Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westön Finlandia-palkittu romaani Missä kuljimme kerran on lempikirjojani, kuten olen varsin monessa yhteydessä jo kertonutkin. Sen jälkeen olen lukenut Westön tuotannosta vain teoksen Älä käy yöhön yksin, jonka laveus ja tunnelma miellyttivät myös, vaikkakaan eivät tehneet MKK:n veroista vaikutusta. Ensimmäinen kosketus on kuitenkin jo vuosien takaa, jolloin luin Leijat Helsingin yllä. Siitäkin muistan pitäneeni ja varmasti niin olikin, sillä olen hankkinut sittemmin monet Westön kirjat hyllyyni odottamaan lukuvuoroaan. Leijat voisin oikeastaan lukea uudestaan, sillä sen luin varmaankin turhan nuorena.

Odotin siis jo varsin malttamattomana Westöltä uutta romaania (vaikka vanhojakin on rästissä!). Kun Readberry huhuili Facebookissa esilukijaa Kangastus 38:lle, tartuin oitis syöttiin ja minua onnisti. Olin kuitenkin päättänyt jo etukäteen hankkivani kirjan itselleni perinteisenä kovakantisena versiona, joten aloitin kirjan verkossa mutta luin suurimmaksi osaksi paperista kirjaa ja kävin vain lisäilemässä keskustelunaloituksia verkkoon. Harmikseni kukaan muu ei ehtinyt mukaan keskusteluun ennen kuin pääsin loppuun, vaikka tarkoituksella säästelin kirjaa ja luin vain luvun tai pari päivässä – lopussa tosin annoin sitten jo mennä.

Nimensä mukaisesti Kangastus 38 sijoittuu vuoteen 1938. Kirjan takaosassa kirjailija lyhyesti avaa kirjan nimeä, mutta se jäi ainakin minulle silti hieman arvoitukseksi. Pidän sitä myös hankalana. Onko vuoteen viittaava (?) luku nimessä tarpeen? Minusta ei. Tapahtumapaikkana on tuttuun tapaan Helsinki, jonka kuvaamiseen kirjassa käytetään paljon aikaa. Olympiastadion valmistuu ja vihitään käyttöön, Munkkiniemi on hiljaista ja syrjäistä esikaupunkialuetta.

Ajankohta on valittu taiten. Eurooppa on jo kaaoksen partaalla: Espanjassa soditaan, Saksa laajenee vääjäämättä. Neuvostoliitossa Stalinin ote kiristyy. Kaikesta tästä ainakin suomenruotsalaiset piirit pääkaupungissa ovat hyvinkin tietoisia. Saksalaismielisyys on suosittua, samoin siihen liittyvät ääri-ilmiöt. Juutalainen juoksija voittaa stadionilla, mutta saa neljännen sijan. Liberaalin artikkelin lehteen kirjoittanut lakimies mukiloidaan keskustassa. Ajat ovat levottomat ja kireät. Väkivalta purkautuu esiin pinnan alta yhä useammin. Vuoden 1918 tapahtumista on kulunut kaksikymmentä vuotta. Aika voi tuntua pitkältä, mutta ei sitä ole. Mikään ei ole unohtunut. Sekasortoisen ajan tapahtumista vaietaan, mutta ne muistetaan kyllä. Ja ne vaikuttavat.

Kangastus on erilainen kuin kaksi edellistä Westön romaania. Fokus on tarkempi, eikä nyt yritetä kuvata kokonaisia sukupolvien ketjuja. Tarkastelupiste on vuodessa 1938, mutta taaksepäin katsotaan usein, ainakin sinne kahdenkymmenen vuoden taakse. Henkilöitä on tälläkin kertaa paljon, kokonainen Keskiviikkokerhollinen rouva Wiikin lisäksi, mutta vain kaksi heistä on keskiössä: asianajaja Claes Thune ja hänen konttoristinsa rouva Milja Matilda Wiik.

Thune on eroamassa, ja vaimo on jo muuttanut pois yhteisestä kodista. Pahimmin koskee, että vaimo on Thunen parhaan ystävän Robi Lindemarkin rakastajatar. Lisäksi hän on julkaissut varsin rohkean eroottisen novellikokoelman, joka hämmentää pääkaupungin sisäpiirejä. Kaikesta tästä huolimatta sovinnollinen ja rauhallinen Thune haluaa pysyä Robin ystävänä ja jatkaa Keskiviikkokerhon toimintaa. Herraseurue kokoontuu kerran kuussa keskustelemaan ja nauttimaan virvokkeita. Siinä lyhyesti kerhon toimintaperiaate. Kuuden miehen joukko koostuu varsin erilaisista miehistä, ja yhä kuumeneva politiikka aiheuttaa jo suoranaista kiistelyä kokoontumisissa.

Mielenkiintoisempi kuin Thune on salaperäinen rouva Wiik, jolla tuntuu olevan useampikin persoonallisuus: huoliteltu ja miellyttävä rouva Wiik, maanläheinen ja tavallinen Matilda sekä hallitsematon Miljaneiti. Rouva Wiikillä on monenlaista salattavaa menneisyydessään. Missä on hänen aviomiehensä herra Wiik? Miksi hän on joutunut lähtemään edellisestä toimestaan? Ennen kaikkea mitä hän on kokenut sodan aikana? Jotakin tapahtuu eräänä sumuisena kevätiltana, kun Keskiviikkokerho kokoontuu Thunen toimistolla. Matilda tunnistaa välittömästi erään kerholaisista menneisyytensä painajaiseksi. Mies ei kuitenkaan tunnu tajuavan, kuka rouva Wiik on. Tämän yllättävän tapaamisen ympärille romaanin juoni rakentuu.

Tarina kehkeytyy hitaasti ja hyvin westömäiseen tyyliin rönsyilevästi. Selvästikin ajankuvan luomiseen on panostettu paljon, ja lopputulos on nautittava, jos vain lukija malttaa mielensä ja rauhoittuu aistimaan tunnelmia. Psykologista silmää Westöllä on myös. Henkilöt vaikuttavat uskottavilta ja tosilta. Mielenterveyttä ja sen järkkymistä käsitellään monelta suunnalta, ja se myös perustelee romaanin yllättävänkin rajun loppuratkaisun.

Minusta Kangastus asettuu omalla tavallaan MKK:n pariksi, jonkinlaiseksi sisarromaaniksi. Samaahan on sanottu Leijoista ja ÄKYY:stä. Kirjaparin teemat ovat hyvin läheiset. Molemmissa tarkastellaan sodan mielettömyyksien vaikutusta yksilöiden elämään. On turha kuvitella, että kauheudet voi vain lakaista näkymättömiin ja jatkaa elämää kuin ei mitään. Menneisyys ei hellitä, ainakaan, jos asioita ei selvitetä ja tilejä tasata kunnolla.

Kjell Westö: Kangastus 38 (Hägring 38)

Suom. Liisa Ryömä. Otava 2013. 334 s.

Readberryn e-kirja veloituksetta käytössä esilukijuutta vastaan. Paperikirjaversio ostettu kirjakaupasta.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Helmikuussa sain Tammelta yllätysennakkokappaleen Salla Simukan uuden Lumikki Andersson -nuortentrilleritrilogian aloitusosasta Punainen kuin veri. Kirja vei keski-ikäisen lukijan kerralla mennessään. Sittemmin on tapahtunut paljon. Puolta vuottakaan ei ole kulunut, mutta kakkososan takakannessa on tieto, että trilogian oikeudet on myyty kolmeenkymmeneen maahan. Aivan huippua! Onnittelut Salla Simukalle ja suomalaiselle lanukirjallisuudelle, jolle tämä myös avaa uusia ovia – ainakin niin kuvittelisin.

Valkea kuin lumi on siis trilogian keskimmäinen osa, ja kyllä sekin kaikesta huolimatta hieman kärsii tästä asemastaan. En tiedä, kuinka valmiit suunnitelmat Simukalla oli kirjasarjan tapahtumista ja tapahtumapaikoista ennen huimaa kansainvälistä suosiota, mutta Prahaan sijoittaminen ei varmaan ainakaan haitaksi ole. Sankaritar Lumikki Andersson on siis päättänyt edellisen kirjan seikkailuista toivuttuaan hetkeksi irtautua arjesta ja viettää lyhyen loman yksin Prahassa. Kesäkuinen Praha kärvistelee helteen kynsissä, ja Lumikkikin saa hien pintaan useampaan kertaan, kunhan vauhtiin päästään.

Aloitusosassa vihjailtiin aika suoraan, että Lumikin suomenruotsalaiseen perheeseen liittyy jokin salaisuus. Tämän osan alkusivuilla Lumikki törmääkin nuoreen naiseen, joka kertoo olevansa Lumikin sisarpuoli. Heillä on yhteinen isä. Lumikki on tietysti hämmennyksissään ja epäuskoinenkin, mutta kummallisesti Zelenkaksi esittäytyvän tytön tarina tuntuu sopivan kuvioon. Zelenka on menettänyt äitinsä mutta elää nyt uuden perheensä huomassa tarkoin säänneltyä elämää. Tytöt tutustuvat toisiinsa varovasti, mutta Zelenkan asiat taitavat olla pahasti solmussa.

Toisaalla nuori menestynyt tv-toimittaja on saanut tehtäväkseen tutkia kaupungissa toimivaa salaperäistä uskonnollista lahkoa, jolla tuntuu olevan tekeillä jotakin tuhoisaa. Tarinoiden säikeet punoutuvat nopeasti yhteen, ja pian Lumikki huomaa saaneensa palkkatappajan peräänsä. Seuraa vauhdikkaita ja jännittäviä takaa-ajokohtauksia ja monia täpäriä pelastumisia, ennen kuin Lumikki on lopulta turvassa perheensä luona. Joissakin kohtauksissa on yliampuvan epärealistisia toimintaelokuvatemppuja, mutta ainakin lukija viihtyy menossa.

Lumikin hahmo ei tässä kirjassa juurikaan saa uusia ulottuvuuksia. Kariutunutta suhdetta Liekin kanssa kyllä muistellaan erotiikkaa tihkuvasti, mutta esimerkiksi Lumikin perheen solmut eivät sisarkuviosta huolimatta aukene. Tuntuu, että Prahassa kuitenkin vain saatiin aikaa kulumaan ja dramaattinen seikkailu tuli kuin kaupantekijäisiksi. Kolmanteen osaan latautuu melkoisesti odotuksia.

Omaa lukukokemustani maustoi mukavasti se, että pari vuotta sitten vietimme Prahassa pitkän viikonlopun keskustan nähtävyyksiin tutustuen. Oli hauskaa palata tuttuihin paikkoihin kirjan viemänä.

Kaarlensilta kuvattuna Vlatavalta. Sillalla juostaan kirjassa aika vauhdilla!

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Tammi 2013. 237 s.

Lainattu kirjastosta.

Milla Ollikainen: Veripailakat

Dekkarille on ladattu melkoiset odotukset, kun se on Suomen dekkariseuran ja Like Kustannuksen dekkarikäsikirjoituskilpailun voittaja ja sen tekijä on kirjailija Aki Ollikaisen vaimo. Myönnetään, että jälkimmäinen peruste on epäreilu ja ulkokirjallinen, mutta en voi alitajunnalleni mitään. Ihastelin kovasti Aki Ollikaisen esikoisromaania Nälkävuosi toista vuotta sitten, ja sittemminhän teos voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, hyvästä syystä.

Esikoisdekkaristi Milla Ollikaisen teos Veripailakat oli siis aivan ehdottomasti syksyn odotetuimpien uutuuksien listallani. Takakansi lataa lisää paineita: ”Milla Ollikainen yhdistää Lappiin sijoittuvassa romaanissaan klassisen ”kuka sen teki” -dekkarin kiehtovaan suomalaiseen kansanperinteeseen ja vaiettuun lähihistoriaamme.” Kaikki kolme ulottuvuutta ovat suosikkiaineksiani!

Tarkkaavainen lukija lienee jo huomannut, että tällä kertaa jouduin nielemään lievän pettymyksen kirjan äärellä. Kirja on monin tavoin onnistunut dekkari, ja esikoisdekkariksi eritoten hyvä. Tarina etenee vauhdikkaasti, eikä turhaa junnaamista ole. Väljästä taitosta huolimatta sivuja on vain 221, joten turhaan ei ole koetettu venyttää, mikä on aina positiivista. Kieli on täsmällistä ja sujuvaa, helppolukuista, paitsi pohjoisen ihmisten repliikeissä, joissa mukaillaan vahvasti alueen murretta. Näissä kohdissa lukeminen oli välillä hieman pomppuista, mutta totuin kyllä nopeasti. Murteen käytöstä pidän, sillä se tuo juuri sitä kaivattua väriä muuten varsin tavanomaiseen tarinaan.

Se jokin minusta jää nimittäin Veripailakoista puuttumaan juuri tuon tietyn tuttuuden takia. Yli sata sivua luettuani tarkistin vielä takakannesta, että olihan juuri tässä kirjassa pitänyt olla suomalaisen kansanperinteen aineksia. En nimittäin ollut huomannut sellaiseen viittaavaakaan. Loppupuoli ei tässä suhteessa ole sen antoisampi, valitettavasti.

Murhien sijoittaminen Lapin hiihtokeskukseen eli Ylläkselle on onnistunut ratkaisu, koska jopa minä olen kerran vastaavassa paikassa sen verran oleillut, että pystyin vaivatta kuvittelemaan tapahtumapaikat silmieni eteen. Varsinaiset loppuhuipentumat on sijoitettu harvaanasutummalle seudulle, mikä toi oman, hieman eksoottisenkin lisänsä tarinaan.

Alkuun päästään rivakasti. Hiihtohississä murhataan nuori poika. Nopeasti käy ilmi, että kyseessä on melko tunnetun miljonäärin ainoa poika. Murha-ase on erikoinen, ja se lopulta johtaa poliisitkin tekijän jäljille (tosin hieman kaukaa haetun tuntuisesti). Pian löytyy toinen nuori uhri, joka on murhattu aivan toisella tavalla. Mikään ei tunnu yhdistävän uhreja, eikä motiivista ole enää mitään käsitystä oikein kenelläkään. Poliisien lisäksi tapausta tutkailee nuori iltapäivälehden toimittaja Eerika, jonka tuttava Krisse sattuu paikalle kameroineen ensimmäisen uhrin löytyessä. Moniongelmainen Krisse sotkeutuu tahtomattaan syvälle juttuun, ennen kuin kaikki on selvitetty.

Henkilöitä on mukana runsaasti. Eerika ja Krisse ovat tärkeitä, mutta eivät selkeitä päähenkilöitä oikein hekään. Kumpaankaan ei lukija ehdi tapahtumien vauhdissa kunnolla tutustua. Helsingissä hääräilee taustatyötä tekevä toimittaja, pohjoisessa useampikin poliisi, joista Vuontisjärvi vaikutta mielenkiintoiselta mutta joka jää varsin ohueksi hänkin. Lisäksi avainasemassa on noin viiden nuorenmiehen kausityöporukka, jonka jäsenistä osa jää pelkän nimen varaan.

Takakansi siis lupaa, että mukana on myös ’vaiettua lähihistoriaa’. Onhan sitä, mutta vasta aivan loppuratkaisussa. Kiitosta on annettava siitä, että Ollikainen ei sorru turhaan selittelyyn, vaan luottaa lukijan ymmärrykseen.

Odotan tämän kliseisesti ”lupaavan esikoisen” jälkeen, mihin suuntaan Milla Ollikainen lähtee dekkarikirjailijana kehittymään. Seuraava romaani tulee varmasti olemaan lukulistallani.

Milla Ollikainen: Veripailakat

Like 2013. 221 s.

Lainattu kirjastosta.

Iain Banks: Crow Roadin käsikirjoitus

Kesäkuussa mediassa kerrottiin tieteiskirjailija Iain M. Banksin kuolemasta. Herran nimi ei sanonut minulle mitään, enkä ollut tainnut nähdä vilaustakaan hänen teoksistaan. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että kyseessä on skottikirjailija Iain Banks, jonka kirja Crow Roadin käsikirjoitus on odottanut hyllyssäni hetkeä, jolloin olisin unohtanut murha-aseen. Olen kirjoittanut kannen sisäpuolelle, että olen ostanut teoksen itselleni 10.10.2000, joten aika kauan meni. Muistan nimittäin, että katsoimme televisiosta romaaniin perustuvan samannimisen sarjan joskus 90-luvun lopulla. Sarja oli hyvä, ja siksi kai olin sitten kirjankin päättänyt ostaa unohdusta odottamaan.

Muistikuvani sarjasta siis on hyvin dekkarimainen, ja dekkaria oletin ryhtyväni lukemaan kirjan avatessani. Dekkariksi määritteleminen ei kuitenkaan tee tälle romaanille oikeutta (niin dekkari-ihminen kuin olenkin). Kirjassa tosin ratkotaan mahdollista tai oletettua murhaakin, mutta se on vain yksi juonne hienossa sukuromaanissa.

Minäkertoja on parikymppinen Prentice McHoan, joka opiskelee Glasgow´ssa historiaa ja etsii paikkaansa perheessä ja maailmassa. Prentice on perheen keskimmäinen poika ja tuntee aina jääneensä isoveli Lewisin varjoon. Poikien isä kuuluu lasitehtailijasukuun, joka asuu pienessä skotlantilaiskylässä. Toisen sukuhaaran omistuksessa on vanha linna, josta on kunnostettu asunto. Prenticen isä Kenneth ei ole halunnut lasitehtailijaksi, vaan on ryhtynyt ensin opettajaksi ja sitten lastenkirjailijaksi. Isän veli Rory on luonut kyseenalaisen uran matkakirjailijana.

Banks on rikkonut tarinan kronologian, ja lukijan on poimittava vihjeitä tapahtumia yhdistävistä seikoista pitkin matkaa. Saattaa kuulostaa sekavalta, mutta ei sitä ole. Päinvastoin oikeastaan, menetelmä saa mielenkiinnon pysymään yllä. Henkilöitä on paljon, onhan klaaneissa väkeä, joten tarkkaavaisuutta vaaditaan. Oikeastaan tekisi mieli piirtää jonkinlainen sukupuu henkilöistä, lähes kaikki kun ovat jotenkin samaa sukua.

Kirjan alkuasetelmassa Prentice on käymässä kotona, koska isoäiti Margot on kuollut pudottuaan tikkailta kasvihuoneen läpi. Dramatiikkaa ei puutu hautajaisistakaan, sillä isoäitiä tuhkattaessa sattuu onnettomuus. Saattaa nyt kuulostaa farssimaiselta kohellukselta, mutta sellaista meno ei kuitenkaan ole. Pikemminkin huumorissa on aina mukana surumielinen vivahdus. Muistotilaisuudessa Prentice rakastuu tulisesti silmittömän kauniiseen Verityyn, josta tulee hänelle pakkomielle pitkäksi aikaa. Koko suku on kokoontunut hautajaisiin kadonnutta Rorya lukuun ottamatta. Rory oli kadonnut jäljettömiin lainattuaan ystävänsä moottoripyörää vuosia sitten.

Rory oli Prenticelle tärkeä ja rakas. Yllättäen Prentice saa käsiinsä Roryn entiselle naisystävälleen jättämät kryptiset muistiinpanot ja sekalaiset paperit. Pitkällisten vaiheiden jälkeen selviää, onko Rory kadonnut tahallaan vai kuollut.

Mutta kuten sanottu, tämä selvittely on vain yksi kirjan juonteista. Yhtä keskeisessä osassa ovat Prenticen sydämenasiat ja välit isän kanssa. Ne ovat menneet kertakaikkiseen umpisolmuun uskonasioiden takia. Lisäksi erittäin tärkeitä ovat myös viskinjuonti ja krapulasta toipuminen sekä skotlantilaisen maiseman upea karuus. Minua kiehtoi erityisesti kirjan tapahtuma-ajan eli 1990-luvun taitteen ajankuva (kirja on ilmestynyt vuonna 1992). Tietokoneet ovat juuri läpimurtonsa kynnyksellä, ja edistyneimmät, ei kuitenkaan esimerkiksi Prentice, käyttävät jopa sähköpostia. Vain joitakin vuosia aiemmin tehdyt tiedostot ovat jo täysin unohtunutta formaattia, ja apua tarvitaan valtameren takaakin. Kännyköistä ei vielä edes haaveilla, vaan puhelut soitetaan perinteisesti lankaverkon välityksellä. Yllättävän nostalgista! Aikaa on silti kulunut vain 25 vuotta.

Nyt kirjan luettuani mieluusti katsoisin tv-sarjan uudelleen. Jotenkin tuntuu, että siinä murhajuonta on korostettu muun kustannuksella, tai sitten olen katsonut jonkinlaisten dekkarilasien läpi.

Muistin muuten oikein sen murha-aseen, mutta murhan uhrista tai tekijästä minulla ei ollut aavistustakaan!

Iain Banksilla ja Iain M.Banksilla on melkoinen tuotanto, josta vain pieni osa on ainakin toistaiseksi suomennettu. Onkohan joku lukenut kummankin herran tuotantoa? Luen joskus scifiäkin, vaikka se ei mitenkään hirmuisesti kiehdo. Kannattaako vaikkapa tuota Kulttuuri-sarjaa kokeilla?

Suomentaja Anu Partaselle pitää nostaa hattua. Kirjassa lienee ollut muutamakin käännöspähkinä. Esimerkiksi jo kirjan nimi on ongelmallinen. Tarinassa selitetään, että englannin kielessä on sanonta ’mennä variksen tietä’, joka tarkoittaa, että joku kuolee. Suomessa vastaavaa kielikuvaa ei ole. Prentice löytää Roryn muistiinpanot juuri Crow Roadilla sijaitsevasta asunnosta…

Iain Banks: Crow Roadin käsikirjoitus (The Crow Road)

Suom. Anu Partanen. Loki-kirjat 1998 (1992). 392 s.

Ostettu omaan hyllyyn.

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Viime viikolla postilaatikkoon putkahti yllätyskirjana Marja-Leena Tiaisen nuortenromaani Khao Lakin sydämet. Ilahduin, sillä vilahdukset, joita kirjasta oli nähnyt ja kuullut, vaikuttivat kiinnostavilta. Lisäksi omat tunnelmani olivat juuri sopivia nuortenkirjan kaltaiseen hieman keveämpään tai sanottakoon helpommin luettavaan kirjaan. Tosin mikään kovin kevyt Khao Lakin sydämet ei ole ainakaan aiheensa puolesta.

Vuoden 2004 tapaninpäivä tuskin kovin helposti unohtuu keneltäkään, edes kaltaisiltani, jotka onnekseen olivat aivan ulkopuolisia, eli ketään sukulaisiani, ystäviäni tai edes tutuntuttujani ei ollut tsunamin tuhon uhrien joukossa. Katastrofi järkytti silti syvästi. Tiaisen romaanin päähenkilö on 15-vuotias Emma, joka oli lomalla perheensä kanssa Thaimaassa onnettomuushetkellä. Emma menetti äidin, isän, pikkuveljen ja toiset isovanhempansa. Hänen oma pelastumisensa oli ihme, jonka osaltaan toteutti hotellin tarjoilija nostamalla 7-vuotiaan Emman turvaan puuhun.

Nyt Emma on ensimmäistä kertaa Thaimaassa onnettomuuden jälkeen. Mukana ovat isoäiti ja täti miesystävänsä kanssa. Emma ja isoäiti ovat päättäneet koettaa etsiä Emman pelastajan käsiinsä voidakseen kiittää tätä. Matka on upea, mutta samalla pelottava ja raskaskin, koska muistot vyöryvät tutuissa maisemissa Emman mieleen. Mutta surutyö on myös puhdistavaa.

Tiainen on kutonut tarinaan mukaan ripauksen teiniromantiikkaa. Emma tutustuu samanikäiseen Venlaan, ja kumpikin tyttö kokee pienen lomaromanssinsa, erilaisin kääntein tosin.

Hyvin koskettavia ovat kirjan jaksot, joissa kerrotaan takaumina Emman ja hänen perheensä kohtalo onnettomuuspäivänä ja sen jälkeenkin. Kyyneleet nousivat silmään useaankin kertaan, niin taitavasti, mässäilemättä mutta suoraan Tiainen osaa kertoa ja kuvailla kauheita asioita ja tapahtumia. Kirjassa käsitellään kuolemaa, menetystä ja surua, mutta se on silti perustunnelmaltaan lämmin ja positiivinen. Kauheuksista voi selviytyä.

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Tammi 2013. 237 s.

Pyytämätön arvostelukappale kustantajalta.

Niina With: Taisit narrata, Stella

Toisaalle pyydettiin juttua Laura Paloheimon uudesta chick lit -kirjasta OMG. Sitten kustantaja tarjosi luettavakseni Niina Within chick lit -teosta Taisit narrata, Stella. Luin kirjat peräkkäin edellä mainitussa järjestyksessä. Chic lit ei ole aivan suosikkigenreäni, mutta aina silloin tällöin olen sitäkin jonkin kirjan verran lueskellut. Kahden kirjan putki on kyllä aivan riittävästi taas joksikin aikaa, varsinkin, kun tunnelmani tuosta OMG:stä ovat jokseenkin samanlaiset kuin Kirjasfäärin Taikan. Valitettavasti.

Onneksi Niina Within kirjan parissa sujui sitten paremmin. Taisit narrata, Stella noudattelee uskollisesti chick lit -kirjallisuuden suuren ikonin, Bridget Jonesin päiväkirjan ideaa. Tätä ei mitenkään koetetakaan peitellä, päinvastoin. Jo ensi sivuilla ’suuret nimet’ mainitaankin: ”Haluatko seksiä! Niin bridgetjonesimaista, ettei Mr Darcyn löytäminen todellakaan voi olla kaukana. Ei mutta, eihän Mr Darcy ollutkaan samalla työpaikalla Bridgetin kanssa.”

Asetelma on Bridget Jonesista tuttu. Stella on johdon assistenttina ohjelmistofirmassa, jota johtaa ja jonka omistaa komea ja totinen Petri Puumala, sinkku hänkin. Stellan naapurissa asuu komea liikennelentäjä Markus, jonka luona vierailee säännöllisesti upea blondi. Markus kuitenkin tekee tuttavuutta Stellan kanssa ja auttelee esimerkiksi keittiöremontissa. Stella koettaa kaikin keinoin antaa itsestään hyvän kuvan pomolleen, mutta kaikenlaista sählinkiä tietysti syntyy, kuten että sähköpostin oikolukuohjelma muuttaa speksit seksiksi ja Stella huomaakin tarjonneensa Petrille seksiä. Tai että työhaastattelussa tulikin hieman liioiteltua espanjan kielen taitoa…

Markuksen seurassa Stellan taipumus päästellä pikkuvalheita ja muunneltua totuutta suorastaan riehaantuu. Ensi töikseen hän huomaa valehtelevansa, että hänen vanhempansa ovat kuolleet lento-onnettomuudessa, vaikka isä ja äiti voivat mainiosti. Valheiden verkko karkaa nopeasti Stellan hallinnasta.

With kirjoittaa sujuvasti ja viihdyttävästi, ja kirja on mainio kevyt välipala raskaamman ja vaativamman kirjallisuuden lomaan tai vaikkapa kovan työpäivän jälkeen sohvannurkassa nautiskeltavaksi. Stella joutuu monenlaisiin kommelluksiin esikuvansa tapaan, mutta kummallisesti vain kaikki kääntyy lopulta parhain päin. Plussaa myös siitä, että teos on napakan mittainen.

Niina With: Taisit narrata, Stella

Myllylahti 2013. 200 s.

Arvostelukappale kustantajalta.

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

”Mittasuhteiden mukainen, riuhtaistu menneisyydestä irti, sitä oli Annan yksinäisyys ja hän ihaili kättensä jälkeä, kuin koru, sellainen oli hänen ikioma mosaiikkielämänsä ja hän päätti: olen välkkyvin hampain paperoitu huone, ja sitten hän jäi muuttamaan merkityksiä ilman kytevää surua.”

Huh! Muutama päivä on pitänyt antaa aivomyrskyn jälkeisen pölyn laskeutua. Luin nimittäin kirjan, jollaista en ole ennen lukenut. Kieleltään kirja on jotain täysin omanlaistaan. Ilmaisu on runollista, mutta ei missään nimessä mitään kaunosieluista höpinää, vaan rujoa, raakaa ja repivääkin niin sanastoltaan kuin lauserakenteeltaan. Päivinen ikään kuin on ottanut suomen kielen käyttöönsä ja tehnyt sitten sille mitä lystää. Tuloksena on hengästyttävä ja pakahduttava lukukokemus. On kuin olisi joutunut jonkinlaiseen ruumiilliseen rääkkiin selätettyään romaanin. Luin kirjan muutamassa päivässä, mutta jouduin itseäni suojatakseni lukemaan aivan toisenlaista kirjaa rinnalla. Kokemus oli siis melkoinen!

 Pintanaarmuja on Maaria Päivisen kolmas romaani, ja se ilmestyi tänä keväänä. On vaikea täysin varmasti sanoa, mistä kirja tarkkaan ottaen kertoo, sillä jotenkin minulla oli koko ajan lukiessani hieman epävarma olo. Kehen voin kirjan maailmassa luottaa? Kuka kertoo kirjan maailmassa totuuden tapahtumista? Mikä on ”totta”, mikä allegoriaa? Minäkertojana kirjassa on Herman, mutta päähenkilö on kuitenkin Anna, josta kerrotaan kolmannessa persoonassa.  Vuoron perään luvut kertovat tapahtumista Hermanin ja Annan näkökulmista. Herman aloittaa kertomalla, miten hän auttoi Annaa joko tekemään itsemurhan tai katoamaan sitomalla tämän uimapatjalle ja työntämällä tämän sitten valtameren aaltojen kuljetettavaksi. Tapahtuiko näin todella, jäi minulle lopulta arvoitukseksi, mutta se ei ole lainkaan pääasia.

Anna on kreikan kielen opettaja yliopistolla. Siellä Herman hänet aikanaan tapasikin, vaikka oli nähnyt Annan jo aikaisemmin naapuriasunnon ikkunassa. Herman, perheellinen mies, rakastuu mielettömästi. Anna taas on naimisissa Veikon kanssa. Avioliitto on intohimoinen mutta kammottavalla tavalla väkivaltainen. Veikko alistaa Annaa kaikin kuviteltavissa olevin keinoin. Lopulta Anna koettaa irtautua Veikosta, mutta sitten tapahtuu odottamaton käänne, joka pilaa suunnitelman täysin.

Hermanin ja Annan suhde ei etene Hermanin toivomaan suuntaan. Anna pysyttelee etäisenä fyysisesti ja psyykkisestikin eikä kerro läheskään kaikkea Hermanille.

”Olisin tahtonut litistää hänet alleni; siinä hän kyhjötti sohvallani ja kuivui, vaikka olimme juuri palanneet matkoiltamme, ja hänen hiuksensa kihartuivat sumeasti olkapäille ja hän oli pieni, kostea läiskä, hän oli vaurio, hometta, hän oli pintanaarmuilla. Hänet olisi pitänyt uudistaa, maalata pinnalta alle.”

Tilanne kiristyy Annan ja Veikon välillä yhä jännitteisemmäksi. Tuntuu, että Annan mielenterveys alkaa pettää paineiden kasvaessa. Hermanin osuuksissa ennakoidaankin vihjailevasti katastrofista, joka johti lopulta Annan tekemään ratkaisuun.

Romaanin jatkoksi päätin lukea uusimmassa Reginassa (4/13) ilmestyneen Päivisen novellin Mitä jäljelle jää. Novelli ei ole kieleltään aivan yhtä vaateliasta kuin romaani, mutta tyyli on siitä huolimatta helposti tunnistettavaa Päivistä. Kirjailijalla on siis tärkeä ”oma äänensä”. Muutenkin romaani ja novelli tietyllä tavalla sivuavat toisiaan. Minäkertoja on nuori nainen, jonka aviomies jää rysän päältä kiinni aviorikoksesta, kun vaimo on viimeisillään raskaana. Tilanne alkaa nopeasti entisestään kärjistyä vauvan synnyttyä. Aviomies on aivan liikaa suloisen tyttären lumoissa… Mustasukkaisuus saa naisen täysin tolaltaan. Loppu on jälleen arvoituksellinen. Itse tulkitsin sen varsin tuhoisaksi.

Päivisen novellin lisäksi Reginassa muuten on esimerkiksi Susu Petalin, Elina Rouhiaisen ja Hannu Mäkelän novellit. Lehti ei siis todellakaan muistuta oikeastaan mitenkään sitä edesmennyttä Reginaa, jonka enemmistö ikäisistäni lukijoista muistaa. Minusta lehteen kannattaa ehdottomasti tutustua, jos kirjallisuus kiinnostaa! Olen esitellyt edellisen numeron tarkemmin täällä. Sen jälkeen tein ratkaisun ja tilasin lehteä esittelytarjouspätkän. Olen ajatellut sen jälkeen jatkaa tilausta, jos taso vähänkin pysyy nykyisellään.

Maaria Päivinen kirjoittaa Reginaan myös kolumneja sekä pitää lehden verkkosivulla Kirjailijan työpäiväkirja -blogia sekä muualla netissä blogia nimeltä Pisara. Pintanaarmuja-kirjalla on myös oma FB-sivu.

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

ntamo 2013. 259 s.

Lahja kirjailijalta. Kiitos!

Pintanaarmuista muissa blogeissa: 

Leena Lumi ihasteli myös Päivisen kieltä: Päivinen rakastaa kieltä  haluaa leikkiä sanoilla, keksiä uusia. Ne virtaavat hänestä kuin vesi alppipuroissa ja ennen kuin huomaatkaan olet juonut sanailottelun virrasta janosi vain kasvaessa. Lukija humaltuu tekstin juoksusta, mutta yllättyy kaikkein eniten siitä, että tarina pysyy koossa, juoni säilyy ja paljon tapahtuu ---

Annamin mielestä kirjaa ei voinut lukea yhteen menoon: Tämä kirja vain sopi minulle paremmin pienissä annoksissa. Tämä ei todellakaan ole ahmittava romaani, sillä Päivisen sanat vaativat sulattelua.

Lumiomenan Katjakin vaikuttui: "Pintanaarmut on kirja, jota ei voi suositella kaikille. Kokeellisen ja rajulla tavalla runollisen kirjallisuuden ystäville romaani voi sen sijaan antaa paljon. Kirja on sellainen, josta ei oikeastaan voi pitää, mutta Päivisen kysyä kirjoittaa omaperäistä ja väkevää kieltä on pakko ihailla. Pintanaarmujen loppu pysäyttää ja luulen sen jäävän mieleen pitkäksi aikaa."

Pintanaarmuja on ollut esillä monessa blogissa, ja esimerkiksi tuolta Leena Lumin ja Katjan blogeista löytyy linkkilistoja, samaten kirjailijan omasta Pisara-blogista.

Heli Laaksonen ja Elina Warsta: Aapine

Mul kävei erinomane tuuri viime viikol, ku mää poikkesi toist kertta kirjastos kesäsen kiine pitämise jälkke. Kirjastohoitaja tarjos mul melkke tiskialt lainaks uut äänikirja, mimmosest mää ei ollu tiänny viäl mittä. Laaksose Helilt ol tullu uus kirja, Aapine! Ja mää sai sen heti mukkasan. Onnempäiv!

Emmä sitä sit kuitenka heti kuutelema ruvennu, ku autos o ihan toinen kirja keske. Ajatteli lykät nautintto viäl. Mut sit eile Salo-reisul mää ei enä malttanu, vaa painusi kirjakauppa ja osti Aapise oikke paperkirjana! Ja luin samantiän! Melkost irrottelu, vai mitä? Tänäpä mää viäl tuplasi lukemise kuutelemal samalas äänikirja ku luin sitä oikkia kirja. Kirjailija iha itte lukke. O hyvä kans. Parhaite taitta mennä juur tommottis ku määki tei, et lukke ja kuutele sama aikka.

Kirjas on ihan niiku aapises kuuluki olla, jokane aakkoste kirjane vuorolas, ja siin sit piän loru taik runo kyljes. Mut äänikirjast puuttuva kuva! See on vahink, kosk kirja o kuvittanu äärest taitava kuvittaja Elina Warsta. Kuva ova suuri ja värikkäi, mut o joukos hauskoi yksityiskohti.

Melkken kaik runo ova hauskoi kans. Vai mitäs tykkääs?

Ja jollei Ruatis käsitetä,

mitä Köteporkil yritetä,

jätä viikinkit sin vinkuma,

tul kotti pallokrillama!

Tommottis opetetta harvinaist ja melkke turha geet. Mittä yhtenäist juant tai teema ei se enemppä mun miälest ol, mut Turk on pal esil. O Aurajok, Paavo Nurm ja Manu ja Telle, vaikk ny esimerkiks.

Tääki aukeama o hauska!
Haje kaikk d-alkuse aapiste klassikkosana,
 vaikk ny trometaar, se kaikil Suame kakaril tuttu elukka.

Lopus o viäl kolm tarina niil, jok jo ossava lukke. Mää tykkä enite siit, misä vaim opetta miäheles kunnolist suame:

Aili: Älä san ooja. Sun kuulu sanno: kiitos, nyt riittää.

Toivo: En san.

Aili: Kui nii et san?

Toivo: Kaffe mene yli reuna, jos mää ruppe niim pitki puhei pitämä.

Mää tykkäsin koko kirjast ihan kauhjast, mikä onki hyvä, kosk mää se ittelän omaks ostinki. Meina lukke see viäl mont kertta. Äänikirjast muute puuttu kokonas kirjas oleva sanasto. Seeki on hausk! Siäl selitettä Matti ja Teppoki. Jossei sää viäl tiärä, ni hee ova Ruohosen ikikuuluisat iskelmäilvekset, Sepon armaat velipojat. Nih.

Mutt emmä taira iha terve olla, kosk mää tykkäsi mahrottomast viäl ihan kirja lopus olevast lounasmurtte esittelyst. Heli on sanonu sitä paasaukseks, ja kai se sitä sit onki, mutt hyvi hauskal taval. Kannatta lukke seeki ainaki kerra.

Mutt tärkkiä kysymys o, oppik täl lukema. Koitta kannatta, mut risk o olemas: voi oppi murret samal.

Loppu viäl viisaus Aapisest kaikil opiks ja ojenukseks:

Älä ikä ruppe kärttyseks ämmäks,

äläkä ainaka äijänkränäks!

Heli Laaksonen ja Elina Warsta: Aapine

Otava 2013. 72 s.

Äänikirjan lukija Heli Laaksonen. 1 cd.

Kirja ostettu kirjakaupasta, äänikirja lainattu kirjastosta.

P.S. Teksti kirjoti samal periaattel ku Laaksonenki omas: Jos joku on sitä mieltä, että ei meil noi sanota, hän on luultavasti oikeassa. Meil kumminki sanota!

2000-luvun parhaat suomalaiset romaanit valittu

Tänään Helsingin Sanomat julkaisi toukokuussa julistamansa yleisöäänestyksen lopullisen voittajan sekä pitkän tuloslistan. Kyseessähän oli hieman kummallinen äänestystehtävä, jossa etsittiin 2000-luvun parasta suomalaista romaania. Ajanjakson epämääräisyys hieman kummastutti, mutta ajatus lienee pälkähtänyt jonkun mieleen nyt, eikä ole haluttu säästää sitä vaikkapa tasavuoteen 2020. ”Parhaan romaanin” etsiminen tällä menetelmällä on hieman absurdia monestakin syystä, ja Antti Majander avaakin niitä aika hyvin päivän jutussa. Kukaan tuskin on lukenut kaikkia tämän vuosituhannen aikana ilmestyneitä romaaneja, joten siten aika vaikeaa hommaa myös. Mutta alla kymmenen parasta (suluissa äänimäärä; kukin äänestäjä sai äänestää viittä, joista paras sai viisi ääntä, toinen neljä jne.)

1. Sofi Oksanen: Puhdistus (4004)

2. Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is) (2982)

3. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (2739)

4. Kari Hotakainen: Ihmisen osa (1599)

5. Rosa Liksom: Hytti nro 6 (1459)

6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (1352)

7. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (841)

8. Katja Kettu: Kätilö (834)

9. Antti Hyry: Uuni (813)

10. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (718)

Itse laadin oman äänestyslistani hieman protestimielellä, sillä en halunnut äänestää niitä kaikkein ilmeisimpiä kirjoja, jotka joka tapauksessa saisivat äänivyöryjä. Voittajastahan ei ollut epäilyn häivääkään. Ilokseni silti yksi äänestämäni eli Kätilö pääsi lukijoiden kymppikärkeen. Kriitikkojen suosikkilistallehan Kätilö ei päässyt lainkaan.

1. Pelo Riikka: Jokapäiväinen elämämme

2. Kähkönen Sirpa: Hietakehto

3. Kettu Katja: Kätilö

4. Jääskeläinen Pasi Ilmari: Lumikko ja yhdeksän muuta

5. Tuomainen Antti: Parantaja

Hesarin nettisivuilta löytyy myös lukijoiden suosikkien pitkä lista eli sata parasta. Sieltä sijalta 55 löytyy oma neloseni eli Jääskeläisen Lumikko. Mahtavaa! Onnea!  Sirpa Kähkösen loistavasta Kuopio-sarjasta listalle ovat päässeet Lakanasiivet ja minun äänestämäni Hietakehto. Yhteensä nämä saivat 199 ääntä, mikä on sekin hyvä saalis. Harmittelen silti edelleen, että Kähkönen on niin monille hyvän epiikan ystävälle tuntematon nimi. Lukekaa Kähköstä! Kyseessä ei ole mikään romanttinen hömppä, vaan oikeaa kunnon kerronta. Suosittelen myös miehille!

Kisan mielekkyyden suhteeen voin olla epäilevällä kannalla, mutta ainakin kirjallisuus on saanut sen avulla mukavasti näkyvyyttä koko kesän ajan. Alkumetreillä jopa hieman jännittikin, mikä kirja milloinkin oli tiistaisessa lehdessä esillä. Kirjailijat ovat myös miellyttävästi kommentoineet kirjan syntyä lukijoille, mikä on ollut mielenkiintoista luettavaa. Kiitos siis Hesarille tästä kesäviihdykkeestä! Ensi kesänä voisimme äänestää vaikkapa 2000-luvun parhaista lasten- ja nuortenkirjoista!

Miten Sinun suosikkiesi kävi kisassa?

P.S. Lukeminen on pääasia -sivuston Minna on koonnut tämän kisan parhaista menestyjistä hieman lisäfaktaa. Kannattaa kurkata!

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (Faunoidit 2)

Marraskuussa alkanut odotus päättyi vihdoin. Sain nimittäin heti kirjastojemme (kirotun) kesätauon päätyttyä varaamani Piraijakuiskaajan lainaan, ja nyt se on luettu. Kovin hetkelliseksi jäi helpotus, sillä Annukka Salama jättää tämän Faunoidit-sarjansa kakkososan niin koukuttavaan tilanteeseen, että jo malttamattomana hamuaa käsiinsä seuraavaa osaa, joka ilmestyy – vuoden päästä.

Faunoidit kuuluu suosittuun paranormaali romanssi -genreen, jota en ole kovin paljoa lukenut. Salaman sarjan aiemman osan Käärmeenlumoojan lisäksi ainoat kokemukseni genrestä taitavat olla Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan teokset. Ideaan kuuluu jo nimenkin mukaan paranormaaleja aineksia, joita Salamalla edustavat faunoidit, sekä vahva eroottinen lataus. Faunoidit ovat ihmisiä, joilla on vähintään puolet itsessään oman voimaeläimensä ominaisuuksia. Heidän läsnäoloaan tavallisten ihmisten keskuudessa ei juuri huomaa.

Piraijakuiskaajan alussa lukijalle esitellään vauhdilla kaksi uutta suomalaisfaunoidia, sisarukset Nemo ja Eden. Kirjaimellisesti ottaen Eden ei ole faunoidi, koska hän on tyttö, mutta hänessä on hyvin runsaasti jonkin vesielementin voimaeläimen ominaisuuksia. Kirjan aikana selviääkin, minkä. Asia on näet yllättävän helppo selvittää. Voimaeläinvaltuutetun toimistossa vastataan parin minuutin verran monivalintakysymyksiin, ja tadaa! valtuutettu kertoo, kuinka monta prosenttia henkilössä on eläintä (vain 50 % ja yli ovat faunoideja) ja mikä on henkilön voimaeläin. Muutama muunkin asian helppous kohautti kulmiani kirjan mittaan. Esimerkiksi Unnan vanhemmille piti kertoa tytön erikoislaatuisuudesta. Aihetta käsiteltiin sen verran, että Rufus sytytti kynttilän hengityksellään ja sillä selvä. Melkoiset vanhemmat…

Nemo taas on kameleonttifaunoidi, mikä saa aikaan monia kiusallisia tilanteita kirjan mittaan, kun Nemo ja Eden tietysti törmäävät Unnaan ja Rufukseen sekä muihin ennestään tuttuihin faunoideihin. Kameleontti nimittäin alkaa omaksua lähimmän faunoidin ominaisuuksia itseensä. Nemo ja Eden joutuvat vaikeuksiin lomamatkallaan, ja asiaa lähdetään selvittämään Los Angelesiin kansainväliseen faunoidituomioistuimeen.

Samaan kaupunkiin lähtevät myös Rufuksen jengin faunoidit. Unnan biologisten vanhempien jäljet johtavat Tijuanaan Meksikon puolelle, ja Joonen bändille tarjotaan Losissa levytyssopimusta. Kun Unna vielä erotetaan koulusta pariksi viikoksi, matkaan voidaan lähteä (harmittaa muuten, että jälleen koulu kuvataan helvetiksi ja opettajat mahti-idiooteiksi). Los Angelesisssa porukka majoittuu ruhtinaallisesti, onhan Rufuksella rahaa kuin roskaa, ja kuten myöhemmin käy ilmi, myös arvaamattoman paljon arvovaltaa.

Aika paljon keskivaiheilla chillaillaan ennen loppuhuipennusta. Käydään tietysti shoppailemassa, opetellaan surffausta ja snorklausta, käypä Unna skeittaamassakin. Ja tietysti on paljon niitä kuumia kohtauksia milloin missäkin ja kenenkin kesken. Seksi on tajunnan räjäyttävää, mutta edelleenkin Salama kuvaa sitä hyvin häveliäästi, jopa kiltisti.

Piraijakuiskaaja on kaikesta hauskanpidosta huolimatta pari astetta Käärmeenlumoojaa synkempi teos, sillä metsästäjien uhkaava läsnäolo on vahva alkusivuilta lähtien. Faunoidit eivät ole turvassa, päinvastoin, sukupuutto saattaa olla pian käsillä. Jossakin kohdassa intoudutaan saarnaamaan myös ympäristötuhoista. Asia on totta kai polttavan tärkeä, mutta paatoksellisuus saa helposti vain skippaamaan kohdan ja jatkamaan, kun päästään takaisin toiminnan pariin.

Käärmeenlumooja valittiin kirjabloggaajien mielestä viime vuoden parhaaksi lasten- ja nuortenkirjaksi eli sille myönnettiin Blogistanian Kuopus -palkinto. Ehkä siksi kirjasta löytyy (ainakin minun mielestäni) pieni silmänisku kirjabloggaajille. Unna nimittäin lukee sekä lentokoneessa että hotellissa Jane Austenin Järki ja tunteet -kirjaa! ” ”Varmaan yhtä jännää ku tuijottaa kuinka ruoho kasvaa”, Vikke sanoi ja koputti Game of Thronesin kantta.”

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (Faunoidit 2)

WSOY 2013. 377 s.

Lainattu kirjastosta.

P.S: Suosittelen Faunoidit-sarjan lukemista järjestyksessä.