Marraskuussa olen ollut
malttamattomissa tunnelmissa luettuani juuri Elina Rouhiaisen esikoisromaanin ja Susiraja-sarjan aloitusosan Kesytön. ”Mitä?! Joudunko oikeasti odottamaan yli puoli vuotta, ennen
kuin saan lukea jatkoa?” Nyt odotus on päättynyt, sillä Susirajan
kakkososa Uhanalainen ilmestyi
parisen viikkoa sitten.
Olen jo Kesyttömästä kirjoittaessani pohdiskellut sarjamaisuuden ongelmia
ja toivonut, että aikanaan tämä kakkososa olisi aloitusta sähäkämpi.
Valitettavasti tältä osin Uhanalainen oli
selkeä pettymys. Se on kirjoitettu kauttaaltaan jollakin tavoin jalka
jarrupolkimella. Viimeistellyssä, hyvännäköisessä teoksessa on lähes 450 sivua.
Liikaa, sanoisin. Huoletta olisi voinut karsia kolmanneksen diipadaapaasta ja
terävöittää kunnolla niitä kohtia, joissa päästään lopultakin asian ytimeen,
toimintaan ja arvoitusten ratkaisujen äärelle. Sekä alussa että lopussa on
kymmeniä sivuja käytetty löysään oheistoimintaan, kuten muotinäytökseen ja
valokuvanäyttelyyn valmisteluineen. Keskivaiheillakin käytetään runsaasti aikaa
teinien bilekuvaukseen drinkkeineen ja tanssimisineen. Koska kyseessä on ns.
paranormaali romanssi, on tietysti käytetty paljon aikaa eroottiseen lataukseen
pääparin välillä. Hyväksyttäköön toki tämä.
Asian ydin lienee siinä,
etten varsinaisesti ole teoksen kohderyhmää, vaikka sen toisaalta nopeasti ja
viihtyen luinkin. Odotin vääriä asioita: ihmissusiteeman syvenemistä,
jännityksen tiivistymistä, jonkinlaista idean kasvua. Rouhiaisen tyylilaji ja
tavoitekin ovat kuitenkin selvästi toisenlaiset, ja tuloksena on kepeä,
seksikäs viihderomaani höystettynä sillä paranormaalilla mausteella. Sellaisena
Uhanalainen toimii oikein hyvin.
Silti en malta olla
harmittelematta, miten oivalliset ainekset menevät ainakin minun näkökulmastani
hukkaan. Idea itärajan tuntumassa sijaitsevasta suomalaisesta, omalakisesta
ihmissusiyhteisöstä Hukkavaarasta on minusta vallan kutkuttava. Sitä teemaa
Rouhiainen hieman tässä kakkososassa laajentaakin, mutta selvästi myös sitä
säästellään tulevia teoksia varten.
Fiktiota ja erityisesti
fantasiaa lukiessani olen valmis hyväksymään monenlaista outoa ja vierasta.
Oikeastaan mitä enemmän on outoa, sen parempi. Oletan kuitenkin, että teoksen
sisäinen maailma toimii omien lakiensa mukaan loogisesti. Mikäli mukana on reaalimaailman
asioita, niiden suhteen ei sovi ottaa liikaa vapauksia. Uhanalaista lukiessani mietin moneen otteeseen, kuinka paljon näitä
periaatteita on varaa venyttää. Esimerkiksi kun Raisa pakkaa tavaroitaan,
sivuutetaan aika hankala käytännön ongelma seuraavasti: ”Reppuani ei varsinaisesti oltu suunniteltu kiväärinkantamista varten,
enkä uskonut, että junahenkilökunta sen enempää kuin kanssamatkustajammekaan
ilahtuisivat aseen esittelemisestä. Onnistuin kuitenkin lopulta käärimään sen
vaatteisiini niin, että repusta ulos törröttävä osa oli melko muodoton. Se
olisi voinut aivan yhtä hyvin olla pesismaila tai jonkin instrumentin pää.”
(Passiivivirhe siis kirjasta kopsattu sellaisenaan.) Hieman kyllä ihmettelen,
millaisesta repusta tai kivääristä onkaan kyse. Ainakaan pyssy ei sen kummempaa
harmia matkan aikana aiheuta. Vastaavaa helppoutta ihmettelin kirjan
loppupuolella, kun Raisa ja Mikael ryhtyvät erääseen hyvin pelottavaan ja lainvastaiseen
hankkeeseen. Käytännön ongelmat huitaistaan sivuun tuosta vain. Samaten
ihmissusiyhteisö toimii paikoin omien loogisten sääntöjensä vastaisesti ilman
kunnon perusteluja.
Kesyttömän
lopussa Raisa sai tietää omasta menneisyydestään erään mullistavan asian, joka
suorastaan kirkuen vaatii lisäselvitystä. Kuka tahansa sellaisen uutisen
kuultuaan alkaisi kääntää kaikki kivet ja kannot saadakseen totuuden selville.
Mitä tekee Raisa? Asiaan viitataan kirjan aikana kolmesti, viimeisen kerran
viimeisellä sivulla! Jälleen sitä mainitsemaani jarruttelua. Juoniaineksia selvästikin
säännöstellään seuraavaa osaa varten. Mutta silti! Vähemmän korkokenkien kanssa
askartelua ja valokuvien näppäilyä, enemmän kiinnostavia, huolella hiottuja
juonikuvioita!
Romanttisen viihteen
perusasetelmia on pääpari, joka intohimoisesti rakastaa toisiaan, mutta jossa
ainakin toisen osapuolen ylpeys lyö kapuloita rattaisiin. Samaa kuviota
Rouhiainen selvästikin hyödyntää. Sankari Mikael on suorastaan hävyttömän komea
ja seksikäs, tavoiteltu alfauros (kirjaimellisesti). Raisa taas on
hyvännäköinen, älykäs ja ennen kaikkea itsenäinen ja omapäinen nuori nainen,
joka ei voi sietää komentelua tai sitä, että häntä pidetään
itsestäänselvyytenä. Räiskettä on siis tiedossa. Mutta kuinka pitkään tämän
varassa voi jatkaa? Ainakin kahden romaanin verran, se käy selväksi. Toki
Mikaelin ja Raisan suhteessa on muitakin ongelmia, kuten se, että he edustavat
eri lajeja.
Kylläpäs tunnenkin nyt
itseni nuivaksi vanhaksi tädiksi, joka ei ole lainkaan tajunnut mitään
lukemastaan. Kenties juuri näin onkin! Voin hyvin uskoa, että lajityypin
oikealle fanille Uhanalainen on juuri
sellainen teos kuin sen pitääkin olla. Suosittelen siis kirjaa nuorille ja
nuorenmielisille paranormaalin romanttisen jännityksen ystäville (jotka ovat jo
Kesyttömän lukeneet, sillä ainakin minulla oli hieman vaikeuksia muistaa henkilöitä ja tapahtumia)! Jos Susiraja on
trilogia, kuten olen jostain ymmärtänyt, todennäköisesti en malta olla kolmatta
osaa lukematta. Enkä ehkä muutenkaan. Koukuttavasti Rouhiainen osaa kirjansa
lopettaa.
Elina Rouhiainen: Uhanalainen. Susiraja 2.
Tammi 2013. 446 s.
Pyydetty arvostelukappale.
Mietin, millainen arvostelija itse olen: kun arvostelin heti luettuani kirjan, kehuin sitä aika paljon ja poimin sieltä asioita, joista olin innoissani. Silti huomaan olevani kanssasi samaa mieltä joistakin asioista :P Mutta toisaalta, pitääkö kaikkien tarrautua arvosteluissaan samoihin asioihin? Vastaisin ei, koska kaikkihan me teemme arvostelun omalla tavallamme ja kiinnitämme eri tavalla asioihin huomiota :)
VastaaPoistaKieltämättä kirja oli jollakin tasolla jarruttelua, mutta silti pidin siitä paljon! Johtuiko siitä, että rakastin Kesytöntä, vai siitä, että olen nuori? Tai ehkä siihen vaikutti sekin, että olin niin halukas tietämään, mitä Raisan ja Mikaelin suhteelle käy? En tiedä, mutta kuitenkin :D
Tietysti Raisan ja Mikaelin suhteen suunta jäi harmittamaan, mutta mitä jatko tuo tullessaan, se jää nähtäväksi :) Ja jotenkin luulen, ettei tämän kaksikon suhteen varassa voi pitkällekään jatkaa, koska ainakin omasta mielestäni se menisi jo... no, toistamiseksi? Tai tulisi ainakin itselleni sellainen olo, että sarja junttaisi vain paikoillaan.
Bilekuvaukseen on myös yhdyttävä, sillä nyt kun asiaa mietin, niin kyllä minä siinä lukiessani mietin, että miten he voivat juhlia, kun kyseessä on kuitenkin Mikaelin henki ja muutenkin Hukkavaara. En tiedä sitten, johtuuko se myös siitä, etten itse ole niin kova bileihminen...
Äläkä turhaan tunne, mielestäni on kiva lukea toisenlaistakin palautetta. Erilaisilta ihmisiltä tuleva erilainen palaute, se on kaikki rikkautta, ja kait ne täyttävät toisiaan :)
Olen täysin samaa mieltä, että jokainen lukija ja arvioitsija lukee ja arvioi puhtaasti omista lähtökihdistaan, jolloin kiinnittää huomiota juuri niihin itseä puhutteleviin asioihin ja kirjoittaa niistä. Tämä juuri tuo rikkautta keskusteluun! Kiva kuulla nuoren lukijan näkemys kirjasta myös. Olen lisäksi todella iloinen, että Suomessa on tällaisia nuoria ja taitavia kirjailijoita kuten Rouhiainen, jotka osaavat kirjoittaa suomalaisia nuoria puhuttelevasti.
VastaaPoistaMie taas olen niin kaikkiruokainen, että pienet kömmäykset ei haittaa, niin elokuvissa kuin kirjoissa joten pidin tästä.
VastaaPoistaSusirajasta on muuten tarkoitus tulla viisiosainen. Trilogiaksi se ei ainakaan jää.
Kivaa, että näihin vanhempiinkin juttuihin tulee kommentteja, ne ovat virkistäviä. En tiedä, mistä tuo trilogia-ajatus on päähäni tullut. Huomasin myös ihan hiljattain kirjailijan Twitter-päivityksestä, että ainakin nelososa on tekeillä :D
Poista