Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Onpa totisesti menossa melkoinen suomalainen kirjavuosi! Keväällä Riikka Pelo löi ilmat pihalle suurella eurooppalaisella romaanillaan Jokapäiväinen elämämme. Nyt Pauliina Rauhala teki saman mykistävällä esikoisromaanillaan Taivaslaulu. On vasta heinäkuu. Mitä vielä onkaan tulossa?

Pelon ja Rauhalan teokset ovat keskenään hyvin erilaiset, mutta yhdistäviä tekijöitäkin on. Kumpikin kirjailija käyttää kieltä suorastaan taianomaisesti. Pelon pitkät, täyteen ladatut lauseet hengästyttivät minut, ja Rauhalan kuulaat virkkeet virvoittivat mielen. Rauhalan romaani käsittelee vanhoillislestadiolaisuutta, ja samaa aihetta Pelo koskettelee esikoisromaanissaan Taivaankantaja (nyt vasta huomasin näiden teosten nimienkin lähisukulaisuuden). Rauhalan näkökulma on aikuisen, mutta hänkin tekee teräviä huomioita siitä, miten voimakkaasti lapset kokevat uskonnollisen puheen. Pelon teoksessa näkökulmakin on lapsen, tosin varsin kapinallisen.

Tämän enempää en aio Peloa ja Rauhalaa tai heidän teoksiaan vertailla. Siihen ei ole mitään tarvetta.

Taivaslaulu on raju selviytymistarina ja samalla äärettömän kaunis ja hienovireinen rakkauskertomus. Vilja ja Aleksi ovat kumpikin vanhoillislestadiolaisia, jotka nuorina opiskelijoina rakastuvat. Rakkaus on kauneinta ja ihaninta, mitä kumpikaan on koskaan kokenut. Molempien lapsuus on ollut vähemmän rakkaudentäyteistä, ja he uskovat, että he voivat antaa tuleville lapsilleen enemmän kuin ovat itse aikoinaan saaneet. Täydellinen perhe kangastelee kummankin haaveissa.

Kirjan nykyhetkeä seurataan minäkertojana toimivan Viljan kautta. Perheessä on neljä lasta, ja Viljalla on ollut yksi vaikea keskenmeno: vauva on kuollut kohtuun ja Vilja on joutunut synnyttämään hänet. Vilja tuntee kadottavansa vähitellen itsensä. Odotusajat ovat olleet ennen kaikkea henkisesti vaikeita, ja Vilja on ollut usein masentunut. Elämänhallinta tuntuu katoavan nopeassa tahdissa seuraavien raskauksien myötä. On vaikeaa ellei mahdotonta täyttää yhteisön hänelle naisena asettamia vaatimuksia kodin ja lasten hoidosta. Miksi sitten on synnytettävä yhä uusia lapsia, vaikka omat voimavarat eivät enää riitä jo syntyneistäkään huolehtimiseen ja rakastamiseen?

”Minun lapseni tulevat taivaan Jumalalta. Jo aikojen alussa Jumala on tiennyt pienet sielut, jotka juuri minun kohtuuni lähetetään kypsymään. Sitä ennen he nukkuvat taivaan kehdoissa tuulten keinuteltavina. --- Isä Jumala istuu joka päivä jykevän työpöytänsä ääressä ja kirjoittaa kultaisella kynällä paksuun mustaan kirjaan aikatauluja. Hän valmistelee kehtolaisten lentomatkoja äidinmahoihin. --- Minä näen, kuinka isä Jumala suuttuu, jos paksun mustan kirjan aikataulut menevät sekaisin. --- Yhdellä valtikanheilautuksella tapahtuu rangaistus: siunaus on otettu pois. Sen jälkeen koteihin ei ehkä saadakaan lapsia. Sen jälkeen koteihin voi syntyä vääriä lapsia. Lapsia, jotka alkavat kasvaa väärällä hetkellä, kun jonkun toisen olisi jo pitänyt olla kasvamassa. Lapsia, jotka eivät ole Luojan luomisihmeitä vaan ainoastaan ihmistekoisia. Lapsia, joita Jumala ei tunne. Sillä hetkellä kun paksun mustan kirjan eräpäivä menee ohi, äidistä tulee murhaaja.”

Aleksin muistelemana päästään kurkistamaan myös aiempia tapahtumia. Aleksin isän ankaruus ja ankeat koulukokemukset ovat varjostaneet herkän pojan lapsuutta ja nuoruutta. Häntä ei kuitenkaan ole nujerrettu, vaan lempeän kuoren alla on oikeanlaista lujuutta ja periksiantamattomuutta. Henkilökuvauksessa Rauhala on todella taitava. Hieman rakastuin Aleksiin kirjaa lukiessani, ja Viljasta pidin kovasti myös. Hänenlaiseensa ihmiseen tutustuu mielellään.

Myös pariskunnan lasten ajatusmaailmaan päästään kurkistamaan tyttöjen nukkeleikkien kautta. Näistä lyhyistä välähdyksistä löytyy monia viiltävän tarkkoja huomioita erilaisista käyttäytymiskoodeista.

Hieman yllätyin, kun sivulla kahdeksankymmentä ”lainataan” yllättäen kokonainen blogiteksti kommentteineen. Blogissa anonyymi kirjoittaja pohdiskelee (vanhoillis)lestadiolaisia opinkappaleita ja niistä johdettuja jyrkkiä käytännön elämää sääteleviä ohjeita, ja saa luonnollisesti tyrmäävää palautetta, joskin myös kiitosta. Pidin näitä tekstinosia jotenkin romaanin rakenteelle haitallisina ja vieraannuttavina selittelyjaksoina, mutta lopussa nekin nivoutuvat tarinaan.

Taivaslaulu herätti minussa oikean tunteiden kirjon. Ensinnäkin huomasin hieman häpeilevänikin sitä, kuinka mieluusti luin kirjaa. Pääsinhän aitiopaikalta näkemään, millaista elämä parhaimmillaan ja pahimmillaan on ns. tavallisilta ihmisiltä suljetussa yhteisössä. Kirja siis lääkitsi tirkistelynhaluani! Toiseksi tunsin moneen kertaan suorastaan raivostuvani tarinan edetessä. Millaista ”uskontoa” voidaankaan harjoittaa silkan vallanhalun varjolla! Sekulaari feministi minussa tunsi silkkaa murhanhimoa. Jouduin moneen kertaan muistuttamaan itselleni, että luen romaania, siis fiktiota. Rauhala ei ole Vilja. Hän on todennäköisesti käyttänyt teoksessa omia kokemuksiaan, mutta myös muiden ihmisten kokemuksia, asioita, joita hän on nähnyt tai joista hän on kuullut tai lukenut. Romaanin tarina on todennäköisesti myös kärjistys, vaikka surullista on, että yhtä todennäköisesti paljon hurjempia ja karmeampia tarinoita on tapahtunut ja tapahtuu edelleen ihan oikeasti.

Kirjan ääressä myös moneen kertaan liikutuin aivan aidosti. Rauhalan tarina on kuitenkin perimmältään positiivinen, jopa onnellinen. Kuinka realistinen se sitten niiltä osin on, onkin jo toinen kysymys. Mutta ennen kaikkea tunnen suurta kunnioitusta kirjailijan paitsi mitä ilmeisimpiä kirjoittajanlahjoja kohtaan myös hänen verratonta kansalaisrohkeuttaan kohtaan. On aivan varmaa, että kirjailija tulee saamaan teoksestaan häijyäkin palautetta. Tulinen järvi lienee luvatuista rangaistuksista niitä lievimpiä, jos ironia tässä yhteydessä sallitaan. Taivaslaiva on rohkeasti kirjoitettu, tarpeellinen kirja. Kiitos siitä!

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Gummerus 2013. 281 s.

Pyytämätön ennakkokappale kustantajalta. Kiitos!

Taivaslaulusta on kirjoittanut jo muutama muukin bloggaaja.

Lumiomena-blogin Katja: ”Olen harvasta esikoisesta näin vaikuttunut, harva kirja on koskettanut samalla tavalla.”

Sinisen linnan kirjaston Maria: ”Rauhalan romaani tarjoaa samastumiskohteen monille sellaisillekin pienten lasten äideille ja isille, joilla ei ole mitään suhdetta lestadiolaisyhteisöön. Niin kauniisti ja elävästi Rauhala kuvaa niin turhautumista kurahoususulkeisten ja jatkuvien pyyntöjen ja vaatimusten äärellä kuin rakkautta ja ylpeyttäkin sekä iloa yhteisistä pienistä ja suurista hetkistä, kaakaoretkestä lumiseen metsään ja vastasyntyneen tuhinasta vatsan päällä.”

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika: ”Uskaltaisinko kirjoittaa... Uskallan! Taivaslaulu on tämän vuoden paras kirja, teos, jonka pariin tulen palaamaan vielä useasti. Rauhala, sinä rohkea nainen. Kiitos!”

Kotimaa-lehden verkkosivuilla lyhyt Rauhalan haastattelu.

P.S. Kiitän kaikkia alle kommentin jättäneitä, anonyymeja keskustelijoita myös. En aio ryhtyä minkäänlaiseen väittelyyn, joka koskee vanhoillislestadiolaista elämäntapaa tai muutakaan. Jos asia kiinnostaa, kannattaa tutustua Omat polut -blogin Taivaslaulua käsittelevään laajaan ja perinpohjaiseen kirjoitukseen.

P.S. 2: Aiheesta myös Anna-Maija Ylimaulan Papintyttö -kirjoituksessani.

P. S. 3: Juttuni Taivaslaulun teatteriversiosta täällä.