Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

”Mittasuhteiden mukainen, riuhtaistu menneisyydestä irti, sitä oli Annan yksinäisyys ja hän ihaili kättensä jälkeä, kuin koru, sellainen oli hänen ikioma mosaiikkielämänsä ja hän päätti: olen välkkyvin hampain paperoitu huone, ja sitten hän jäi muuttamaan merkityksiä ilman kytevää surua.”

Huh! Muutama päivä on pitänyt antaa aivomyrskyn jälkeisen pölyn laskeutua. Luin nimittäin kirjan, jollaista en ole ennen lukenut. Kieleltään kirja on jotain täysin omanlaistaan. Ilmaisu on runollista, mutta ei missään nimessä mitään kaunosieluista höpinää, vaan rujoa, raakaa ja repivääkin niin sanastoltaan kuin lauserakenteeltaan. Päivinen ikään kuin on ottanut suomen kielen käyttöönsä ja tehnyt sitten sille mitä lystää. Tuloksena on hengästyttävä ja pakahduttava lukukokemus. On kuin olisi joutunut jonkinlaiseen ruumiilliseen rääkkiin selätettyään romaanin. Luin kirjan muutamassa päivässä, mutta jouduin itseäni suojatakseni lukemaan aivan toisenlaista kirjaa rinnalla. Kokemus oli siis melkoinen!

 Pintanaarmuja on Maaria Päivisen kolmas romaani, ja se ilmestyi tänä keväänä. On vaikea täysin varmasti sanoa, mistä kirja tarkkaan ottaen kertoo, sillä jotenkin minulla oli koko ajan lukiessani hieman epävarma olo. Kehen voin kirjan maailmassa luottaa? Kuka kertoo kirjan maailmassa totuuden tapahtumista? Mikä on ”totta”, mikä allegoriaa? Minäkertojana kirjassa on Herman, mutta päähenkilö on kuitenkin Anna, josta kerrotaan kolmannessa persoonassa.  Vuoron perään luvut kertovat tapahtumista Hermanin ja Annan näkökulmista. Herman aloittaa kertomalla, miten hän auttoi Annaa joko tekemään itsemurhan tai katoamaan sitomalla tämän uimapatjalle ja työntämällä tämän sitten valtameren aaltojen kuljetettavaksi. Tapahtuiko näin todella, jäi minulle lopulta arvoitukseksi, mutta se ei ole lainkaan pääasia.

Anna on kreikan kielen opettaja yliopistolla. Siellä Herman hänet aikanaan tapasikin, vaikka oli nähnyt Annan jo aikaisemmin naapuriasunnon ikkunassa. Herman, perheellinen mies, rakastuu mielettömästi. Anna taas on naimisissa Veikon kanssa. Avioliitto on intohimoinen mutta kammottavalla tavalla väkivaltainen. Veikko alistaa Annaa kaikin kuviteltavissa olevin keinoin. Lopulta Anna koettaa irtautua Veikosta, mutta sitten tapahtuu odottamaton käänne, joka pilaa suunnitelman täysin.

Hermanin ja Annan suhde ei etene Hermanin toivomaan suuntaan. Anna pysyttelee etäisenä fyysisesti ja psyykkisestikin eikä kerro läheskään kaikkea Hermanille.

”Olisin tahtonut litistää hänet alleni; siinä hän kyhjötti sohvallani ja kuivui, vaikka olimme juuri palanneet matkoiltamme, ja hänen hiuksensa kihartuivat sumeasti olkapäille ja hän oli pieni, kostea läiskä, hän oli vaurio, hometta, hän oli pintanaarmuilla. Hänet olisi pitänyt uudistaa, maalata pinnalta alle.”

Tilanne kiristyy Annan ja Veikon välillä yhä jännitteisemmäksi. Tuntuu, että Annan mielenterveys alkaa pettää paineiden kasvaessa. Hermanin osuuksissa ennakoidaankin vihjailevasti katastrofista, joka johti lopulta Annan tekemään ratkaisuun.

Romaanin jatkoksi päätin lukea uusimmassa Reginassa (4/13) ilmestyneen Päivisen novellin Mitä jäljelle jää. Novelli ei ole kieleltään aivan yhtä vaateliasta kuin romaani, mutta tyyli on siitä huolimatta helposti tunnistettavaa Päivistä. Kirjailijalla on siis tärkeä ”oma äänensä”. Muutenkin romaani ja novelli tietyllä tavalla sivuavat toisiaan. Minäkertoja on nuori nainen, jonka aviomies jää rysän päältä kiinni aviorikoksesta, kun vaimo on viimeisillään raskaana. Tilanne alkaa nopeasti entisestään kärjistyä vauvan synnyttyä. Aviomies on aivan liikaa suloisen tyttären lumoissa… Mustasukkaisuus saa naisen täysin tolaltaan. Loppu on jälleen arvoituksellinen. Itse tulkitsin sen varsin tuhoisaksi.

Päivisen novellin lisäksi Reginassa muuten on esimerkiksi Susu Petalin, Elina Rouhiaisen ja Hannu Mäkelän novellit. Lehti ei siis todellakaan muistuta oikeastaan mitenkään sitä edesmennyttä Reginaa, jonka enemmistö ikäisistäni lukijoista muistaa. Minusta lehteen kannattaa ehdottomasti tutustua, jos kirjallisuus kiinnostaa! Olen esitellyt edellisen numeron tarkemmin täällä. Sen jälkeen tein ratkaisun ja tilasin lehteä esittelytarjouspätkän. Olen ajatellut sen jälkeen jatkaa tilausta, jos taso vähänkin pysyy nykyisellään.

Maaria Päivinen kirjoittaa Reginaan myös kolumneja sekä pitää lehden verkkosivulla Kirjailijan työpäiväkirja -blogia sekä muualla netissä blogia nimeltä Pisara. Pintanaarmuja-kirjalla on myös oma FB-sivu.

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

ntamo 2013. 259 s.

Lahja kirjailijalta. Kiitos!

Pintanaarmuista muissa blogeissa: 

Leena Lumi ihasteli myös Päivisen kieltä: Päivinen rakastaa kieltä  haluaa leikkiä sanoilla, keksiä uusia. Ne virtaavat hänestä kuin vesi alppipuroissa ja ennen kuin huomaatkaan olet juonut sanailottelun virrasta janosi vain kasvaessa. Lukija humaltuu tekstin juoksusta, mutta yllättyy kaikkein eniten siitä, että tarina pysyy koossa, juoni säilyy ja paljon tapahtuu ---

Annamin mielestä kirjaa ei voinut lukea yhteen menoon: Tämä kirja vain sopi minulle paremmin pienissä annoksissa. Tämä ei todellakaan ole ahmittava romaani, sillä Päivisen sanat vaativat sulattelua.

Lumiomenan Katjakin vaikuttui: "Pintanaarmut on kirja, jota ei voi suositella kaikille. Kokeellisen ja rajulla tavalla runollisen kirjallisuuden ystäville romaani voi sen sijaan antaa paljon. Kirja on sellainen, josta ei oikeastaan voi pitää, mutta Päivisen kysyä kirjoittaa omaperäistä ja väkevää kieltä on pakko ihailla. Pintanaarmujen loppu pysäyttää ja luulen sen jäävän mieleen pitkäksi aikaa."

Pintanaarmuja on ollut esillä monessa blogissa, ja esimerkiksi tuolta Leena Lumin ja Katjan blogeista löytyy linkkilistoja, samaten kirjailijan omasta Pisara-blogista.