”On kai hyvin turkulaista ylpeillä
kaupunkinsa historialla, vaikkei sen nykyisyydessä pystyisikään elämään.”
Turkulaisen kirjailija Riku Korhosen esikoisromaani Kahden ja yhden yön tarinoita ilmestyi
kymmenen vuotta sitten, ja Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander ylisti: ”Tässä meillä on uusi kyky, sukupolvensa
näkijä!” Korhonen voitti esikoisellaan Hesarin kirjallisuuspalkinnon, joten
syytäkin oli ylistää.
Kymmenen vuoden päästä
ilmestymisestään kirja pääsi mukaan Hesarin lukijoiden äänestämien sadan parhaan kotimaisen 2000-luvulla ilmestyneen romaanin listalle. Sijoitus oli
sadas, mutta ei silti missään nimessä huono saavutus! Olen aikoinani hankkinut Kahden ja yhden yön tarinat itselleni
hyllyyn odottelemaan lukuinspiraatiota, koska kirjatietoinen ystäväni sitä
lämpimästi aikoinaan suositteli. Inspiraatio tuli sitten lopulta, mutta tuli
kuitenkin. Olen aiemmin lukenut Korhoselta vain hänen toistaiseksi uusimpansa
eli romaanin Nuku lähelläni. Luin sen
kyllä ihan mielikseni, mutta ei siitä mitään kovin huikaisevaa jälkeä tainnut
tajuntaani jäädä.
Kahden ja yhden yön tarinoiden määritteleminen on hankalaa. Kannessakin lukee
”romaani” ikään kuin vahvistukseksi epäilijöille: kyseessä ei ole novellien
sarja tms., vaikka siltä ainakin aluksi tuntuu. Romaanissa ei ole juonta eikä
päähenkilöä. Jokaisessa luvussa on eri minäkertoja, jonka henkilöys saattaa
säilyä pitkäänkin arvoituksena, jos ratkeaa lainkaan. Luvut ovat muutamaa
poikkeusta lukuun ottamatta varsin lyhyitä välähdyksiä. Yhdistävä tekijä on vain
lähiö, johon tapahtumat sijoittuvat tai joka jotenkin liittyy kulloisenkin
minäkertojan historiaan tai nykyhetkeen.
Vähitellen lähiö paikantuu
Turkuun Tora-alhontien tuntumaan. Kuusikymmenluvulla paikalle rakennettiin
nopeassa tahdissa kerrostaloja piittaamatta siitä, että alle jäi kaatopaikka.
Ongelmiahan siitä seurasi. Muutamassa luvussa sivutaan tätä episodia sen eri
vaiheissa. Kuvittelin ensin, että paikka on kokonaan mielikuvitusta, mutta
ainakin karttaohjelma paikantaa Tora-alhonkadun Heikkilän kaupunginosan
liepeille. Mutta tällä ei lopulta ole juurikaan merkitystä. Lähiöt lienevät
aika lailla henkisesti toistensa kaltaisia.
Näkökulma siis vaihtuu joka
luvussa. Onpa mukana sellainenkin lyhyehkö luku, jossa kaikki kolme henkilöä
ovat vuoroin minäkertojia (Iltahuuto-niminen
luku, jonka alaotsikko onkin triptyykki). Samoja tapahtumia ei kuitenkaan juuri
kertailla, vaan tarina rönsyilee eteenpäin jotenkin omalakisen tuntuisesti.
Yleensä tekniikkana on kuitenkin, että joku edellisen luvun henkilöistä on
seuraavan luvun minäkertoja. Kronologiakin on epäyhtenäinen. Jossakin
alkupuolen luvussa mainittiin metsästä löytyneet kolme ruumista, ja
loppupuolella sitten selviää, miten ne sinne joutuivat. Mutta mikään dekkari
tämä ei ole, onpahan mukana nyt tällainenkin juonensirpale. Näkökulmien tiheä
vaihtuminen teki ainakin alussa lukemisesta keskiraskaan ponnistuksen. Oli
vaikea päästä kärryille, koska tarttumapintaa tuntui olevan hyvin vähän.
Vähitellen systeemiin kuitenkin tottui, ja alkoi tuntua jo imuakin. Oikeastaan
sitten vähän harmittelin, että kirja loppui juuri kun aloin oikeasti pitää
siitä. Tarinasirpaleista raottuu varsin raadollisia kohtaloita.
Henkilöiden keskinäisistä
suhteista olisi kai voinut koettaa piirtää jonkinlaista kuviota, mutta en
sitten siihen kuitenkaan ryhtynyt. Väkeä ehtii vilistä melkoisesti lukujen
minäkertojina, enkä ole ihan varma, olivatko kaikki lopulta eri henkilöitä
sittenkään. Jokuhan saattoi olla mukana useampaankin kertaan, vaikkapa
eri-ikäisenä. Romaani on kaiken kaikkiaan kiinnostavasti rakennettu, jopa
kokeellinen jossakin mielessä. Myös Korhosen kieli on kiinnostavaa. Aina
välillä tekstiin on pudotettu hiottuja lauseita, kuin runonsäkeitä tai
aforismeja. Tällainen on aina riskipeliä, sillä se saattaa alkaa helpostikin ärsyttää,
mutta nyt niin ei ainakaan minulle käynyt.
”Suomi seisoi ratapenkereiden
horsmikossa hätäjarrun kahva kädessään.”
Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita
Sammakko 2003. 261 s.
Ostettu omaan hyllyyn vuosia
sitten.
Hyvä arvio, mutta minusta huono kirja.
VastaaPoista***
Tutkin itse tätä sijaintiongelmaa, kun bloggasin kirjasta.
http://joklaaja.blogspot.fi/2012/01/riku-korhonen-kahden-ja-yhden-yon.html
Kirjan Turussa eivät suhteet minusta täsmää. Turussa on vielä Iso- ja Vähä-Heikkilä ja toisilla puolilla jokea, itse paikantelin tämän Salon puolelle jokea. Muistaakseni ajokohtaukset viittasivat Tora-alhoa Luolavuoren suuntaan, Luolavuoren ja Ilpoisen välillä on suuri luultavasti entinen maankaatopaikka, joka nyt on niittynä, Iso Heikkilän lähellä sen sijaan ovat olleet veden puhdistamot, jotka tosin ovat olleet vielä kirjan tapahtuma-aikana. Muistaakseni puhutaan vielä Pernosta tai Pansiosta, joka maineestaan huolimatta on ollut hyvä paikka, ja siellä ei tietääkseni ole ollut kaatopaikkaa. Minusta Korhonen ei yllä Mäen tasoiseen Turku-tuntemukseen, joskin taiteessa ei ole tarkkuussääntöjä.
Muistan tämän kirjan mahtavana lukukokemuksena pari vuotta sitten. Kirjan rakenne ja lukuisat henkilöt olivat tosiaan aika haastavat, mutta romaanin kieli ja 70-luvun lähiönostalgia jäivät mieleen. :)
VastaaPoistaTurkulainen, joka ei vielä ole lukenut yhtään Korhosen kirjaa - pitänee korjata tilanne. Tämä kuulosti mielenkiintoiselta. Sellaiselta, että toiset tykkää ja toiset ei. Niistä saa yleensä parhaiten irti pureskeltava.
VastaaPoistaPeltolan kaatopaikka on ollut Luolavuoren vieressä alueella, mutta sen päälle ei ole rakennettu mitään, kaatopaikkana se lienee ollut vielä 1960-luvulla ja ehkä se on ollut maankaatopaikkanakin, mutta ei minun muistini mukaan enää aikoihin, olen asunut Luolavuoressa. Alue on nyt niittynä. Korhosesta enkä kirjasta en tiedä mitään.
VastaaPoistaJokkelle ja Deekoolle vastaan yhteisesti, että kiitos Turku-tietoudesta ja tarkennuksista! Ajattelinkin jo lukiessani, että kaikki Turkuun viittaava kirjassa ei välttämättä ole faktaa, vaan että kirjailija on käyttänyt taiteellista vapautta ja yhdistellyt asioita ja sekoittanut joukkoon annoksen fiktiota. Eikös Helsingissä ollut taannoin tapaus, jossa kerrostaloaj tyhjennettiin ja purettiinkin, koska alla oleva entinen kaatopaikka aiheutti pahoja terveyshaittoja ihmisille?
VastaaPoistaMuistan tästä kirjasta sen että pidin sen synkkyydestä mutta olin ihan pihalla oliko kirja romaani vai novellikokoelma. Aloin lukea kirjaa romaanina mutta lopussa oli tunne että olin lukenut erillisiä tarinoita. Ei siis rakenteeltaan oikein toiminut minulla.
VastaaPoista