Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (lukumaratonsatoa)

Blogistanian kesälukumaraton I:n alkukahinoissa luin Inka Nousiaisen hienon ja paljon kehutun uutuusromaanin Kirkkaat päivä ja ilta. Olin sen napannut mukaani kirjastosta alkukesästä, kun ne täälläkin vielä olivat auki. Yllätyin silloin hieman kirjan pienuudesta, mutta se osoittautui siis vain eduksi maratonin näkökulmasta.

Kirkkaat päivä ja ilta on Nousiaisen seitsemäs romaani. Olen lukenut häneltä aiemmin vain edellisen eli vuonna 2007 ilmestyneen Arvaa ketä ajattelen. Pidin sen omintakeisesta kielestä ja taitavasta ennakoinnin käytöstä. Vaikka edellisen Nousiaisen kirjan lukemisesta oli siis jo vuosia vierähtänyt, oli mielessäni positiivinen ennakko-odotus kirjaan tarttuessani.

En joutunutkaan pettymään. Kirkkaat päivä ja ilta on minunkin mielestäni hyvä romaani, hieno ja kauniisti kerrottu traaginen tarina. Tosin sitten loppuun päästyäni hieman kummastelin muutamia seikkoja. Niistä myöhemmin. (Huomaatteko, että ennakoin?)

Alussa tavataan nykyhetkessä Edla, kuolemaa omassa kodissaan jo vähän kärsimättömästi odottava vanhus. Hän muistelee kaiholla rakasta siskoaan Iidaa. Sitten hypätäänkin jo Iidan tarinaan niin nopsaan, että melkein tipahdin vauhdista. Eletään aikaa ennen talvisotaa, vuoden 1938 kesää. Iida on valmistunut opettajaseminaarista ja saanut ensimmäisen opettajantoimensa pikkuisesta kyläkoulusta. Iida puree käärme. Apua hakiessaan hän tapaa sillalla miehen, johon rakastuu silmittömästi. Kestää kuitenkin pitkään, ennen kuin mitään Iidan ja Eliaksen välillä tapahtuu.

Nykyhetkessä hypätään täysin odottamatta nuoren palomiehen Viljamin elämään. Viljami on saanut kuulla uutisen, joka on järkyttänyt koko hänen elämänsä toviksi pois raiteiltaan. Sitten sattuman oikusta Viljamin ja Edlan tiet risteävät. Syntyy jonkinlainen yhteys kahden onnettoman sielun välille, mutta takana on enemmänkin.

Tarina etenee paloittain välillä Iidan, välillä Viljamin ja Edlan näkökulmista. Aikatasot lomittuvat. Kirjan tunnelma on kuulaan surumielinen, kaunis, eikä vähiten taitavasti käytetyn suomen kielen takia.

Sitten niistä ajatuksistani, jotka lukemisen jälkeen jäivät kaihertamaan. Tarina on hyvä, mutta rakentuu aika tavalla usean erittäin epätodennäköisen sattuman varaan. Yksi ehkä vielä menettelisi, mutta hieman koetellaan lukijaa useammalla. Tosin ainakin yksi näistä sattumuksista jää oikeastaan lukijan itsensä pääteltäväksi, joten sen osalta saan syyttää vain itseäni. Viljamin osuutta mietin eniten. Oliko koko mies kokonaisuuden kannalta lainkaan tarpeen? Olisiko tarina ollut ehyempi ilman hänen osuuttaan?

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Siltala 2013. 124 s.

Lainattu kirjastosta.