Kristina Ohlsson: Varjelijat

Juhannuksena luin ruotsalaisen dekkarikirjailija Kristina Ohlssonin siihen mennessä suomennetut teokset Nukkekoti ja Tuhatkaunot peräperää juhlapyhien ratoksi ja viihdyin mainiosti. Ilokseni olin kuullut, että Ohlssonilta oli tulossa kolmas suomennos syksyllä, ja Annika Rakkaudesta kirjoihin -blogista vielä tiesi ennakkokappaleen lukeneena kertoa, että Ohlsson vain paransi siinä tahtia. Hieman harhailin netissä etsiskellessäni Varjelijoitten ilmestymisajankohtaa, mutta hämmennys saikin sitten selityksensä. Ohlssonin suomalainen kustantaja oli vaihtunut Schildts’istä WSOY:hyn.

Kustantamon vaihtumisen huomaa oikeastaan vain kirjan ulkoasun raikastumisesta. Tummanpuhuva kannet ovat vaihtuneet jopa keväisiin tunnelmiin. Syynä on ennen kaikkea vaaleanvihreä kangasselkämys, joka jatkuu leveänä etu- ja takakanteen. Myös esilehdet ovat raikkaan keväänvihreät. Syntyy oikeastaan vaikutelma jostakin kepeästä ja valoisasta, vaikka sisällys on tuhtia tavaraa.

Olen Annikan kanssa samaa mieltä. Varjelijat on tähänastisista Ohlssonin dekkareista paras. Tuhatkaunoissa juoni hajosi vähän liian moniaalle. Tässä ei ole sitä ongelmaa, vaikka tutkinta paljastaakin monenlaista synkkää sieltä ja täältä. Poliisit toteavatkin jossain vaiheessa, että aletaanpa käydä kenen tahansa lähipiiriä tiheällä kammalla läpi, aina löytyy jotain epämääräistä ja salattua.

Kaikki Ohlssonin dekkarit ovat rikosjuoneltaan täysin itsenäisiä, joten ei ole väliä, mistä kirjasta Ohlssonin tuotantoon tutustumisen aloittaa. Päähenkilöiden elämää työn ulkopuolellakin seurataan tiiviisti, joten jos haluaa seurata näitä tapahtumia kronologisesti, on viisainta aloittaa alusta. Mukaan tosin päässee vaivatta, vaikka aloittaisi kolmannestakin. Ohlssonilla on tosin tapana jättää juuri nämä yksityiselämät sellaisiin koukkuihin, jotka pistävät tosissaan odottamaan jatkoa. Rikokset on sen sijaan ainakin kaikissa kolmessa lukemassani kirjassa ratkaistu ja saatu päätökseen.

Tuhatkaunojen tapahtumista on kulunut runsas vuosi Varjelijoiden alkaessa. Fredrika Bergman palaa yllättäen äitiyslomaltaan juuri, kun Alex Rechtin erikoisryhmä saa visaisen murhatutkinnan eteensä. Metsästä on löytynyt paloiteltu ruumis, oikeastaan torso, joka on kuulunut nuorelle naiselle. Alex on heti varma, että kyseessä on Rebecca Trolle, nuori nainen, joka katosi kaksi vuotta sitten jäljettömiin. Alex johti etsintöjä, jotka päättyivät tuloksettomina. Pian juttu mutkistuu entisestään, kun läheltä Rebeccan jäännöksiä löytyy toinen ruumis, lähes kolmekymmentä vuotta aikaisemmin haudattu mies.

Poliisilla on useita epäiltyjä Rebeccan murhaan, mutta vain osa heistä on voinut edes teoriassa olla osallisena aikaisemmassakin murhassa. Sattumasta ei kuitenkaan voine olla kyse. Lukijalle väläytellään aina välillä pätkiä sisäisestä tutkinnasta, jossa kuulustellaan Alexia, Fredrikaa ja Pederiä tutkinnan vaiheista. Jokin näyttää menneen perusteellisesti pieleen. Rakenne toimii yllättävän tehokkaasti. Ennakointeja on juuri sopivasti lisäämään kihelmöivää jännitystä. Jokainen keskeisistä tutkijoista on jutussa mukana myös henkilökohtaisella tasolla ja panokset ovat kovat.

Varjelijoissakin nykyhetken hirmuteot johtuvat historian tapahtumista. 1960-luvulla alkunsa saanut tapahtumaketju jatkuu vääjäämättä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla. Pahuus ei katoa. Teemana tässä dekkarissa on huhujen mahtava voima. Kun tahraava juoru on kerran laskettu liikkeelle, sitä on lähes mahdoton pysäyttää ja ihmisten mielikuvia muuttaa. Riittävän inhottava huhu voi pilata monen ihmisen koko elämän lopullisesti.

Varjelijat on tuhti viidensadan sivun paketti. Yleensä helposti alan valittaa, että kirja oli liian pitkä. Varjelijat ei kuitenkaan ole. Luin sen kahdessa päivässä kuten edellisetkin, ja oikeastaan toivoin, ettei se olisi vielä loppunut. Tarinassa on niin monta käännettä ja haaraa, että mielenkiinto ei pääse herpaantumaan hetkeksikään. Miten ruotsalaiset oikein tämän tekevät? Ohlsson paljastaa jälkisanoissaan ryhtyneensä kirjoittamaan rikoskirjoja, koska oli aiemmin pitkästynyt. Kävipä säkä. Lukija ei ainakaan hänen kirjojensa äärellä pitkästy! Luvassa on vielä ainakin kaksi Fredrika Bergmanista kertovaa dekkaria. Niiden suomennoksia odottelemaan!

Kristina Ohlsson: Varjelijat (Änglavakter)

Suom. Outi Menna. WSOY 2013. 499 s.

Pyydetty arvostelukappale kustantajalta.