Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Susiraja 2)

Marraskuussa olen ollut malttamattomissa tunnelmissa luettuani juuri Elina Rouhiaisen esikoisromaanin ja Susiraja-sarjan aloitusosan Kesytön. ”Mitä?! Joudunko oikeasti odottamaan yli puoli vuotta, ennen kuin saan lukea jatkoa?” Nyt odotus on päättynyt, sillä Susirajan kakkososa Uhanalainen ilmestyi parisen viikkoa sitten.

Olen jo Kesyttömästä kirjoittaessani pohdiskellut sarjamaisuuden ongelmia ja toivonut, että aikanaan tämä kakkososa olisi aloitusta sähäkämpi. Valitettavasti tältä osin Uhanalainen oli selkeä pettymys. Se on kirjoitettu kauttaaltaan jollakin tavoin jalka jarrupolkimella. Viimeistellyssä, hyvännäköisessä teoksessa on lähes 450 sivua. Liikaa, sanoisin. Huoletta olisi voinut karsia kolmanneksen diipadaapaasta ja terävöittää kunnolla niitä kohtia, joissa päästään lopultakin asian ytimeen, toimintaan ja arvoitusten ratkaisujen äärelle. Sekä alussa että lopussa on kymmeniä sivuja käytetty löysään oheistoimintaan, kuten muotinäytökseen ja valokuvanäyttelyyn valmisteluineen. Keskivaiheillakin käytetään runsaasti aikaa teinien bilekuvaukseen drinkkeineen ja tanssimisineen. Koska kyseessä on ns. paranormaali romanssi, on tietysti käytetty paljon aikaa eroottiseen lataukseen pääparin välillä. Hyväksyttäköön toki tämä.

Asian ydin lienee siinä, etten varsinaisesti ole teoksen kohderyhmää, vaikka sen toisaalta nopeasti ja viihtyen luinkin. Odotin vääriä asioita: ihmissusiteeman syvenemistä, jännityksen tiivistymistä, jonkinlaista idean kasvua. Rouhiaisen tyylilaji ja tavoitekin ovat kuitenkin selvästi toisenlaiset, ja tuloksena on kepeä, seksikäs viihderomaani höystettynä sillä paranormaalilla mausteella. Sellaisena Uhanalainen toimii oikein hyvin.

Silti en malta olla harmittelematta, miten oivalliset ainekset menevät ainakin minun näkökulmastani hukkaan. Idea itärajan tuntumassa sijaitsevasta suomalaisesta, omalakisesta ihmissusiyhteisöstä Hukkavaarasta on minusta vallan kutkuttava. Sitä teemaa Rouhiainen hieman tässä kakkososassa laajentaakin, mutta selvästi myös sitä säästellään tulevia teoksia varten.

Fiktiota ja erityisesti fantasiaa lukiessani olen valmis hyväksymään monenlaista outoa ja vierasta. Oikeastaan mitä enemmän on outoa, sen parempi. Oletan kuitenkin, että teoksen sisäinen maailma toimii omien lakiensa mukaan loogisesti. Mikäli mukana on reaalimaailman asioita, niiden suhteen ei sovi ottaa liikaa vapauksia. Uhanalaista lukiessani mietin moneen otteeseen, kuinka paljon näitä periaatteita on varaa venyttää. Esimerkiksi kun Raisa pakkaa tavaroitaan, sivuutetaan aika hankala käytännön ongelma seuraavasti: ”Reppuani ei varsinaisesti oltu suunniteltu kiväärinkantamista varten, enkä uskonut, että junahenkilökunta sen enempää kuin kanssamatkustajammekaan ilahtuisivat aseen esittelemisestä. Onnistuin kuitenkin lopulta käärimään sen vaatteisiini niin, että repusta ulos törröttävä osa oli melko muodoton. Se olisi voinut aivan yhtä hyvin olla pesismaila tai jonkin instrumentin pää.” (Passiivivirhe siis kirjasta kopsattu sellaisenaan.) Hieman kyllä ihmettelen, millaisesta repusta tai kivääristä onkaan kyse. Ainakaan pyssy ei sen kummempaa harmia matkan aikana aiheuta. Vastaavaa helppoutta ihmettelin kirjan loppupuolella, kun Raisa ja Mikael ryhtyvät erääseen hyvin pelottavaan ja lainvastaiseen hankkeeseen. Käytännön ongelmat huitaistaan sivuun tuosta vain. Samaten ihmissusiyhteisö toimii paikoin omien loogisten sääntöjensä vastaisesti ilman kunnon perusteluja.

Kesyttömän lopussa Raisa sai tietää omasta menneisyydestään erään mullistavan asian, joka suorastaan kirkuen vaatii lisäselvitystä. Kuka tahansa sellaisen uutisen kuultuaan alkaisi kääntää kaikki kivet ja kannot saadakseen totuuden selville. Mitä tekee Raisa? Asiaan viitataan kirjan aikana kolmesti, viimeisen kerran viimeisellä sivulla! Jälleen sitä mainitsemaani jarruttelua. Juoniaineksia selvästikin säännöstellään seuraavaa osaa varten. Mutta silti! Vähemmän korkokenkien kanssa askartelua ja valokuvien näppäilyä, enemmän kiinnostavia, huolella hiottuja juonikuvioita!

Romanttisen viihteen perusasetelmia on pääpari, joka intohimoisesti rakastaa toisiaan, mutta jossa ainakin toisen osapuolen ylpeys lyö kapuloita rattaisiin. Samaa kuviota Rouhiainen selvästikin hyödyntää. Sankari Mikael on suorastaan hävyttömän komea ja seksikäs, tavoiteltu alfauros (kirjaimellisesti). Raisa taas on hyvännäköinen, älykäs ja ennen kaikkea itsenäinen ja omapäinen nuori nainen, joka ei voi sietää komentelua tai sitä, että häntä pidetään itsestäänselvyytenä. Räiskettä on siis tiedossa. Mutta kuinka pitkään tämän varassa voi jatkaa? Ainakin kahden romaanin verran, se käy selväksi. Toki Mikaelin ja Raisan suhteessa on muitakin ongelmia, kuten se, että he edustavat eri lajeja.

Kylläpäs tunnenkin nyt itseni nuivaksi vanhaksi tädiksi, joka ei ole lainkaan tajunnut mitään lukemastaan. Kenties juuri näin onkin! Voin hyvin uskoa, että lajityypin oikealle fanille Uhanalainen on juuri sellainen teos kuin sen pitääkin olla. Suosittelen siis kirjaa nuorille ja nuorenmielisille paranormaalin romanttisen jännityksen ystäville (jotka ovat jo Kesyttömän lukeneet, sillä ainakin minulla oli hieman vaikeuksia muistaa henkilöitä ja tapahtumia)! Jos Susiraja on trilogia, kuten olen jostain ymmärtänyt, todennäköisesti en malta olla kolmatta osaa lukematta. Enkä ehkä muutenkaan. Koukuttavasti Rouhiainen osaa kirjansa lopettaa.

Elina Rouhiainen: Uhanalainen. Susiraja 2.

Tammi 2013. 446 s.

Pyydetty arvostelukappale.