Piia Kaikkonen: Rakkaat lapset

Jokseenkin vuosi sitten kirjoitin Piia Kaikkosen esikoisdekkarista Kuoleman varjo. Ison lääkefirman markkina-analyytikko Hessu Laine selvitteli työkaverinsa äkkikuoleman taustoja ja joutui hurjien tapahtumien vyöryyn niin Suomessa kuin Espanjassakin.

Nyt hyppysissäni on Kaikkosen toinen dekkari Rakkaat lapset, jonka päähenkilönä seikkailee samainen Hessu Laine. Olen seurannut kirjan kiivastahtista syntyprosessia kirjailijan Facebook-sivun kautta. On mielenkiintoista tarkastella, miten kirjailija ja Hessu ovat matkan varrella muuttuneet.

Jo alkuvaikutelma on rohkaiseva. Rakkaat lapset on kaunis kovakantinen romaani, joka houkuttelee tarttumaan itseensä. Kiiltokuva-arkkiaihe saattaa hieman hämätä, mutta mukava vinkki sisällöstä on yhden kiiltokuvan puuttuminen. Jäljelle on jäänyt vain hailea varjokuva. Kustantaja Nordbooks on siis ainakin ulkoasuun panostanut tällä kertaa enemmän. Ilokseni huomasin lukiessani, että myös oikolukuun ja taittoon on satsattu esikoista enemmän. Vieläkin tekstiin on päässyt livahtamaan välimerkitysvirheitä ja muita lähinnä painovirheiksi laskettavia yksityiskohtia (kuten ihan viime sivuilla, joissa nostetaan maja maljan sijaan), mutta kokonaisuus on siedettävän viimeistelty esikoiseen verrattuna.

Kuoleman varjosta kirjoittaessani olen kiitellyt kirjan vauhdikkuutta ja napakkaa pituutta. Saman voi sanoa myös Rakkaista lapsista. Kahteensataan sivuun mahtuu vauhtia ja jännitystä, dramaattisia käänteitä ja ripaus eroottis-romanttista sutinaa. Hieman tarina hajoaa Hessun yksityiselämän nopeatempoisten käänteiden takia, mutta pitkästymään ei pääse.

Kuoleman varjosta totesin, että paikoin lukija joutuu kyllä katsomaan joitakin ratkaisuja läpi sormiensa, ja tätä joutuu Rakkaissa lapsissa tekemään ehkä vieläkin enemmän. Hessu kuulee serkkunsa viisitoistavuotiaan tyttären kadonneen Oulussa ja päättää ryhtyä selvittämään asiaa. Pikaisella googlailulla Hessu saa selville, että vastaavia teinityttöjen katoamisia on hiljattain Suomessa tapahtunut kaikkiaan viisitoista. Kumma kyllä poliisi ei ole tätä tajunnut… Sattumalta juuri Hessu saa nopsaan selville, että sukulaistyttö Lissu on alkanut seurustella vanhemman miehen kanssa, ja saa vielä kaupan päälle tästä kuvan haltuunsa. Ja kukas onkaan ensimmäinen ihminen, johon Hessu lähes törmää palattuaan Helsinkiin? Ja niin edelleen.

Myös tosielämän yksityiskohdissa Kaikkonen ottaa runsaita taiteellisia vapauksia. Hessu on edellisen seikkailunsa jälkeen hylännyt kaupallisen uran ja hänen on onnistunut saada toimittajan pesti maan suurimmasta päivälehdestä Pääkaupungin Sanomista (!). Esimies on kovin ymmärtäväinen, vaikka toimittaja säntäilee ympäri Suomea juttuvinkkinsä perässä. Hessun urakehitystä miettiessäni ajattelin, olisiko kannattanut kokonaan jättää Hessu Laine Kuoleman varjoon ja luoda saman tien kokonaan uusi sankari. Vanhasta kun ei ole oikeastaan jäljellä muuta kuin nimi. Ainakin uskottavuudessa olisi tässä kohtaa voitettu näin toimimalla. Pienempiä silmiini osuneita epäjohdonmukaisuuksia tai kummallisuuksia oli esimerkiksi se, että pikavuoro Helsingistä Imatralle lähtee Rautatientorilta Helsingistä. Tietääkseni pikavuorot liikennöivät Kampin terminaalista, missä on toki hankalampi ikään kuin vahingossa livahtaa bussin kyytiin.

Vauhdilla kulkeva toimintajuoni myös kostautuu siten, että kovin monia juonenkäänteitä joudutaan avaamaan vielä loppuhäivytyksessä. Kun siis roistot on jo napattu, joudutaan vielä parinkymmenen sivun verran selittämään, miten niin onnistuttiin tekemään ja mistä kaikessa oikein olikaan kyse. Varsinainen motiivi rikosten takana on hyytävä, ja mielikuvituksellisuudessaan omalla tavallaan kauhea, koska sen voi mielessään uskoa mahdolliseksi. Niin hullu tämä maailma on, ja niin raakoja ihmiset tosiaan ovat!

Parhaimmillaan Kaikkonen on toimintakohtauksissa, joissa melkein hiki kohoaa lukijankin otsalle jännityksen tihentyessä. Mielikuvitus toimii myös hyvin, ja juonen peruskuvio on hyvin keksitty. Henkilökuvaus ei ole valitettavasti juurikaan edennyt esikoisesta. Kaikkonen käyttää varsin kaavamaisia ja karikatyyrimäisiä sivuhenkilöitä: juopotteleva mummeli, tyhmä ja paksukalloinen lihaskimppu, kurvikas vamppi, ilkeän näköinen venäläisroisto.

Juonenkuljettelu uskomattomasta sattumasta seuraavaan onnenkantamoiseen syö tarinan perususkottavuutta aika rankasti. Jotenkin jää sellainen tuntu kirjasta, että jälleen on kiirehditty hieman turhaan. Syventyminen ja ratkaisuvaihtoehtojen punnitseminen olisi tehnyt kirjalle terää. Olisiko sittenkin kannattanut kirjoittaa se vielä kertaalleen uusiksi? Miten on sen kuuluisan kustannustoimittamisen laita? Onko kirjailijalla ollut tukenaan ammattilainen, joka on auttanut esimerkiksi juonenkäänteiden hiomisessa?

Vieläköhän Hessu Laine jatkaa seikkailujaan?

Piia Kaikkonen: Rakkaat lapset

Nordbooks 2013. 200 s. 

Kansi Sampo Kaikkonen.

Lahja kirjailijalta. Kiitos!