Jälleen uusia todisteita sen puolesta, että lukeminen on oikeasti terveellistä! Norjalaiset ovat nimittäin tehneet laajan tutkimuksen kulttuuriharrastusten vaikutuksista ihmisen elinajan pituuteen. Tulokset ovat rohkaisevia. ”--- kulttuuririennoissa käyvät ihmiset voivat paremmin ja ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin kulttuuria kaihtavat. --- Yhteys vielä syveni annoskoon mukaan: mitä enemmän ravitsi itseään kulttuurilla, sitä paremmin meni.” (Tiede 7/2013.)

Tiede 7/2013, kuva Mikko Väyrynen.

Tiede-lehden artikkelia Musiikki ja museo pidentävät ikää varten on haastateltu suomalaista neurologian dosenttia ja kirjailijaa Markku T. Hyyppää, jonka mukaan kulttuuria harrastavat elävät huomattavasti pidempään kuin ne, jotka eivät harrasta. Todella pitempään tarkoittaa kahta, jopa kolmea vuotta, eikä vastaavaa etua saavuteta esimerkiksi laihduttamalla tai terveysliikunnalla. Aivan mahtavaa, eikö totta?

Salaisuus piilee Hyypän mukaan kulttuuririentojen sosiaalisuudessa. Mutta onneksi heti perään kerrotaan, että vastaava sosiaalinen aspekti on – hieman yllättäen – myös lukemisharrastuksessa. ”Vaikka ihminen lukee yksin, tilanteessa vaikuttaa sosiaalisen läsnäolon tuntu. Tiedetään, että läsnäolon kokemus on aivotoiminnan kannalta tärkeää. Myös vaikkapa käynti kirjastossa merkitsee, että on sosiaalisessa elämässä kiinni.” Tuosta viimeisestä lauseesta Hyyppä ansaitsisi mitalin! Tiedoksi tämä HETI niille päättäjille, jotka aikovat kotikaupunkini kirjastoja sulkea!

Artikkelin lopussa todetaan vielä, että pehmomaineessa olevaa kulttuuria ei oteta ehkä vakavasti siksi, että sen harrastaminen on hauskaa eikä vaadi askeesia, itsekuria ja hikoilua. Sopii ainakin suomalaiseen mentaliteettiin, vai kuinka? Hauska ei vain voi olla terveellistä.

Koska siis lukeminen on huipputerveellistä, voi sitä lämpimästi suositella kaikille. Lisää sosiaalisuutta lukemiseen saa vaikkapa osallistumalla lukupiireihin tai yhteislukutempauksiin. Näistä jälkimmäistä olisi tarjolla heti huomenna, kun Blogistanian kesälukumaraton II starttaa. Ohjeet maratoonailuun voi vilkaista vaikkapa täältä, ja mukaan haluavat voivat ilmoittautua Hys, äiti lukee nyt! -blogissa. Osallistuin itse edellisviikon ponnistukseen eli 10.7. käytyyn kisaan. Kokemus oli hieno, mutta raskas. Lukumaratoonaus ei oikein taida olla minulle sopivaa extremeä, mutta on mukava vain asettua seuraamaan toisten suorituksia. Mukaan on ilmoittautunut tätä kirjoitettaessa (la 20.7.) jo likemmäs kolmekymmentä bloggaajaa, eli suosio on jopa ensimmäistä kertaa suurempi!

Pitkää ikää kaikille ja maratonisteille tsemppiä!

P.S. Salainen aseeni yhä pidemmän ja terveemmän elämän tavoittelussa: äänikirjat + lenkkeily!

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Mitä sanoa kirjasta, jonka toivoisi jokaisen viihdyttävän kirjan ystävän lukevan, mutta joka on niin juonivetoinen, ettei siitä voi oikein mitään kertoa paljastamatta liikaa? Lue tämä kirja, jos pidät vangitsevasta psykologisesta jännityksestä ja siitä, ettei voi hetkeäkään olla varma, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lue tämä kirja, jos sinulla on aikaa istua nenä kirjassa useampikin tunti, sillä kirjan jättäminen kesken hetkeksikään vaatii ponnisteluja ja siinä on sentään melkein 450 sivua.

Puhun siis kesän yhdestä myyntihitistä, yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin kirjasta Kiltti tyttö (Gone Girl). Kirjan mustanpuhuvat kannet alkoivat tiheään tahtiin vilahdella kirjablogeissa ja lehdissäkin, mutta en oikein syttynyt. Mistä kummasta tässä nyt kohkataan? Mutta kun yhä arvovaltaisemmat blogistit alkoivat tästä pitää ääntä, kiinnostuin lopulta minäkin. Sain kirjan ennakkoversion lahjaksi blogiystävältäni Booksylta (<3), ja sitten se olikin menoa.

Kirjan luin aika viattomana, sillä vasta tätä juttua väsätessäni tajusin, että etunimi Gillian viittaa naiseen (uhh, tyhmä minä). Flynn (s. 1971) on kotoisin Kansas Citystä Missourista, joten Kiltin tytön tapahtumat on sijoitettu kirjoittajalle tuttuihin maisemiin. Samoille seuduille sijoittuvat myös kahden edellisen teoksen tapahtumat. Esikoisteos Sharp Objects vaikuttaa kirjailijan kotisivujen esittelyn perusteella todella pelottavalta. Toimittaja Camille Peaker palaa kotikaupunkiinsa selvittämään kahden pikkutytön kammottavaa murhaa. Palatessaan hän joutuu kohtaamaan oman julman menneisyytensä ja perheensä riekaleet. Dark Places vaikuttaa vähintäänkin yhtä pelottavalta. Seitsemänvuotias Libby pakenee ja pelastuu, kun hänen viisitoistavuotias veljensä surmaa muun perheen. Libby todistaa veljeään vastaan, ja tämä joutuu vankilaan. Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin traumatisoitunut Libby koettaa tienata lupaamalla etsiä todisteita, joiden avulla veli pääsisi vapaaksi. Libby joutuu kohtaamaan lapsuutensa kauhut ja huomaa jälleen pakenevansa henkensä edestä.

Näihin kahteen edeltäjään verrattuna Kiltti tyttö vaikuttaakin aika leppoisalta kirjalta! Mukana ei ole lapsia eikä aivan mielettöminä riehuvia mielipuolia, ainakaan paljon. Kiltin tytön viehätys piilee paljolti paitsi loistavasti punotussa juonessa myös taiten laaditussa rakenteessa. Kuten kannessakin sanotaan, jokaisella tarinalla on kaksi puolta. Lukija pääsee heti alusta mukaan tarinan kumpaankin puoleen.

Nick ja Amy Dunnen viides hääpäivä ei ala kovin hyvissä tunnelmissa. Nickiä ahdistaa avioliiton tila jo aamulla vuoteessa, kun hän herää keittiöstä kantautuviin kokkaamisen ääniin. Pariskunta on ollut oikea kiiltokuvaesimerkki täydellisestä onnesta avioituessaan, mutta nykyhetki on kaukana idyllistä. Nick on ollut menestyvä toimittaja, mutta internet, bloggaajat ja lama ovat vieneet aikakauslehdiltä asiakkaat, ja Nick on saanut potkut. Naistenlehtiin psykologisia testejä laatinut Amy on myös irtisanottu. New Yorkista pari on muuttanut pikkuruiseen Carthagen kaupunkiin Missouriin hoitamaan Nickin vanhempia. Äiti on sairastunut syöpään ja isä Alzheimerin tautiin. Carthagessa Nick koettaa päästä jaloilleen kaksossiskonsa kanssa perustamansa baarin avulla. Rahat yritykseen on lainattu Amylta, joka taas on saanut rahat psykologivanhemmiltaan. He ovat aikoinaan rikastuneet julkaisemalla opettavaista lastenkirjasarjaa Ihmetyttö Amy, jonka sankaritar muistuttaa hämmästyttävästi Amya…

Painajainen alkaa, kun Nickin naapuri soittaa hääpäivän iltapäivänä ja kertoo, että Nickin ja Amyn kodin ulko-ovi näyttää olevan auki ja kissa on pihalla. Nick rientää kotiin. Siellä on selviä kamppailun jälkiä olohuoneessa, mutta Amysta ei jälkeäkään. Alkaa poliisitutkinta ja etsintä. Nickiä luonnollisesti kuulustellaan, ja poliisi vaikuttaa epäluuloiselta. Nick vielä paljastaa lukijalle valehdelleensa useastakin yksityiskohdasta poliisille! Samaan aikaan lukija saa eteensä otteita Amyn päiväkirjasta, jossa hän kertoo rakastumisestaan Nickiin. Mies on ollut vastaus kaikkiin hänen unelmiinsa. Vähitellen päiväkirjamerkinnöistä alkaa kuitenkin paljastua yhä synkempiä asioita ja pahaenteisempiä seikkoja.

Amyn ja Nickin traditioihin on kuulunut hääpäiviin liittyvä aarteenetsintäleikki. Amy on ripotellut ympäri kaupunkia toisiinsa johtavia vihjeitä, jotka ratkaisemalla Nick on lopulta löytänyt hääpäivälahjansa. Nickin tyrmistykseksi poliisi löytää vaatehuoneesta lahjapaketin, josta paljastuu ensimmäinen vihjekirje. Amyn etsintöjen lisäksi alkaa siis myös häälahjan etsintä. Kylmä kauhunhiki alkaa nousta Nickin otsalle.

Tässä pääpiirteissään tarinan lähtötilanne. Siinä näyttäisi olevan aineksia, joista Flynn on rakennellut aiempiakin kirjojaan. Menneisyyden salaisuudet, jotenkin vinksahtaneet perheet, painajaismainen tunnelma. Juuri kun lukija kuvittelee lopultakin käsittävänsä, miten tilanne ratkeaa, seuraa yllätys. Ainakin minä annoin yllättää itseni useaan kertaan ennen loppua. Ei paha. Henkilökuvauksessa Flynn on mahdottoman taitava. Jälkikäteen ajateltuna kirjassa ei ollut yhtäkään mukavaa ihmistä, mutta kaikkien toiminta on kuitenkin järkeenkäyvän tuntuista. Flynn myös näyttää viiltävästi, miten media pyörittää tragedioita ja tekee niillä tiliä häikäilemättä ja miten taitavat manipuloijat taas osaavat pyörittää mediaa.

Mikäli yhtään osaan kustannusmaailman menoa ennalta arvata, suomennetaan vielä Flynnin aiemmatkin teokset, jotka ovat olleet menestyksiä nekin. Ainakin toivon niin! Kiltistä tytöstä on näemmä tekeillä myös elokuva. En ihmettele.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (Gone Girl)

Suom. Terhi Kuusisto. WSOY 2013. 447 s.

Ennakkokappale lahjaksi blogiystävältä. Kiitos!

Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma on kuulunut niihin nuoriin suomalaisiin kirjailijoihin, joiden olemassa olon olen kyllä rekisteröinyt ja joiden tuotantoa olen jollakin silmäkulman nurkalla seuraillut, mutta jonka yhtäkään kirjaa en ole lukenut. Nuori helsinkiläinen mieskirjailija, joka kirjoittaa Helsinki-aiheisia teoksia, ei oikein vaikuttanut omimmaltani. Sitten sain viime syksynä luotettavalta taholta eli eräältä kollegaltani ja hyvältä ystävältäni varman vinkin, että Raksa kannattaa lukea ja että itse asiassa miehenikin voisi sen vaikka lukea.

Pistin vihjeen kiitollisena mieleen, sillä joululahjaideoista on jatkuva pula. Joululahjaksi sitten miehelle kirja tupsahtikin. Lahjakirja luettiin, mikä ei ole ihan itsestäänselvyys, sillä ainakin Ilkka Remeksen 6/12 on edelleen avaamattomana hyllyssä. Kun kyselin, millainen kirja oli, tuli vastaukseksi jonkinlainen toteamus, että olihan se ja että kyllähän sen nyt luki. Ei siis lainkaan huono!

Toukokuussa sain kutsun Gummeruksen syksyn uutuuksien esittelytilaisuuteen, jossa Tuomas Vimmaakin tovi haastateltiin. Syksyllä nimittäin ilmestyy Vimman seuraava romaani Ruutukymppi, joka on jatkoa Raksalle. Ruutukympissä Raksan minäkertoja Sami ”lähtee mukaan television reality-tuotantoon, jossa remontoidaan, sisustetaan ja lopuksi pöyhitään tyynyt. Jos rakennusalalla oli pientä kuprua ja osaamattomuutta, televisiotuotanto osoittautuu suorastaan katastrofaaliseksi.” (Gummeruksen nettisivuilta voi lukea lisää.) Olen melko koukussa moniin television sisustusohjelmiin, kuten Huvilaan&Huussiin, joita on kiva katsella miehen asiantuntemukseen nojaten. Remontointi kun yleensä ohitetaan varsin kevyesti ja siirrytään suoraan visioinnista tyynyjen pöyhintään. Aihe siis kutkuttaa jo valmiiksi. Olisi kiva päästä kurkkaamaan ns. kulissien taakse!

Raksa jäi kuitenkin hyllyyn nököttämään ja odottamaan ns. parempia lukuaikoja, mutta sitten se sattui keväällä silmään Elisa Kirjan äänikirjatarjouksista. Ostin ja latasin äänikirjan lenkkiseurakseni. Siihen tarkoitukseen se olikin oiva valinta, sillä kuunnellessani viihdyin hyvin mutta mietin, olisinko sittenkään tätä ihan kirjana lukenut loppuun.

Hyllystä löytyvä versio on kirjan toinen painos, joten kansiliepeessä on otteita arvioista. Kirjaa ylistetään ja sitä pidetään osana työläiskirjallisuuden jatkumoa, vaikka näkökulma onkin pomo- ja omistajaportaassa. Minäkertoja Sami on noin kolmevitonen opiskelunsa kesken jättänyt rakennusinsinööri, joka toiminut työnjohtotehtävissä pienessä rakennusfirmassa. Firma lähtee Samin alta, eikä uutta työtä olekaan niin vain otettavissa. Sitten kuin ihmeen kautta hänelle avautuu projektinvetäjän pesti hienossa helsinkiläisessä Hyperborea Constructions -nimisessä firmassa, jonka omistajan tytär Danika Stenhammar johtaa käytännön toimia. Firman toimintaperiaatteet ja -tavat ovat täysin armotonta työntekijöiden piiskaamista. Esimerkiksi projektipäälliköiltä edellytetään 24/7-sitoutumista ja tavoitettavuutta. Nämä yksityiskohdat eivät Samia pelota, sillä työ vaikuttaa haasteelliselta ja kiehtovasta Danikasta tulee hänen lähiesimiehensä.

Samin hyvä ystävä Kari on juuri nousemassa lakifirma Överdörf&Bundbergin osakkaaksi. Samaan aikaan Karin yksityiselämä on pahassa kriisissä. Avioliitto on menossa kiville ja alkoholia kuluu yli oman tarpeen. Työkiireitten ohella Sami koettaa auttaa Karia parhaansa mukaan, tosin tuloksista voidaan olla pariakin mieltä. Sitten selviää, että Samin uusi työnantaja tavoittelee juuri Överdörf&Bundbergilta isoa tilausta. (Henkilöiden ja yritysten nimet ovat selvästikin tarkasti harkittuja!)

Juoni ei tunnu etenevän kovin jäntevästi, mutta loppuun päästyään näkee, että Vimmalla on kyllä ollut ohjakset käsissään koko ajan. Sivujuonet vain tahtovat välillä viedä lukijan huomion turhan pitkäksi aikaa toisaalle. Juoni ei ehkä olekaan kirjassa tärkein pointti, vaan Vimma on halunnut kertoa rakennus- ja sisutusalaan liittyvistä ilmiöistä erilaisia anekdootteja, jotka viihdyttävät ja hymyilyttävät, mutta samalla kylmäävät. Vedätetyksi alalla tuntuvat joutuvan kaikki: asiakkaat, työntekijät, yritykset, valtio. Häikäilemättömin menestyy, kun rehellisyyskin on vain kauppatavaraa. Yhtenä sivujuonteena Sami vie erään asiakkaansa illastamaan Hans Välimäen ravintolaan aavistamatta lainkaan etukäteen, millaisesta paikasta onkaan kyse. Alkukesästähän kohistiin kyseisen ravintoloitsijan harjoittamasta hintapolitiikasta vesilasillisen suhteen.

Katastrofin tuntu leijuu ilmassa koko romaanin ajan. Samikaan ei ole täysin tietämätön tilanteesta, mutta jatkaa silti uupumuksesta piittaamatta sitkeästi eteenpäin. Ritarillisesti hän seisoo Danikan vierellä, tapahtuipa mitä hyvänsä. Monenlaista tapahtuukin!

Kirjan esipuheessa Vimma kertoo työskennelleensä helsinkiläisessä vanhojen kivitalojen korjausremontointiin erikoistuneessa yrityksessä kirjan aihetta etsiessään. Sen verran olen lähietäisyydeltä alaa seurannut, että ainakin pääpiirteissään teksti on faktojen osalta uskottavaa (eikä mieheltäkään tullut toisenlaista palautetta). Perehtyneisyys näkyy myös kirjassa käytetyssä ammattislangissa, jota Vimma viljelee paikoin yliampuvastikin. Kielellä leikittely tuntuu muutenkin kirjoittajaa kiehtovan. Olisi kiintoisaa vaikkapa kerätä teoksesta kaikki tupakointia tarkoittavat tai siihen liittyvät ilmaukset.

Loppuratkaisun häämöttäessä olin kuitenkin pienoisesti pettynyt. Olin odottanut jotain dramaattisempaa romahdusta, mutta loppu tuntui tulevan kaiken pahaenteisyyden jälkeen yllättävän siististi. Mutta ihan niin ei sitten kuitenkaan käynytkään. Vimma on vielä aivan viime sivuille rakentanut huiman kohtauksen, jossa sankaritar kohtaa pahimman vihollisensa, verotarkastaja Damien Hillerin. Ukkosen jyrinä ja salamointi toimivat kohtauksen lavastuksena. Vimma on vielä kylvänyt sekaan joukon kirjallisia viitteitä aina Infernosta Mordoriin asti.

”Ylitarkastaja Hillerin valtavaa työhuonetta valaisi ainoastaan pieni, energiansäästölampulla varustettu pöytävalaisin, joka pihisteli kelmeää valoaan. Lattiaa peittävään nuhjuiseen veronvireään mattoon oli kuvioitu kruunu, kaksi ristikkäistä nuolta sekä kolme kolikkoa. Nurkassa seisova täytetty karhu oli parhaat päivänsä nähnyt, mutta sen silmät kiiluivat vielä merelle antavista ikkunoista välkkyvien salamoiden valossa, jotka heittivät otuksen varjon koko huoneen kokoiselle seinälle.”

Kirja on siis melkoinen sekoitus sitä työläisromaania, veijaritarinaa ja kauhuromaania, lukijan omasta taustasta riippuen. Jos suunnittelisin pääkaupunkiseudulla remontin teettämistä asuntooni, en saisi tämän luettuani unta. Mutta onneksi sellainen kauhuskenaario ei ole kohdallani mahdollinen!

Tuomas Vimma: Raksa

Gummerus 2011. 437 s. Äänikirjan kesto 9 tuntia 11 min. Lukija Jukka Peltola.

Kirja ja äänikirja ostettu.

Mikaela Sundström: Alati taivaat (lukumaratonsatoa)

Keskipaljon lukevana (tai ainakin jatkuvasti lukevana) ihmisenä olen monesti hämmästellyt sitä, miten ainakin näennäisesti täysin sattumanvaraisesti luettaviksi valitut kirjat näyttävät jollakin tavalla keskustelevan keskenään tai asettuvan jatkumoksi. Näin kävi taas Blogistanian kesälukumaraton I:nkin aikana. Luin alkajaisiksi Inka Nousiaisen osittain sota-aikaan sijoittuvan sukupolviromaanin Kirkkaat päivä ja ilta. Seuraavaksi käteeni osui jostakin kirjaston poistolaarista pelastamani Mikaela Sundströmin vuoden 1999 Finlandia-ehdokas Alati taivaat, jonka kaunis nimi soitti siellä laarin ääressä jotain vaimeaa mieleni kelloa.

Jo nimet ovat sukua toisilleen. Nousiaisen kirjan nimi tulee papin pitämästä vihkipuheesta, jossa lainataan Raamattua. Sundströmin kirjan nimi taas on vanhasta virrestä. Kirkollis-kristillistä kuvastoa siis, jotain hyvin perisuomalaista. Nykyajan menossa on vaikea muistaa, kuinka vahvasti hyvinkin vanhoillinen luterilaisuus vaikutti esimerkiksi koulujen arkeen esimerkiksi 70-luvulla, peruskoulussakin.

Alati taivaat on myös jonkinlainen sukupolviromaani, ja siinäkin sota-aikaisilla tapahtumilla on merkityksensä nykyajan eli 1980- ja 1990-luvun tapahtumiin. Keskiössä on Katarina, itäuusmaalaisen, suomenruotsalaisen maatilan nuorempi tytär, joka jo 16-vuotiaana riuhtaisee itsensä lähes väkivalloin irti näännyttävistä perheriidoista ja taakse jääneestä koulukiusaamisesta. Hän pakenee Lontooseen ja koettaa etsiä paikkaansa maailmassa vain omana itsenään, ilman suvun ja perheen ongelmien taakkaa. Sattuma johdattaa hänet valokuvaamoon apulaiseksi. Omistaja päättää opettaa Katarinan valokuvaamaan, ja se osoittautuukin hänelle tärkeäksi itseilmaisun tavaksi. Valokuvauksella on kirjassa keskeinen osuus. Lontoossa tapahtuu kuitenkin jotain, mitä Katarina olisi viimeiseksi voinut kuvitella: hän rakastuu. Rakastuu ehdoitta ja korviaan myöten, kertakaikkisesti.

Rakastettu on suomenruotsalainen lukion historianopettaja Harri, jonka kanssa Katarina päättää uskaltaa palata kotiin Suomeen. Se ei kuitenkaan suju ihan niin kuin on kuviteltu. Perheen ongelmat eivät ole vuosien aikana kadonneet minnekään, ja hetken vieraskoreuden jälkeen ne vyöryvät Katarinan ylle kuin tsunami. On päästävä irti. Katarina rikkoo kaiken voidakseen ehkä koota paloista itsensä.

Kirja on pienikokoinen, vain 153 kapeaa sivua käsittävä teos. Sen kansien väliin mahtuu kuitenkin monta mielenkiintoista tarinaa. Katarinan isosisko Helena alkaa elää oman rakkautensa kanssa, mutta päätyy lähinnä helsinkiläisten seurapiirien kutsuille osoitukseksi isäntäväen suvaitsevuudesta. Myös dramatiikkaa on mahtunut mukaan. Katarinan ja Harrin häät ovat jonkinlainen kulminaatiopiste, jota kierrellään pitkään, ennen kuin lopulta paljastuu lukijallekin, mitä oikein tapahtui. Sundström ei kuori koko tarinan kaikkia kerroksia auki, vaan menneisyyden salaisuudet jäävät osittain hämärän peittoon, kutkuttamaan lukijan mielikuvitusta.

Ilkeämielisesti voisi ajatella, että Alati taivaat valittiin Finlandia-ehdokkaaksi kiintiöpaikalle, pitihän mukaan saada jokin suomenruotsalainen, ruotsiksi kirjoittava sekä mielellään esikoiskirjailija. Sundström täytti kätevästi molemmat vaatimukset. Mutta Alati taivaat kyllä lunasti paikkansa kisassa ihan oikeilla ansioillaan, vaikka aika kovassa seurassa kilpailikin. Muut ehdokkaat nimittäin olivat Antti Hyry, Jari Järvelä, Jari Tervo, Veronica Pimenoff ja Kristina Carlson, jonka teos Maan ääreen vei palkinnon. Vuoden 1999 ehdokkaat siis noudattivat mallikelpoisesti sukupuolijakaumaa, ja mukana on konkareita, joista toiset ovat olleet myöhemmin palkinnon suhteen onnekkaampia kuin toiset. Tervohan on ollut kestoehdokas, jolle voittoa ei ole herunut. Hyry taas korjasi potin vuoden 1999 Aitan rinnakkaisteoksella Uuni.

Sundströmin tuotanto alkoi tämän esikoiskirjan perusteella kiinnostaa aika lailla, mutta näyttäisi siltä, että tuotanto on suppeahko eikä kaikkea ole suomennettu.

Mikaela Sundström: Alati taivaat (Dessa himlar kring oss städs)
Suom. Katriina Savolainen.

Tammi 2000 (alk. 1999). 153 s.

Ostettu.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (lukumaratonsatoa)

Blogistanian kesälukumaraton I:n alkukahinoissa luin Inka Nousiaisen hienon ja paljon kehutun uutuusromaanin Kirkkaat päivä ja ilta. Olin sen napannut mukaani kirjastosta alkukesästä, kun ne täälläkin vielä olivat auki. Yllätyin silloin hieman kirjan pienuudesta, mutta se osoittautui siis vain eduksi maratonin näkökulmasta.

Kirkkaat päivä ja ilta on Nousiaisen seitsemäs romaani. Olen lukenut häneltä aiemmin vain edellisen eli vuonna 2007 ilmestyneen Arvaa ketä ajattelen. Pidin sen omintakeisesta kielestä ja taitavasta ennakoinnin käytöstä. Vaikka edellisen Nousiaisen kirjan lukemisesta oli siis jo vuosia vierähtänyt, oli mielessäni positiivinen ennakko-odotus kirjaan tarttuessani.

En joutunutkaan pettymään. Kirkkaat päivä ja ilta on minunkin mielestäni hyvä romaani, hieno ja kauniisti kerrottu traaginen tarina. Tosin sitten loppuun päästyäni hieman kummastelin muutamia seikkoja. Niistä myöhemmin. (Huomaatteko, että ennakoin?)

Alussa tavataan nykyhetkessä Edla, kuolemaa omassa kodissaan jo vähän kärsimättömästi odottava vanhus. Hän muistelee kaiholla rakasta siskoaan Iidaa. Sitten hypätäänkin jo Iidan tarinaan niin nopsaan, että melkein tipahdin vauhdista. Eletään aikaa ennen talvisotaa, vuoden 1938 kesää. Iida on valmistunut opettajaseminaarista ja saanut ensimmäisen opettajantoimensa pikkuisesta kyläkoulusta. Iida puree käärme. Apua hakiessaan hän tapaa sillalla miehen, johon rakastuu silmittömästi. Kestää kuitenkin pitkään, ennen kuin mitään Iidan ja Eliaksen välillä tapahtuu.

Nykyhetkessä hypätään täysin odottamatta nuoren palomiehen Viljamin elämään. Viljami on saanut kuulla uutisen, joka on järkyttänyt koko hänen elämänsä toviksi pois raiteiltaan. Sitten sattuman oikusta Viljamin ja Edlan tiet risteävät. Syntyy jonkinlainen yhteys kahden onnettoman sielun välille, mutta takana on enemmänkin.

Tarina etenee paloittain välillä Iidan, välillä Viljamin ja Edlan näkökulmista. Aikatasot lomittuvat. Kirjan tunnelma on kuulaan surumielinen, kaunis, eikä vähiten taitavasti käytetyn suomen kielen takia.

Sitten niistä ajatuksistani, jotka lukemisen jälkeen jäivät kaihertamaan. Tarina on hyvä, mutta rakentuu aika tavalla usean erittäin epätodennäköisen sattuman varaan. Yksi ehkä vielä menettelisi, mutta hieman koetellaan lukijaa useammalla. Tosin ainakin yksi näistä sattumuksista jää oikeastaan lukijan itsensä pääteltäväksi, joten sen osalta saan syyttää vain itseäni. Viljamin osuutta mietin eniten. Oliko koko mies kokonaisuuden kannalta lainkaan tarpeen? Olisiko tarina ollut ehyempi ilman hänen osuuttaan?

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Siltala 2013. 124 s.

Lainattu kirjastosta.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

”Mutta sinun ja minun aikanamme, Sei, käsin kopioivien kirjureiden ja sähköisten, helposti muunneltavien tekstien aikakaudella, lopullisen, täydellisen teoksen olemus ja merkitys on haipuvaa kuin usva. Sinä ja minä tiedämme, että ei ole vain yhtä tapaa kertoa tarinaa. Ei ole yhtä totuutta. On vain loputtomia valintoja, vaihtoehtoisia reittejä, ihmisennäköisiä virheitä ja tulkintoja.”

Miten luokitella käsillä oleva uutuusteos? Kirja on samaan aikaan tietokirja ja fiktiivinen romaani, jossa on aimo annos chick lit -vaikutteita. Se on myös matkapäiväkirja ja jonkinlainen työskentelyraportti tai oppimispäiväkirja. Toisaalta se on myös oman tutkimuskohteensa pastissi.

Näitä ajatuksia nousi mieleen ahmiessani kesäkuun lopulla postilaatikkooni tupsahtanutta ennakkokappaletta tänään ilmestyvästä Mia Kankimäen teoksesta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Jo nimi vaikutti lähinnä hengästyttävästi, mutta kirjaa raotettuani en enää olisi malttanut laskea sitä käsistäni.

Mainos- ja kustannustoimittaja Mia Kankimäki kirjoittaa hyvin avoimesti elämäntilanteestaan, johon hän oli ajautunut hieman alle nelikymppisenä. Itsellinen ura- ja sinkkunainen oli täysin kyllästynyt kaikkeen: työhönsä, elämäänsä, oikeastaan itseensäkin. Päivät toistuivat kustantamossa ja kotona kaavamaiseen, typötyhjään tapaansa. Jotain piti elämälle tehdä, mutta mitä. Silloin alkoi hahmottua pähkähullu, pelottava ja samalla äärettömän houkutteleva ajatus. Mitä jos anoisi vuoden vuorotteluvapaata ja ryhtyisi tekemään tutkimusta japanilaisesta 900-luvulla (ehkä) eläneestä naiskirjailija Sei Shōnagonista ja hänen Tyynynaluskirjastaan. Seinähullu ajatus alkaa Kankimäen itsensäkin kauhistukseksi ja riemuksi vääjäämättä toteutua, ja niinpä hän matkustaa japania osaamattomana ja muutenkin varsin hatarasti valmistautuneena Kiotoon tutkimaan ja kirjoittamaan, etsimään ja löytämään.

Tutkimuskohde osoittautuu hankalan häilyväksi mutta sitäkin kiinnostavammaksi: ”Jotkut nykytutkijat ajattelevat sinua esseistinä tai aforistikkona, hurjimmat jopa esikolumnistina tai alkubloggarina. Sei, ehkäpä kyse on lajityypistä, jolle jokainen aikakausi antaa oman, tutulta kuulostavan nimensä: 1900-luvun alun Euroopassa sinua pidettiin impressionistina, 2000-luvulla tekstisi luonne avautuu, jos sitä ajattelee blogina. Tilanteen hahmottamiseksi kirjasi noin kolmesataa sekalaista episodia voidaan jakaa kolmeen ryhmään: päiväkirjaan, esseisiin ja listoihin.” Kankimäki siis tuttavallisesti puhuttelee tutkimuskohdettaan läpi kirjan. Sei Shōnagonista tulee hänelle vähitellen todentuntuinen matkakumppani ja läheinen ystävä. Hän pitää itse Sein kirjan mielenkiintoisimpina osina mainittuja listoja, listahulluksi kun itsekin tunnustautuu. Sein esikuvan mukaan Kankimäkikin laatii erilaisia listoja projektinsa kuluessa ja liittää ne osaksi teostaan: Unettavia asioita (kirjastot), Todella unettavia asioita (Sein kirjan seremoniakuvaukset).

Kirja ja tutkimusprojekti ovat kuitenkin vain hatara sumuverho todelliselle syylle matkustaa maailman ääriin. Kankimäki haluaa oppia tuntemaan itsensä ja löytää elämälleen tarkoituksen. Kiehtovinta antia kirjassa ainakin minun mielestäni oli juuri tuo täydellisen heittäytymisen kuvaus. Miten joku uskaltaa? Tosin tätä samaa kysymystä Kankimäki pohtii kauhistuneena useaan otteeseen itsekin. Miten hän saattoi tehdä jotain niin pelottavaa? Kankimäen elämäntilanteessa irtiotto oli mahdollinen. Itse olen vahvasti ankkuroitunut keskiluokkaiseen elämääni ja olen niin perusteellisen jatkumohakuinen luonne, etten ikimaailmassa voisi koskaan tehdä kuten hän. Mutta on siitä kiva lukea! Kankimäki hankkii itselleen huoneen ulkomaisten opiskelijoiden soluasunnosta ja tutustuu monenkirjaviin ihmisiin eri puolilta maailmaa (sekä torakoihin ja hämähäkkeihin). Japanilainen elämänmeno ja monikerroksinen historia avautuvat kirjan sivuilta kaikkine kummallisuuksineen. Matkustushimon kirja myös herättää.

Kankimäki kirjoittaa paljon ajatuksiaan kirjoittamisesta ja lukemisesta, joten oma kappaleeni onkin täynnä hiirenkorvia (ruma tapa, tiedän).

”Miellyttäviä asioita:

Kirja, josta pitää hyvin paljon ja joka on täynnä merkintöjä, huomautuksia ja koirankorvia. Erityisen rakkaan kirjan tulee näyttää että sitä on luettu paljon – ei ole mitään syytä käsitellä sitä hellävaroen ja jälkiä jättämättä, päinvastoin. Sen sijaan lainata jollekin siisti kirja ja saada se takaisin luetun ja käytetyn näköisenä on todella ärsyttävää. Lukemisen jäljet ovat ilahduttavia vain silloin kun ne ovat omia.”

”Asioita joita huomaa matkalla:

Matkalukemisen on oltava tilanteeseen sopivaa. Jos kaipaa suomenkielistä luettavaa, voi Japanissa lukea Rei Shimura -dekkareita, Haruki Murakamia tai Kenkōn Joutilaan mietteitä. Suomen sota-aikaan sijoittuva, savon murteella kirjoitettu teos, vaikka kuinka loistava ja palkittu, on sen sijaan täysin sopimaton ja sellaista on turha matkalaukkuun pakata. Myös norjalaiset dekkarit ovat kyseenalaisia: ne voivat temmata mukaansa niin, ettei voi kolmeen päivään lähteä minnekään, kun on pakko saada kirja luettua.”

Jos Kankimäki olisi kirjoittanut perinteisen tutkimuksen kohteestaan, olisi se saattanut jäädä melko ohueksi ja puisevahkoksi. Nyt tieto on solmittu erilaisten tekstien sekaan. Silti juuri Seistä kertovat kohdat ovat kirjan puisevimpia jaksoja, ja ne lisäksi vielä toistavat melkoisesti itseään. Näin silti, vaikka kirjallisuus ja kirjallisuudentutkimus kiinnostavatkin melko lailla. Toisaalta Kankimäen suomentamat lainaukset tutkimuskohteesta ovat pääosin mielenkiintoisia ja piristävät kokonaisuutta.

Viihdyin kirjan parissa siis oivallisesti. Lisäksi sain siitä tarpeellisen sysäyksen lopultakin tarttua Haruki Murakamiin. Matkastani Japaniin tuli siis kahden kirjan mittainen.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Otava 2013. 380 s.

Pyytämätön ennakkokappale kustantajalta.

P.S. Päivän Hesarin kulttuurisivujen pääjuttuna tänään Kankimäen haastattelu ja kyljessä Suvi Aholan arvio kirjasta. Lillin kirjataivaassakin on jo ehtinyt ilmestyä hieman nuivempi arvio.

Johanna Tuomola: Murhaaja vierelläsi

Runsas vuosi sitten olen lukenut ensimmäisen Johanna Tuomolan Lohjalle sijoittuvan Noora Nurkka -poliisiromaanin Minkä taakseen jättää. Silloin olen vakaasti päättänyt lukea pian Tuomolan sarjan aiemmat osat, mutta niin taas vain on käynyt, että on tullut niin paljon muuta luettavaa ja touhuttavaa (mukamas) väliin. Niinpä tarttuessani viime viikon alkupuolella keväällä ilmestyneeseen Murhaaja vierelläsi -dekkariin sarjan edelliset osat olivat ja ovat edelleenkin lukematta. Mutta luen ne kyllä vielä. Joskus.

Vuodenvaihteessa siirryin töihin aivan Lohjan keskustaan, vain parin kivenheiton päähän Lohjan poliisiasemasta. Työhöni kuuluu myös sukkulointia eri puolilla kaupunkia, joten Lohja on tullut sitten viime lukeman paljon tutummaksi kaupungiksi, ja kirjaa luinkin osittain pitäen silmällä sen lohjalaisuutta ja Lohja-kuvausta. Näiltä osin kokemus jäi hieman valjuksi. Tuomola laskettelee kyllä tarkasti ja uskottavasti lohjalaisia liikkeitä, kadunnimiä ja kaupunginosia, ja on helppo mielessään seurata henkilöiden liikkeitä kartalla. Mutta siihen se sitten jääkin. Henkilöt voisivat vallan mainiosti olla vaikka Pietarsaaresta tai Kouvolasta, eikä mitään eroa huomaisi. Toivoisinkin enemmän rohkeaa kaupungin atmosfäärin kuvaamista, sillä sellainen ihan oikeasti on olemassa. Myöskään ympäristönkuvaus ei kirjassa nouse mitenkään esille, vaikka otollista kuvattavaa toki matkan varrelle sattuu.

Juonen rakentelu ja sen sujuva kuljettelu sekä henkilöiden psykologinen uskottavuus sen sijaan ovat Tuomolalla entistäkin paremmin hallussa. Murhaaja vierelläsi on minusta yhdistelmä poliisiromaania ja psykologista jännäriä, ja aika lailla onnistuneesti. Noora Nurkan yksityiselämä kriisiytyy pahasti, kun hänen lastensa biologinen isä heittäytyy odotettuakin hankalammaksi adoptioasiassa. Tähän asiaan ei kuitenkaan uppouduta liikaa, vaan asia hoidetaan sitten lopulta varsin ripeästi.

Varsinainen juoni lähtee myös kohtuullisen ripeästi liikkeelle. Vakuutusvirkailija Pauli Korvenoja saa järkytyksekseen potkut yhtiön tervehdyttämiseksi käytyjen yt-neuvottelujen tuloksena. Pauli ei voi tunnustaa tapahtunutta kenellekään, koska potkut olisivat ääretön pettymys hänen vanhemmilleen. Niinpä hän jatkaa näennäisesti kuin ennenkin, mutta päättää hankkia itselleen pian entistä paremman, arvolleen oikeasti sopivamman työn ja aseman. Pettymys purkautuu kuitenkin rajusti tielle osuneisiin sivullisiin. Pian Paulin päässä naksahtaa pahan kerran, kun työpaikkahaastattelun tuloksia ei ala kuulua.

Kaiken tämän voi vapaasti kertoa, sillä alusta asti lukija on jättiläisaskelia poliisia edellä. Tapahtumia nimittäin seurataan puolittain koko kirjan mittaan Paulin näkökulmasta. Jännitys syntyykin siitä, saavatko poliisit Paulin kiinni ajoissa, ennen kuin tapahtuu jotain vallan peruuttamatonta. Ruumiita alkaa tulla tiheään tahtiin jo alkuvaiheessa, mutta Tuomola on onnistunut lyömään vielä isomman vaihteen silmään ennen loppuratkaisua, joten ainakin minä aika monen dekkarin lukeneenakin jälleen kerran jännitin ihan aidosti, ehtivätkö sankarit ajoissa paikalle.

Kokonaisuuteen olin varsin tyytyväinen muutamasta sekaan lipsahtaneesta kauneusvirheestä huolimatta (isän veli on setä, ei eno, esimerkiksi). Rikollisen eli Paulin taustat loksahtavat ehkä aavistuksen turhankin kärjistetysti paikalle kutsutun profiloijan laatimaan profiiliin, mutta eihän onneksi muutenkaan ole kovin uskottavaa, että uneliaassa pikkukaupungissa alkaisi riehua näin raivopäinen sarjamurhaaja. Vai onko?

Johanna Tuomola: Murhaaja vierelläsi

Myllylahti 2013. 245 s.

Pyytämätön arvostelukappale.

Lukumaratonin tulokset eli jälkipuintia 2

Keskiviikkoinen lukumaraton vaati ainakin tällä lukijalla veronsa. Torstaina en avannutkaan kirjaa, vaan vain pikkuisen aloitin yhtä lehtinovellia. Perjantaina sentään palasin tiistaina kesken jääneen dekkarin pariin, mutta vain varovasti makustellen. Tänään olen jo melko toipunut, sillä luin kyseisen dekkarin loppuun lähes yhteen menoon ja mietiskelen nyt, mitä aloittaisin seuraavaksi.

Yhteislukumaraton herätti siis melkoista kiinnostusta. Olen koettanut tehdä mukana olleiden kanssa listausta tuloksista. Sain ’viralliseksi’ osanottajamääräksi 25 blogia ja yhden nimimerkin, joka ilmoitti lukemansa sivumäärän juttuni kommenttilaatikkoon. (Huom. Ninnu, jos huomaat tämän: lukemasi teokset puuttuvat vielä listalta. Voit halutessasi ilmoittaa ne vaikka kommentilla tähän juttuun!)

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas heittivät Rivien välissä -kirjassaan ilmoille ajatuksen ”kymmenistä tuhansista luetuista sivuista”. Ällistyttävää kyllä voin ilokseni kertoa, että Blogistanian kesälukumaraton I:n ’virallinen tulos’ on huimat 20 173 sivua! Hyvä me!

Kokosimme myös listaa luetuista teoksista. Se näyttää tällaiselta:

1. Ahnve, Karin: On vasta aamu
2. Ahonen, Lauri & Jaakko - Pikku Närhi
3. Andersson, Claes: Syksyni sumuissa rakastan sinua (runoja)
4. Andersson, Claes: Hulluudestamme ja hulluudestamme
5. Austen, Jane & Ben H. Winters: Järki ja tunteet ja merihirviöt (jäi kesken)
6. Autio, Aada Aleksandra: Tuulen tuoma (novelli)
7. Bach, Richard: Kohoa siivillesi (kesken)
8. Bechdel, Alison - Äideistä parhain
9. Bergstrand, Mikael: Delhin kauneimmat kädet
10. Billetdoux, Raphaelle: Minun yöni kauniimmat kuin teidän päivänne
11. Buck, Pearl S.: Hyvä maa
12. Byatt, A.S.: Ragnarök, jumalten tuho (+1/3)
13. Canales, Juan Díaz: Valkoinen valtakunta (Blacksad #2)
14. Canth, Minna: Agnes
15. Carriger, Gail: Changeless (osittain)
16. Cleland, John: Fanny Hill
17. Dahl, Roald: Jali ja suklaatehdas
18. Dexter, Colin: Viimeinen bussi Woodstockiin
19. Dickens, Charles: Oliver Twist (lyhennelmä)
20. Dijan, Philippe: Hullu rakkauteni
21. Dominíguez, Carlos María: Paperitalo
22. Dorrenstein, Renate: Hyvä äitipuoli
23. Dovlatov, Sergei: Matkalaukku
24. Dunmore, Helen: Ingo - Meren kansa
25. Enoranta, Siiri: Nukkuu lapsi viallinen
26. Erpenbeck, Jenny: Vanhan lapsen tarina
27. Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu (osittain)
28. Fuentes, Carlos: Aura
29. Gaiman & Russell - Coraline
30. Gaiman & Russell - Sandman. Unten metsästäjät
31. Golding, William: Kärpästen herra
32. Haakana, Veikko: Suden lauluja (runoja)
33. Hakkarainen, Anna-Kaari: Verkko
34. Hall, Tarquin: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus
35. Hannila, Petteri: Kaukamoinen
36. Harju, Janne: Niin lähti kaunis päivänsäde (novelli)
37. Harris, Charlene: Living Dead in Dallas (osittain)
38. Hegemann, Helene: Aksolotli – Yliajo
39. Hietamies, Laila: Jos tulisi lopulta ikävä (novelli)
40. Hossein, Khaled: Ja vuoret kaikuivat
41. Hyppönen, Henkka : Sehän on ihan hyvä
42. Hämäläinen, Helvi : Kaunis sielu
43. Ibsen, Henrik: Rakkauden komedia (näytelmä, jäi kesken)
44. Isherwood, Christopher: Cabaret - Jäähyväiset Berliinille
45. Isokallio, Kalle : Vesimeloni
46. Itäranta, Emmi: Teemestarin kirja
47. Jansson, Tove: Kesäkirja
48. Jansson, Tove: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia
49. Jokinen, Seppo: Ajomies
50. Jones, Diana Wynne: Leijuva linna
51. Järvelä, Jari: Chateau Inkeroinen (novelli)
52. Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Lumikko ja yhdeksän muuta (kesken)
53. Jääskeläinen, Pasi Ilmari : Harjukaupungin salakäytävät
54. Kafka, Franz: A Country Doctor (novelli)
55. Kanehara, Hitomi: Käärmeitä ja lävityksiä
56. Katajala, Jussi : Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita (novellikokoelma)
57. Kettu, Katja: Kristalliyö (novelli)
58. Kiljander, Robert: Pahassa pulassa (näytelmä)
59. Kitamura, Satoshi: Tuku-tuku ei nuku (lastenkirja)
60. Kokkonen, Kiti: Purukumi karusellissa
61. Kokkonen, Kiti: Terveisin Karo, sähköpostiromaani
62. Kotro, Arno: Sanovat sitä rakkaudeksi (runoja?)
63. Kotro, Arno - Lybäck, Christer: Veitsen terällä
64. Lensu, Terttu: Mummo vastaan muu maailma (osittain)
65. Läckberg, Camilla: Mantelintuoksua lumimyrskyssä
66. Lauronen, Mixu & Anastasia Lapintie: Vilja® (novelli)
67. L'Engle, Madeleine: Hyppy ajassa
68. Luhtanen, Sari: Murusia
69. Mankell, Henning: Tähtiin karkaava koira
70. Mann, Thomas : Pikku herra Friedemann (novelli)
71. Mann, Thomas : Tristan (novelli)
72. Mann, Thomas : Tonio Kröger (novelli)
73. Marchant, Jo: The Shadow King (kesken)
74. Matilainen, Pekka : Kupoli
75. McCarthy, Cormac: The Sunset Limited (näytelmä)
76. McEwan, Ian: Sementtipuutarha
77. McEwan, Ian: Vieraan turva
78. McInerney, Jay: Bright Lights, Big City
79. Meresmaa, J. S.: Lintukoto (novelli)
80. Miten kirjani ovat syntyneet 5 (kahden kirjailijan osuus)
81. Moggach, Deborah: Tulppaanikuume
82. Montgomery, L.M: Annan nuoruusvuodet
83. Murakami, Haruki: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
84. Nakamura, Fuminori: The Thief
85. Niemi, Mikael: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (osittain)
86. Nousiainen, Inka: Kirkkaat päivä ja ilta
87. Nousiainen, Miika: Metsäjätti (osittain)
88. Nupponen, Anni: Juuret (novelli)
89. Peltoniemi, Sari: Kuulen kutsun metsänpeittoon
90. Poe, Edgar Allan: Keijun saari (novelli)
91. Poe, Edgar Allan: Sanojen voima (novelli)
92. Poe, Edgar Allan: Älä lyö pirun kanssa päästäsi vetoa (novelli)
93. Pratchett, Terry & Gaiman Neil: Hyviä enteitä (osittain)
94. Pushkin, Alexandr: Patarouva (novelli)
95. Päivinen, Maaria: Mitä jäljelle jää (novelli)
96. Rajakylä, Sami: Pätkärunoilija
97. Riley, Andy - Pupujen uusi itsemurhakirja
98. Rouhiainen, Elina: Uhanalainen (osittain)
99. Rogan, Charlotte: The Lifeboat
100. Rommi, Satu: Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa
101. Rowling, J.K: Siuntio Silosäkeen tarinat
102. Sairanen, Petter: Muisti on unta
103. Salama, Annukka: Piraija kuiskaaja
104. Saranti, Elisabeth: Furberry (novelli)
105. Seppälä, Juha: Takla Makan
106. Sewell, Anna: Black Beaty (kesken)
107. Shaw, Ali: Tyttö joka muuttui lasiksi (kesken)
108. Shields, Carol: Maitoa leipää olutta jäätelöä (novelli)
109. Shields, Carol: Naamiaispuvut (novelli)
110. Shields, Carol: Takan ruokaa (novelli)
111. Siekkinen, Raija: Novelli (novelli)
112. Sihvonen & Rapi - Kuolleiden urheilijoiden seura
113. Sloth Lady: Jos sais kerran reissullansa (novelli)
114. Snyder, Albuquerque, King - American Vampire
115. Soikkeli, M. G.: Urho ja kettu (novelli)
116. Sokal - Tarkastaja Ankardon tutkimuksia
117. Stevenson, Robert Louis: Aarresaari
118. Stevenson, Robert Louis: Itsemurhaklubi
119. Stevenson, Robert Louis: Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde
120. Supinen, Miina: Orvokki Leukaluun urakirja (lyhytproosaa)
121. Sundström, Mikaela: Alati taivaat
122. Swan, Anni: Tottisalmen perillinen
123. Tamminen, Petri: Muistelmat
124. Tenhunen, Eeva: Viimeinen pari
125. Tikka, Eeva: Haapaperhonen (novelli)
126. Tikka, Eeva: Hauen laulu (novelli), kahdessa blogissa
127. Tikka, Eeva: Intiaaniprinsessa (novelli)
128. Tikka, Eeva: Jänkäkurpan yö (novelli)
129. Tikka, Eeva: Muuttunut meri (novelli)
130. Tikka, Eeva: Varjolaiva (novelli)
131. Torday, Paul: Ventovieras (osittain) (+kokonaan)
132. Tossavainen, Jouni: Kesäpäivä
133. Tuomola, Johanna: Kadonneiden rahojen arvoitus
134. Utrio, Kaari: Pirita Karjalan tytär
135. West, Nathanael: Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts
136. Yoshimoto, Banana: Kitchen
137. Detroit Metal City -mangaa (osittain)

Aika hieno lista, vai mitä? Novelleja on paljon, koska kansainväliseen tyyliin mukaan otettiin myös minihaaste, eli luimme ns. kitalaenpuhdistusnovelleja isompien teosten väleissä tai miten nyt kukin halusikin. (Jos joku osallistunut huomaa kirjansa tai kirjojensa puuttuvan listalta, kommenttia vain alle, niin korjataan!)

Jos oma tulos jäi kaihertamaan (vaikka mikään kilpailu tämä siis ei ole!), tai jos muuten ajatus yhteislukumaratonista kiinnostaa, voi ilmoittautua mukaan seuraavaan eli Blogistanian kesälukumaraton II:een vaikkapa jättämällä kommentin tämän tekstin alle. Säännöt ovat samat kuin ykkösessäkin. Käy kurkkaamassa täältä! Mukaan on jo nyt lupautunut ainakin 16 osallistujaa. Tsemppiä heille!

Kirjakissan hieno banneri.

Huom! Blogistanian kesälukumaraton II:een osallistuvat, käykää ilmoittautumassa Hys, äiti lukee nyt! -blogiin. 

Lukumaratonkrapulaa ja jälkipuintia osa 1

Enpä olisi uskonut, että kirjablogin perustaminen vielä vie minut eilisen kaltaiseen täysin pähkähulluun ja samalla hirmuhauskaan some-häppeningiin! Eilen nimittäin toteutettiin Blogistanian kesälukumaraton I eli kaikille avoin yhteislukutempaus.

Idea yhteislukumaratonista ja lukumaratoneista ylipäätään on käsittääkseni peräisin ulkomaisista blogeista, mutta Katja Jalkanen ja Hanna Pudas mainitsivat siitä kesän korvalla ilmestyneessä kirjablogikirjassaan Rivien välissä esitellessään erilaisia suomalaisissakin kirjablogeissa toteutuneita tempauksia. Yksittäisten ihmisten ja blogien 24 tunnin lukumaratoneja on siis toteutettu jo ainakin parina vuonna, mutta ei vielä yhteistä.

Tuumasta toimeen. Heitin ajatuksen ilmaan keskusteluryhmässä. Olisiko kukaan valmis yhteiseen maratonlukupäivään vaikka heinäkuussa? Kuten kirjablogistien keskuudessa aina, heti oli innokkaita ja innostuneita mahdollisia osallistujia. Niinpä päätimme sopia heinäkuulle kaksi yhteispäivää, joihin voisi vapaasti osallistua kuka tahansa joko molempiin tai kumpaan vain. Arkipäiviin taidettiin tällä kertaa päätyä lomakauden takia, sillä vaikka moni raataa myös kesällä ja heinäkuussa töissä, on sentään aika monella lomaa. Koskaanhan ei saada sovituksi päivää, joka sopisi kaikille halukkaille. Tarkoitus on järjestää vastaava tempaus vielä talviaikaankin. Silloin ehkä sitten viikonloppu valikoituu ajankohdaksi.

Eiliseen maratoniin ilmoittautui etukäteen yhteensä 23 (kirja)blogia. Lisäksi esimerkiksi minun kirjoitusteni kommentteihin on tullut pari ilmoitusta sellaisten henkilöiden lukusaldoista, joilla ei omaa blogia ehkä ole tai jotka eivät halua sen osoitetta paljastaa. Lista mukana olleista blogeista on täällä. Seuraavaan, 24.7. pidettävään yhteislukumaratoniin on jo nyt ilmoittautunut 14 bloggaajaa, ja aika moni on muuten ilmaissut aikeensa ehkä osallistua. Jos haluat mukaan, voit ilmoittautua vaikka tämän jutun kommenttilaatikkoon. Pakkohan ei ole edes ilmoittautua, mutta jos haluaa omat ”tuloksensa” yhteislistaan, on se kätevää.

Eilinen maraton keräsi kirjablogien mittakaavassa aika hurjan huomion netissä ja somessa. Hesarin Nyt.fi-sivusto noteerasi tapahtuman ja linkkasi suoraan muutamaan blogiin. Hanna Pudasta oli etukäteen aiheesta haastateltu, joten toimittajatkin seuraavat ainakin pikkuisen, mitä blogeissamme puuhaamme. Monet maratoonarit päivittivät päivän mittaan edistymisestään paitsi omaan blogiinsa myös bloginsa FB-sivulle ja Twitter-tilille. Ahkerimmat kävivät vielä kaverin blogissakin kannustamassa! Suosio hieman pääsi yllättämäänkin, sillä ainakin oman blogini yhden päivän kävijämääräennätys pamahti rikki komeasti, ja kannustuskommentteja sateli. Kiitos! Olen tänään koettanut vastailla, koska eilen en ehtinyt.  FB-sivulle tuli muutama uusi tykkääjä päivän aikana, mutta Twitterin puolella taisi tilanne kiehahtaa ylikin, sillä yksi seuraajani oli päivän aikana paennut päivitystulvan alta. Tällaista tämä on, ei niin kovin vakavaa puuhaa!

Oma päiväni ei ollut mitenkään hurja sivujen suhteen, mutta en sitä teknisesti hitaana lukijana odottanutkaan. Aloitin mahdottoman hienolla Inka Nousiaisen romaanilla, josta kirjoitan vielä myöhemmin tarkemman jutun. Sitten väliin novelli, kuten oli sovittu. Ensimmäinen oli aloitusnovelli Ketun Piippuhyllystä. Toinen romaani oli Nousiaisen veroinen, vähintäänkin, eli vuoden 1999 Finlandia-ehdokas Alati taivaat. Myös siitä aioin kirjoittaa oman jutun. Novelliksi valikoituu dystooppinen Lintukoto. Huomenna tuulet voimistuvat -kokoelma on sekin vielä luettava kokonaan, sillä tämä J. S. Meresmaan teksti viritti mainiosti tunnelmaan. Sitten jatkoin nuortenromaanilla Kuulen kutsun metsänpeittoon, joka taas vakuutti siitä, että Sari Peltoniemen tuotantoon on perehdyttävä tarkemmin. Seuraavaksi Novelli Raija Siekkisen kootuista novelleista. Kirja on pölyyntynyt jo vuosia hyllyssäni. Pitää kaivaa esille uudelleen sekin.

Seuraava kirja jäikin kesken, koska arvioin kestävyyteni selvästi väärin. A. S. Byatt on liian korkealentoinen ja Ragnarök liian tietopainotteinen väsyneelle lukijalle. Muinaistarujen ystävälle tätä kuitenkin suosittelen, mutta virkeisiin hetkiin. Sitten teinkin aika rajun korjausliikkeen ja vaihdoin ihmissuhdehömppään, eli jostain kirjaston poistomyynnistä kotiuttamaani Kiti Kokkosen sähköpostiromaaniin Purukumi karusellissa. Kirja sopi tunnelmiin varsin hyvin, sillä tapahtumat vyöryvät siinä paikoin farssimaiseen tapaan. Vielä oli sen verran paukkuja jäljellä, että lopetuskirjaksi valitsin kookasfonttisen uutuuslanudekkarin Kadonneiden rahojen arvoitus. Se on Johanna Tuomolan Kivalan etsivät -sarjan kakkososa. Hyvä valinta sekin, sillä aivoni olivat jo melko puuroiset. Kitalakinovellia ei voinut enää ajatellakaan!

Sivuja kertyi aika vaatimattomasti eli 718. Luin kuitenkin viisi kirjaa kokonaan, yhden jätin kesken, sekä luin kolme novellia. Olen suoritukseeni kohtuullisen tyytyväinen. Tosin jos vielä tämän tyyppiseen maratoniin joskus osallistun, suunnittelen luettavani hieman kevyemmäksi. Toisaalta houkuttelisi seuraavaksi ns. tiiliskivimaraton, eli maraton, jossa luetaan yhtä todella paksua kirjaa koko vuorokausi.

Tuskin olisin tullut koskaan toteuttaneeksi maratonia yksikseni, mutta eilisen päivän yhteisöllisyysfiilis tsemppasi ihan oikeasti. Oli huippua ajatella, että moni muukin tekee tätä samaa (päätöntä puuhaa) juuri nyt jossain päin Suomea ja jopa Eurooppaa, sillä mukana oli ainakin Hanna Berliinistä käsin. Tällä hetkellä osalla maraton on vielä kesken, mutta kunhan kaikki ovat päässeet maaliin, kokoamme tilaston luetuista teoksista ja sivumääristä. Lista julkaistaan aikanaan ainakin täällä.

Lähde ihmeessä mukaan kakkosmaratonille 24.7. Liian tosissaan ei kannata olla, mutta kokemus on mielenkiintoinen! Kiitokset vielä kaikille kannustajille ja tsemppaajille! Tänään vietän hieman krapulaismaista vähälukuista päivää!

P.S. Pakko vielä lisätä, että nostan todella kunnioittavasti hattua niille maratoonareille, jotka maratoonasivat pienten lasten kanssa tai järjestelivät monimutkaisia lastenhoito- ja työkuvioita voidakseen osallistua. Minun oli helppoa, kunhan vain sain päätettyä!

Huom! Blogistanian kesälukumaraton II:een osallistuvat, käykää ilmoittautumassa Hys, äiti lukee nyt! -blogiin!