Kjell Westön
Finlandia-palkittu romaani Missä kuljimme kerran on lempikirjojani, kuten olen varsin monessa yhteydessä jo
kertonutkin. Sen jälkeen olen lukenut Westön tuotannosta vain teoksen Älä käy yöhön yksin, jonka laveus ja
tunnelma miellyttivät myös, vaikkakaan eivät tehneet MKK:n veroista vaikutusta. Ensimmäinen kosketus on kuitenkin jo
vuosien takaa, jolloin luin Leijat
Helsingin yllä. Siitäkin muistan pitäneeni ja varmasti niin olikin, sillä
olen hankkinut sittemmin monet Westön kirjat hyllyyni odottamaan lukuvuoroaan. Leijat voisin oikeastaan lukea
uudestaan, sillä sen luin varmaankin turhan nuorena.
Odotin siis jo varsin
malttamattomana Westöltä uutta romaania (vaikka vanhojakin on rästissä!). Kun
Readberry huhuili Facebookissa esilukijaa Kangastus
38:lle, tartuin oitis syöttiin ja minua onnisti. Olin kuitenkin päättänyt
jo etukäteen hankkivani kirjan itselleni perinteisenä kovakantisena versiona,
joten aloitin kirjan verkossa mutta luin suurimmaksi osaksi paperista kirjaa ja kävin vain lisäilemässä keskustelunaloituksia verkkoon. Harmikseni kukaan
muu ei ehtinyt mukaan keskusteluun ennen kuin pääsin loppuun, vaikka
tarkoituksella säästelin kirjaa ja luin vain luvun tai pari päivässä – lopussa
tosin annoin sitten jo mennä.
Nimensä mukaisesti Kangastus 38 sijoittuu vuoteen 1938. Kirjan
takaosassa kirjailija lyhyesti avaa kirjan nimeä, mutta se jäi ainakin minulle
silti hieman arvoitukseksi. Pidän sitä myös hankalana. Onko vuoteen viittaava
(?) luku nimessä tarpeen? Minusta ei. Tapahtumapaikkana on tuttuun tapaan
Helsinki, jonka kuvaamiseen kirjassa käytetään paljon aikaa. Olympiastadion
valmistuu ja vihitään käyttöön, Munkkiniemi on hiljaista ja syrjäistä
esikaupunkialuetta.
Ajankohta on valittu taiten.
Eurooppa on jo kaaoksen partaalla: Espanjassa soditaan, Saksa laajenee
vääjäämättä. Neuvostoliitossa Stalinin ote kiristyy. Kaikesta tästä ainakin
suomenruotsalaiset piirit pääkaupungissa ovat hyvinkin tietoisia.
Saksalaismielisyys on suosittua, samoin siihen liittyvät ääri-ilmiöt.
Juutalainen juoksija voittaa stadionilla, mutta saa neljännen sijan. Liberaalin
artikkelin lehteen kirjoittanut lakimies mukiloidaan keskustassa. Ajat ovat
levottomat ja kireät. Väkivalta purkautuu esiin pinnan alta yhä useammin.
Vuoden 1918 tapahtumista on kulunut kaksikymmentä vuotta. Aika voi tuntua
pitkältä, mutta ei sitä ole. Mikään ei ole unohtunut. Sekasortoisen ajan
tapahtumista vaietaan, mutta ne muistetaan kyllä. Ja ne vaikuttavat.
Kangastus on erilainen kuin
kaksi edellistä Westön romaania. Fokus on tarkempi, eikä nyt yritetä kuvata
kokonaisia sukupolvien ketjuja. Tarkastelupiste on vuodessa 1938, mutta
taaksepäin katsotaan usein, ainakin sinne kahdenkymmenen vuoden taakse.
Henkilöitä on tälläkin kertaa paljon, kokonainen Keskiviikkokerhollinen rouva
Wiikin lisäksi, mutta vain kaksi heistä on keskiössä: asianajaja Claes Thune ja
hänen konttoristinsa rouva Milja Matilda Wiik.
Thune on eroamassa, ja vaimo
on jo muuttanut pois yhteisestä kodista. Pahimmin koskee, että vaimo on Thunen
parhaan ystävän Robi Lindemarkin rakastajatar. Lisäksi hän on julkaissut varsin
rohkean eroottisen novellikokoelman, joka hämmentää pääkaupungin sisäpiirejä.
Kaikesta tästä huolimatta sovinnollinen ja rauhallinen Thune haluaa pysyä Robin
ystävänä ja jatkaa Keskiviikkokerhon toimintaa. Herraseurue kokoontuu kerran
kuussa keskustelemaan ja nauttimaan virvokkeita. Siinä lyhyesti kerhon
toimintaperiaate. Kuuden miehen joukko koostuu varsin erilaisista miehistä, ja yhä
kuumeneva politiikka aiheuttaa jo suoranaista kiistelyä kokoontumisissa.
Mielenkiintoisempi kuin
Thune on salaperäinen rouva Wiik, jolla tuntuu olevan useampikin
persoonallisuus: huoliteltu ja miellyttävä rouva Wiik, maanläheinen ja
tavallinen Matilda sekä hallitsematon Miljaneiti. Rouva Wiikillä on monenlaista
salattavaa menneisyydessään. Missä on hänen aviomiehensä herra Wiik? Miksi hän
on joutunut lähtemään edellisestä toimestaan? Ennen kaikkea mitä hän on kokenut
sodan aikana? Jotakin tapahtuu eräänä sumuisena kevätiltana, kun
Keskiviikkokerho kokoontuu Thunen toimistolla. Matilda tunnistaa välittömästi
erään kerholaisista menneisyytensä painajaiseksi. Mies ei kuitenkaan tunnu
tajuavan, kuka rouva Wiik on. Tämän yllättävän tapaamisen ympärille romaanin
juoni rakentuu.
Tarina kehkeytyy hitaasti ja
hyvin westömäiseen tyyliin rönsyilevästi. Selvästikin ajankuvan luomiseen on
panostettu paljon, ja lopputulos on nautittava, jos vain lukija malttaa
mielensä ja rauhoittuu aistimaan tunnelmia. Psykologista silmää Westöllä on
myös. Henkilöt vaikuttavat uskottavilta ja tosilta. Mielenterveyttä ja sen
järkkymistä käsitellään monelta suunnalta, ja se myös perustelee romaanin
yllättävänkin rajun loppuratkaisun.
Minusta Kangastus asettuu omalla tavallaan MKK:n pariksi, jonkinlaiseksi sisarromaaniksi. Samaahan on sanottu Leijoista ja ÄKYY:stä. Kirjaparin teemat ovat hyvin läheiset. Molemmissa
tarkastellaan sodan mielettömyyksien vaikutusta yksilöiden elämään. On turha
kuvitella, että kauheudet voi vain lakaista näkymättömiin ja jatkaa elämää kuin
ei mitään. Menneisyys ei hellitä, ainakaan, jos asioita ei selvitetä ja tilejä
tasata kunnolla.
Kjell Westö: Kangastus 38 (Hägring 38)
Suom. Liisa Ryömä. Otava 2013. 334 s.
Readberryn e-kirja
veloituksetta käytössä esilukijuutta vastaan. Paperikirjaversio ostettu
kirjakaupasta.