Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westön Finlandia-palkittu romaani Missä kuljimme kerran on lempikirjojani, kuten olen varsin monessa yhteydessä jo kertonutkin. Sen jälkeen olen lukenut Westön tuotannosta vain teoksen Älä käy yöhön yksin, jonka laveus ja tunnelma miellyttivät myös, vaikkakaan eivät tehneet MKK:n veroista vaikutusta. Ensimmäinen kosketus on kuitenkin jo vuosien takaa, jolloin luin Leijat Helsingin yllä. Siitäkin muistan pitäneeni ja varmasti niin olikin, sillä olen hankkinut sittemmin monet Westön kirjat hyllyyni odottamaan lukuvuoroaan. Leijat voisin oikeastaan lukea uudestaan, sillä sen luin varmaankin turhan nuorena.

Odotin siis jo varsin malttamattomana Westöltä uutta romaania (vaikka vanhojakin on rästissä!). Kun Readberry huhuili Facebookissa esilukijaa Kangastus 38:lle, tartuin oitis syöttiin ja minua onnisti. Olin kuitenkin päättänyt jo etukäteen hankkivani kirjan itselleni perinteisenä kovakantisena versiona, joten aloitin kirjan verkossa mutta luin suurimmaksi osaksi paperista kirjaa ja kävin vain lisäilemässä keskustelunaloituksia verkkoon. Harmikseni kukaan muu ei ehtinyt mukaan keskusteluun ennen kuin pääsin loppuun, vaikka tarkoituksella säästelin kirjaa ja luin vain luvun tai pari päivässä – lopussa tosin annoin sitten jo mennä.

Nimensä mukaisesti Kangastus 38 sijoittuu vuoteen 1938. Kirjan takaosassa kirjailija lyhyesti avaa kirjan nimeä, mutta se jäi ainakin minulle silti hieman arvoitukseksi. Pidän sitä myös hankalana. Onko vuoteen viittaava (?) luku nimessä tarpeen? Minusta ei. Tapahtumapaikkana on tuttuun tapaan Helsinki, jonka kuvaamiseen kirjassa käytetään paljon aikaa. Olympiastadion valmistuu ja vihitään käyttöön, Munkkiniemi on hiljaista ja syrjäistä esikaupunkialuetta.

Ajankohta on valittu taiten. Eurooppa on jo kaaoksen partaalla: Espanjassa soditaan, Saksa laajenee vääjäämättä. Neuvostoliitossa Stalinin ote kiristyy. Kaikesta tästä ainakin suomenruotsalaiset piirit pääkaupungissa ovat hyvinkin tietoisia. Saksalaismielisyys on suosittua, samoin siihen liittyvät ääri-ilmiöt. Juutalainen juoksija voittaa stadionilla, mutta saa neljännen sijan. Liberaalin artikkelin lehteen kirjoittanut lakimies mukiloidaan keskustassa. Ajat ovat levottomat ja kireät. Väkivalta purkautuu esiin pinnan alta yhä useammin. Vuoden 1918 tapahtumista on kulunut kaksikymmentä vuotta. Aika voi tuntua pitkältä, mutta ei sitä ole. Mikään ei ole unohtunut. Sekasortoisen ajan tapahtumista vaietaan, mutta ne muistetaan kyllä. Ja ne vaikuttavat.

Kangastus on erilainen kuin kaksi edellistä Westön romaania. Fokus on tarkempi, eikä nyt yritetä kuvata kokonaisia sukupolvien ketjuja. Tarkastelupiste on vuodessa 1938, mutta taaksepäin katsotaan usein, ainakin sinne kahdenkymmenen vuoden taakse. Henkilöitä on tälläkin kertaa paljon, kokonainen Keskiviikkokerhollinen rouva Wiikin lisäksi, mutta vain kaksi heistä on keskiössä: asianajaja Claes Thune ja hänen konttoristinsa rouva Milja Matilda Wiik.

Thune on eroamassa, ja vaimo on jo muuttanut pois yhteisestä kodista. Pahimmin koskee, että vaimo on Thunen parhaan ystävän Robi Lindemarkin rakastajatar. Lisäksi hän on julkaissut varsin rohkean eroottisen novellikokoelman, joka hämmentää pääkaupungin sisäpiirejä. Kaikesta tästä huolimatta sovinnollinen ja rauhallinen Thune haluaa pysyä Robin ystävänä ja jatkaa Keskiviikkokerhon toimintaa. Herraseurue kokoontuu kerran kuussa keskustelemaan ja nauttimaan virvokkeita. Siinä lyhyesti kerhon toimintaperiaate. Kuuden miehen joukko koostuu varsin erilaisista miehistä, ja yhä kuumeneva politiikka aiheuttaa jo suoranaista kiistelyä kokoontumisissa.

Mielenkiintoisempi kuin Thune on salaperäinen rouva Wiik, jolla tuntuu olevan useampikin persoonallisuus: huoliteltu ja miellyttävä rouva Wiik, maanläheinen ja tavallinen Matilda sekä hallitsematon Miljaneiti. Rouva Wiikillä on monenlaista salattavaa menneisyydessään. Missä on hänen aviomiehensä herra Wiik? Miksi hän on joutunut lähtemään edellisestä toimestaan? Ennen kaikkea mitä hän on kokenut sodan aikana? Jotakin tapahtuu eräänä sumuisena kevätiltana, kun Keskiviikkokerho kokoontuu Thunen toimistolla. Matilda tunnistaa välittömästi erään kerholaisista menneisyytensä painajaiseksi. Mies ei kuitenkaan tunnu tajuavan, kuka rouva Wiik on. Tämän yllättävän tapaamisen ympärille romaanin juoni rakentuu.

Tarina kehkeytyy hitaasti ja hyvin westömäiseen tyyliin rönsyilevästi. Selvästikin ajankuvan luomiseen on panostettu paljon, ja lopputulos on nautittava, jos vain lukija malttaa mielensä ja rauhoittuu aistimaan tunnelmia. Psykologista silmää Westöllä on myös. Henkilöt vaikuttavat uskottavilta ja tosilta. Mielenterveyttä ja sen järkkymistä käsitellään monelta suunnalta, ja se myös perustelee romaanin yllättävänkin rajun loppuratkaisun.

Minusta Kangastus asettuu omalla tavallaan MKK:n pariksi, jonkinlaiseksi sisarromaaniksi. Samaahan on sanottu Leijoista ja ÄKYY:stä. Kirjaparin teemat ovat hyvin läheiset. Molemmissa tarkastellaan sodan mielettömyyksien vaikutusta yksilöiden elämään. On turha kuvitella, että kauheudet voi vain lakaista näkymättömiin ja jatkaa elämää kuin ei mitään. Menneisyys ei hellitä, ainakaan, jos asioita ei selvitetä ja tilejä tasata kunnolla.

Kjell Westö: Kangastus 38 (Hägring 38)

Suom. Liisa Ryömä. Otava 2013. 334 s.

Readberryn e-kirja veloituksetta käytössä esilukijuutta vastaan. Paperikirjaversio ostettu kirjakaupasta.