Kristiina Vuori: Siipirikko

Viime vuoden kesällä ilmestyi Kristiina Vuoren esikoisromaani Näkijän tytär, joka sijoittuu historiallisen (nais)viihderomaanigenreen. Kuten arvata saattaa, Vuoren kirjaa verrattiin oitis kyseisen genren kotimaisen kuningattaren Kaari Utrion tuotantoon. Monet vertailijat totesivat, ettei Vuori joudu vertailussa ainakaan häpeään. Näkijän tytär oli vahva esikoinen, ja kaiken lisäksi se myi loistavasti esikoiskirjaksi, mitä kustantajan näkyvä panostus markkinointiin tuskin ainakaan haittasi.

Tänä kesänä Vuori julkaisi odotetun toisen romaaninsa Siipirikon. Monet esikoisen lukeneet kenties toivoivat, että punatukkaisen Eiran tarina saisi jatkoa, mutta Siipirikko on tyystin itsenäinen romaani, jolla ei ole yhtymäkohtia aiempaan kirjaan. Vuori on tässä kakkosromaanissaan luopunut kokonaan yliluonnollisista aineksista, jotka liittivät Näkijän tyttären osittain fantasiaan. Tästä ratkaisusta ainakin minä pidin. Nyt ollaan entistä selkeämmin historiallisen viihteen genressä.

Haastatteluissa Vuori on paljastanut, että hänen suosikkilukemistoaan tyttönä olivat Angelicat ja Catherinet, jotka kuluivat myös minun käsissäni aikoinaan. Ainakin siis genren konventiot ja kaavat ovat kirjoittajalle perin juurin tuttuja. Hieman Vuori rohkenee niitä murtaakin, ja saa siten omiin teoksiinsa tiettyä raikkautta. Kun kirja oli minulla vielä pahasti kesken, törmäsin Keskisuomalaisessa olleeseen varsin tyrmäävään arvioon teoksesta. Tätä juttua kirjoittaessani Jenni ehti omassa blogissaan julkaista tekstin, jossa hän pohdiskelee, mistä ilmeisen vihamielinen suhtautuminen viihteeseen johtuu. On helppo yhtyä Jennin näkemyksiin, että tietty liioittelu ja tapahtumien epärealistisuus ovat kyseisen genren peruselementtejä. Jos kirjailijat kirjoittaisivat vain oikeita, faktoihin perustuvia tarinoita esimerkiksi 1300-luvun suomalaisista naisista, kirjoitettavaa ei kovin paljoa olisi. Paula Havasteen Kymmenen onnen Anna on hyvä yritys tähän suuntaan, mutta on Havasteenkin ollut pakko antaa tilaa mielikuvitukselle, muuten pelkkä työnteon ja arjen kuvailu olisi jäänyt varmasti julkaisematta. Fiktion lähtökohta jo on nimenomaan kuvitteellisuus, mahdollisen ja mahdottomankin yhdistäminen, jotta syntyy hyvä tarina.

Yleensä koetan välttää toisten blogien juttujen lukemista ennen kuin kirjoitan jutun jostakin lukemastani kirjasta, mutta tällä kertaa päätin tehdä toisin. Blogitekstejä löytyy useita, ja monissa niistä selostetaan riittävästi kirjan juonta. Morre närkästyi taas kliseestä, että nainen tulee yhdestä yhdynnästä raskaaksi. En ryhdy tästä kinaamaan, vaikka kiistatta niin voi käydä ja valitettavan monesti käykin. Morrea ajattelutti myös Seljan hoikkuus ja se, että ajan kauneusihanteista huolimatta Selja kiehtoi kaikkia tielleen osuneita miehiä. Totta onkin, että kauneusihanne on ollut aikanaan leveälanteista ja -harteista naista suosiva, mutta tämä lienee ollut enemminkin talonpoikaisen säädyn ihanne, pitihän naisen jaksaa raskaat työt ja selvitä hengissä synnytyksistä. Ritarien romanttiset haaveet saattoivat hyvinkin suosia riukumaisempia naisia. Mutta kiistatta monissa tämän genren romaaneissa sankaritar on Seljan kaltainen laiheliini, mikä vastaa enemmän nykyihanteita. Seljalla ei onneksi ole villiä punaista tukkaa sentään.

Maria piti Seljan moniulotteisesta persoonasta. Selja on lapsena joutunut orjaksi, kun karjalaiset ryöstivät ja murhasivat hänen perheensä ja koko kotikylänsä. Orjuudessa Selja kaipaa vapauteen. Hinta vapaudesta on kuitenkin kova, ja syyllisyys painaa Seljan mieltä yhä raskaammin. Kuitenkin hän jatkaa häikäilemättömiä tekojaan pyrkiessään kohti onnea. Selja on uhri, mutta samalla toimija. Vaikka Seljaa kohtaan tunsikin myötätuntoa, hänestä ei oikein onnistunut aidosti pitämäänkään. Reta näkee Seljan tarinassa aidon kasvutarinan ja pitää Vuoren tavasta kuvat nuoren tytön seksuaalista heräämistä. Sille annetaankin runsaasti tilaa, ja erotiikkaa tihkuvia kohtauksia riittää, kuten konventioihin kuuluu.

Minua ärsytti myös ritari Aijon rypeminen syyllisyydessä ja itsesyytöksissä. Mies on toisaalta äärimmäisen kunniantuntoinen, mutta sitten toivoton nahjus ja sokeakin. Muut miehet jäävät tarinassa Aijon hahmon varjoon. Muutaman muun bloggaajan tavoin minäkin kaipasin syvyyttä Seljan orjatoveriin Häkkiin, joka järkälemäisenä hahmona toi taas kerran mieleen Mikael Karvajalan Antin. Häkki on traaginen hahmo, eikä tuo mukanaan huumoria kuten Antti, mutta jotain samaa heissä olen aistivinani. (Tästä muuten tulikin mieleeni, että huumoria ei Vuoren kummassakaan teoksessa ole. Eipä taida oikein genreen muutenkaan kuulua, ainakaan tähän Vuoren edustamaan alahaaraan.) Miehistä porvari Hartmannus ja Liuhtolan isäntä Sten olisivat myös olleet kiinnostavia, syventämistä sietäviä hahmoja.

Keskisuomalaisen kriitikko Paula Koskimäki ruoskii kovasti Vuoren käyttämää linnustusaihetta tai oikeammin sen laimeaa toteutusta. Kieltämättä tästä olisi voinut saada runsaasti enemmänkin irti. Nuoren Seljan erityistaito on tulla toimeen lintujen kanssa. Metsästyshaukat ja -kotkat olivat haluttua kauppatavaraa, joten taidosta oli hyötyä orjan isännällekin. Primus-niminen kotka on keskeisessä osassa kirjan alkupuolella, mutta sitten aihe jää sivuun, kun Selja lähtee liikkeelle. Kotkaa kyllä kuljetetaan mukana, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sen vähemmälle sen osuus jää. Sääli. Vuori on vielä kirjan lopussa perustellut laajasti, miksi päätyi valitsemaan Seljan kasvatiksi juuri kotkan.

Monet kirjan lukeneet ovat olleet sitä mieltä, että Vuori on kehittynyt kirjailijana. Tähän on helppo yhtyä. Koskimäki piti joitakin osia sekavina, mutta minua eivät ajan poliittisten kiemuroiden lyhyet selventelyt häirinneet. 1300-luvun alku oli sekavaa aikaa niin Ruotsissa kuin idässäkin. Vallanperimysriidat sekoittuivat ryöstöretkiin, ja muutenkin oli ylen levotonta. Pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323, johon Vuori on sijoittanut kirjan epilogin. Sekavuus on siis realismia.

Kirja on genreen sopivasti myös helppolukuinen, ja kieli on pääosin luistavaa luettavaa. Vuori suosii vierasperäisten ja vanhahtavien termien ahkeraa ripottelua. Lopussa on varsin kattavan tuntuinen sanasto, mutta ilman sitäkin selviää mainiosti. Sanat kyllä selittyvät kontekstista vaivatta. Ainoa minun hampaitani kiristelyttävä kummallisuus oli ilmaus ’päivät pääskytysten’, johon törmäsin peräti kolmasti. Kerran voisi vielä laskea painovirheeksi, mutta kolme kertaa lienee jo tarkoituksellista. Nykysuomen sanakirjasta löytyy sana ’pääksy’, joka tarkoittaa veneen kokkaa tai perää, ja sanonnassa on mukana juuri tämä pääksy, ei pääsky: satoi päivät pääksytysten eli päivästä päivään, monta päivää peräkkäin. (Saan tästä varmaan vuoden nillittäjä -palkinnon, mutta sainpahan sanoa!)

Yhteenveto rönsyilevästä purkauksestani: Siipirikko on laadukas historiallisen viihteen edustaja, jossa on vauhtia ja vaarallisia käänteitä, juonia ja romantiikkaa, taisteluja ja erotiikkaa sopivassa suhteessa. Kelpo paketti eskapismia kaipaavalle arjen piristykseksi. Ei liian ryppyotsaisesti luettavaksi.

Kristiina Vuori: Siipirikko

Tammi 2013. 464 s.

Lainattu kirjastosta.