Syksyn kirjapalkintosatoa (onnitteluja ja marmatusta)

Helsingin kirjamessut ovat kirjaihmisen Vuoden Tapahtuma, kuten varmaan moni kirjablogeja seurannut lienee huomannut. Lukijat ovat nauttineet täysin siemauksin, mutta kirjailijoiden suunnalta kuuluu soraääniäkin.

Kaiken humun keskellä messuilla jaettiin myös muutama kirjallisuuspalkinto. Kuvastaja-palkinto on Suomen Tolkien-seura Kontu ry:n palkinto, joka jaetaan edellisen vuoden parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle. Ns.lyhytlistalle pääsivät tällä kertaa seuraavat:

Katri Alatalo - Karnin labyrintti (Vaskikirjat),
Siiri Enoranta - Painajaisten lintukoto (WSOY),
Jenny Kangasvuo - Sudenveri (Teos),
J.S.Meresmaa - Mifongin perintö (Karisto),
Tiina Raevaara - Hukkajoki (Teos)

Palkinnon nappasi tällä kertaa Jenny Kangasvuo hienolla Sudenverellään. Onnea! Palkintoraati perustelee valintaa mm. näin: ”Kirja erilaisuudesta, kahden identiteetin välisestä kamppailusta, velvollisuuksista, halusta elää omaa elämää, salailusta ja avoimuudesta. Kirjassa tulee myös pohdintoja seksuaali-identiteetistä ja vammaisuudesta. Kirja käsittelee aiheita, jotka ovat yleispäteviä, vaikka niitä käydäänkin tässä ihmissusien kautta.” Kisa oli varsin kovatasoinen. Olen viidestä finalistista lukenut kolme, ja loputkin on laitettava luettavien listalle. Kotimaisesta fantasiasta voi tosiaan olla ylpeä! Kannattaa muuten vilkaista aiempien vuosien voittajalistaakin, sillä sieltä saa hyviä lukuvinkkejä myös, jos fantasia ei ole ihan ominta lukualuetta.

Messuilla selvisi myös, kenelle meni tämän vuoden Nuori Aleksis -palkinto. ”Kolmekymmentäyksi toisen asteen opiskelijaa (lukiot ja ammatilliset oppilaitokset) ympäri Suomen paneutui kesän aikana suomalaiseen kaunokirjallisuuteen ja valitsi Nuori Aleksis
-kirjallisuuspalkinnon kuusi finalistia. Valinta tehtiin vuonna 2012 ilmestyneistä kotimaisista kaunokirjallisista teoksista. Kirjalistalla oli 176 nimikettä: romaaneja, novelli-, runo- ja esseekokoelmia”, kerrotaan kilpailun järjestäjän eli Äidinkielen opettajain liiton ÄOL:n sivuilla.

Nuori Aleksis -loppukilpailuun pääsivät:

Joel Haahtela: Traumbach (Otava)
Marko Hautala: Unikoira (Tammi)

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos)
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY)
Minttu Vettenterä: Jonakin päivänä kaduttaa (Books on demand)
Kristiina Vuori: Näkijän tytär (Tammi) 

Palkinnon nappasi Emmi Itäranta mielestäni varsin ansaitusti, vaikka kaikkia ehdokaskirjoja en olekaan lukenut. Minttu Vettenterän teoksen pääsyä finalistien joukkoon pidän oikeastaan hieman kyseenalaisena kaiken sen taustasta ilmi käyneen valossa. Raati perustelee Itärannan teoksen voittoa mm. näin: ”Teemestarin kirja luo kauniilla ja runollisella tekstillään lukijan silmien eteen tulevaisuuden yhteiskunnan, joka on seurausta nyky-yhteiskuntamme välinpitämättömyydestä. Kauniisti kerrottu kertomus ohjaa hienovaraisesti lukijaa pohtimaan omaa käyttäytymistään.” On helppoa olla samaa mieltä! Lämpimät onnittelut voittajalle!

ÄOL:n sivuilta voi kurkata myös aiemmat palkitut. Listalla on toinen toistaan hienompia teoksia. Suomalaiset nuoret ymmärtävät loistavasti hyvän päälle!

Kolmas kirjamessuilla jaettu kirjallisuuspalkinto, joka minua kiinnostaa (messuilla jaettiin varmasti muitakin palkintoja näiden esittelemieni lisäksi), oli ehkä hieman yllättäen (ainakin minä yllätyin!) Vuoden kristillinen kirja -palkinto. Ehdokkaana nimittäin oli vuoden huippulukukokemuksiini kuuluva Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus), joka myös voitti kisan. Muut ehdokkaat olivatkin minulle varsin tuntemattomia. Voittajan valitsi laulaja Riki Sorsa, joka valitsi mielestäni oikein. Onnittelut Pauliina Rauhalalle!

Pauliina Rauhala Turun kirjamessuilla 2013.

Rauhalan voitto tuossa kisassa on kuitenkin laiha lohtu siihen pettymykseen, että Taivaslaulua ei näy messuviikonloppuna julkistetussa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto -ehdokaslistassa. Vuoden parhaasta esikoisesta kisaavat seuraavat kymmenen:

Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky (runokokoelma), Poesia

Tua Harno: Ne jotka jäävät (romaani), Otava

Antti Heikkinen: Pihkatappi (romaani), Siltala

Juhani Karila: Gorilla (novellikokoelma), Otava

Anne-Maria Latikka: Tuulensuoja (novellikokoelma), WSOY

Auli Leskinen: Petojen aika (romaani), WSOY

Niina Miettinen: Israel-tyttö (romaani), Teos

Maija Muinonen: Mustat paperit (romaani), Teos

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori (romaani), Tammi

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja (romaani), Otava

Lista herättää minussa monenlaisia ajatuksia, jälleen kerran. Ensimmäinen tunne oli ällistynyt kiukku: miksi ei Taivaslaulu ole mukana. Onko kirja liian suosittu (siitähän on otettu jo monta painostakin)? Sitten ilahduin, koska mukana on sentään pari lukemaanikin. Antti Heikkisen Pihkatappi esimerkiksi on oikein hyvä romaani, jolle toivon menestystä. Tua Harnon romaanista en kauheasti syttynyt, vaikka tasokas esikoiskirja se kieltämättä onkin. Juhani Karilan Gorilla oli lähinnä hämmentävä lukukokemus, josta jäi tunne, että en tainnut tajuta puoliakaan sen hienouksista. Jotain kertonee, että olen lahjoittanut kaikki nämä kirjat eteenpäin. Pihkatapin tosin annoin lahjaksi ystävälleni, ja saattaa olla, että hankin kirjan vielä uudelleen itselleni.

Muinosen Mustia papereita on nähdäkseni blogeissa ylistetty, ja sen varmasti vielä jossain välissä luen. Pekkolan Uniensieppaaja odottelee jo lukuvuoroaan sekin. Kovin on lista romaanipainotteinen, ja jää maku, että mukaan on vähän väkipakolla otettu yksi runokokoelma. Novelleja sentään on kaksi kokoelmallista. Myönnytys puhtaalle viihteelle ja kieltämättä varmaan listan suurin yllättäjä on Veera Niemisen Avioliittosimulaattori. Monestihan tuolla kiintiöpaikalla on nähty dekkareita. Olisi nytkin ollut tarjolla vaikkapa Kati Hiekkapellon esikoinen keväältä eli Kolibri. Mutta mitäpä näistä mutisemaan. Palkinnot tuskin koskaan menevät ”oikeille”. 

Kati Hiekkapelto Helsingin kirjamessuilla 2013.

Seuraavaksi muuten aletaankin spekuloida, mitkä kirjat tänä vuonna päätyvät Finlandia-ehdokkaiksi. Ehdokkaat julkistetaan 12.11.2013, ja voittajan valitsee Asko Sarkola. Voittaja selviää hyvissä ajoin ennen joulua eli 3.12.2013. Voin muuten jo ilmoittaa, että saan klassisen itkupotkuraivarin, jos Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme ei ole ehdolla. Ettäs tiedätte sitten!

Riikka Pelo Turun kirjamessuilla 2013.

P.S. Mitä kirjoja Sinä veikkaat Finlandia-mittelöön? Tai mitkä kirjat pitäisi valita, vaikka tuskin tulevat valituiksi?

Terveiset Helsingin kirjamessuilta!

Uupunut mutta onnellinen kirjabloggaaja täällä koettaa järjestellä sekasortoisia ajatuksiaan julkaisukuntoon. Eilen nimittäin oli kirjavuoden yksi kohokohdista mitä tapahtumiin tulee: päivä Helsingin kirjamessuilla. Taistelukestävämmät kollegani viettävät messuilla jopa täydet neljä päivää, mutta minulle todellakin yhdessä päivässä oli kyllin, niin mukavaa ja mielenkiintoista kuin messuilla onkin. Arkielämän velvoitteet kuten työ ja perhe asettavat rajoja messuilulle kunnon (ja kukkaron) kestävyyden lisäksi.

Nelipäiväisen tapahtuman ehdottomasti hektisin päivä on käsittääkseni nimenomaan lauantai, mutta silti vietin juuri eilisen päivän aamukymmenestä lähes iltakuuteen messuhallissa. Suomen dekkariseura isännöi perinteisesti Dekkarilauantaita, jota halusin päästä seuraamaan. Lisäksi kustantaja Atena kutsui kirjabloggaajia tapaamaan kirjailija Pasi I. Jääskeläistä lauantai-iltapäivänä, joten hyvin tuli messupäivä ajoitettua.

Koska käytössä oli vain tämä yksi maallinen ruumis ja yksi päivä aikaa, koetin suunnitella etukäteen mahdollisimman tehokkaasti ajankäyttöäni. Harry Potter -kirjoista tuttu ajansiirrin olisi silti ollut kätevä, sillä mielenkiintoisimmat asiat tuntuivat tapahtuvan aina samaan aikaan vähintään kahtaalla. Esimerkiksi kahdeltatoista olisi pitänyt olla kolmessa paikassa samaan aikaan: kuuntelemassa Pertti Jarlaa, Heli Laaksosta ja Jaetun lukemisen lumo -paneelia! Jälkimmäinen tapahtuma meni vielä osin päällekkäin Vera Valan esiintymisen kanssa! Vähemmästäkin pää hajoaa…no, elämä on valintoja.

Heti aamusta hoidin pois alta sovitut tapaamiset. Pikaisesti vaihdoin kuulumiset Readberryn Jarkko Ylikosken kanssa. Olen toiminut esilukijana parissa Readberryn kautta luettavissa olevassa kirjassa eli Dan Browinin Infernossa ja Kjell Westön Kangastus 38:ssa. Edelliseen saatiin pystyyn ihan mukavasti keskusteluakin. Kannattaa kokeilla uutta lukemisen muotoa. Yhtä pikaisen pyrähdyksen tein Myllylahden osastolla, jossa tapasin kustantaja Lassi Junkkarisen ja kirjailija Niina Within. Oli mukavaa tavata ihmisiä, joiden kanssa on tähän asti ollut yhteydessä vain virtuaalisesti! Myllylahden dekkareita luen vastaisuudessakin, ja oli kivaa päästä kiittämään arvostelukappaleista ihan kasvokkain.

Messualueella oli vielä väljää, ja törmäsin (ei kirjaimellisesti kuitenkaan) sattumalta Mansarda-kustannuksen pöytään, jonka takana istui kustantamon omistaja ja kääntäjä Kari Klemelä. Hänen kustantamonsa tuotantoa on taannoin lukemani Hautajaisilvely-dekkari. Tein ensimmäisen messuhankintani eli ostin kokoelman Sokea kirjakauppias. Se sisältää tekstejä kolmeltatoista sorbinkieliseltä kirjailijalta. Kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta, ja siihen pitää jossain välissä tutustua tarkemmin. Sorbin kielestä en ole ennen edes kuullut, tunnustan.

Sitten alkoikin jo Dekkarilauantain ohjelma vetää puoleensa. Keijo Kettunen kyseli, mitä jatkosuunnitelmia esikoisdekkarin julkaisseilla kirjailijoilla on. Jo Turussa kuuntelin hyvällä suullisella ulosannilla siunattua kirjailija Kimmo Miettistä, joka kertoi tehneensä kustantajan kanssa sopimuksen yhdeksän kirjan sarjasta! Aloitusosa Sukuviha on ilmestynyt tänä vuonna (linkistä kustantamon esittelyyn, en ole kirjaa lukenut). Haastateltavana oli myös Minna Lindgren. Huomioni kiinnittyi tässä vaiheessa kuitenkin vielä messuosastojen tarjontaan, joten Lindgrenin ja muiden kommentit menivät valitettavasti ohi.

Seuraavaksi lavalle marssivat Matti Rönkä, Jarkko Sipilä, Christian Rönnbacka ja Marko Leino. Rönkää kuuntelee aina mielikseen ja muidenkin herrojen kirjoja olen lukenut, lukemassa tai ainakin aikomassa lukea, joten liimauduin penkkiin. Tässä vaiheessa yleisöä alkoi Mika Waltari -lavan ympärillä olla jo aika mukavasti. Iltapäivällä oli paikoin jopa tungosta! Kirjailijoilta kyseltiin muun muassa, miltä tuntuu mennä rikollisten nahkoihin. Eihän se mukavalta kuulostanut, mutta työtä on kirjailijankin tehtävä, oli mukavaa tai ei. Rönkä muistaakseni kertoi, että kun uskon puute kirjailijaa vaivaa, voi lohdukseen lukea vaikka kirjastojen lainaustilastoja. Mieltä kuulemma lämmittää varsinkin, kun huomaa, että oma kirja on jostain varastettu!

Matti Rönkä, Jarkko Sipilä, Christian Rönnbacka ja Marko Leino.

Miesten jälkeen oli naisten vuoro. Lavalle nousivat Leena Korsumäen haastateltaviksi alan kuningattaret Outi Pakkanen ja Leena Lehtolainen seuranaan nuorempi (prinsessa) Vera Vala. Ehdin kuulla vain haastattelun alkuosan, jossa muisteltiin pidempään kirjoittaneiden naisten uran alkuvaiheita ja heidän merkitystään nuoremmille alalle aikoville naiskirjailijoille. Nappasin muuten ensimmäisen lähes terävän otoksen Verasta!

Vera Vala.

Sitten olikin jätettävä ladyt ja kiidettävä yläkertaan Aino-tilaan, jossa bloggaajat Katja Jalkanen ja Hanna Pudasta tuurannut Taika Dahlbom sekä lukupiireistä väitellyt toimittaja Suvi Ahola ja lukupiiriä vetävä toimittaja Seija Nummijoki keskustelivat jaetun lukemisen ilosta eli lukupiireistä ja kirjablogeista. Keskustelu oli mielenkiintoinen, koska itse olen kirjablogannut nyt kolme vuotta ja sitä ennen vedin yli viisi vuotta lukupiiriä. Keskustelun huomiot eivät olleet uusia, mutta ne todistivat omat käsitykseni asioista ainakin kutakuinkin oikeiksi.

Paneelista rynnistin taas kohti Waltaria. Matkalla olin törmätä (tällä kertaa kirjaimellisesti) Otavan osaston liepeillä Liza Marklundiin, joka olikin juuri siirtymässä samaan suuntaan kanssani eli Marianne Peltomaan haastateltavaksi Dekkarilauantain kansainvälisenä vieraana. Tungosta riitti! Hiippailinkin vähän sivummalle ja ostin Blue Moon -kustantamon osastolta täydennystä Peter Robinsonin dekkareihini.

Liza Marklund.

Kirjabloggaaja(kaan) ei selviä pelkällä hengen ravinnolla, joten seuraavaksi oli vuorossa lounastauko. Seuraksi sain kollegoja: Sallan, Marian, ”Tintin” ja Arjan. Kiitos hyvästä seurasta ja keskustelusta! Muitakin oli kai tulossa yhteiselle lounaalle, mutta infokatkos erotti meidät. Harmi!

Lounaan hengähdystauon jälkeen sattumalta kuulin Heli Laaksosen äänen Otavan lavalta, ja jäin kuvailemaan kirjailijaa, kun tämä signeerasi Aapista. Kiitos Helille poseerauksesta!

Heli Laaksonen.

Dekkarilauantaissa jatkui ohjelma kiivaana. Vuorossa oli keskustelua historiallisten dekkareitten kirjoittamisesta, ja lavalla olivat Tapani Bagge, Nina Hurma, Timo Sandberg ja Indrek Hargla. Janne Mäkelä haastatteli. Mukavinta oli kuitenkin keskustelu, johon pääsin erään ystävällisen rouvan kanssa haastattelujen väliajalla. Hän kysäisi minulta, olinko lukenut mitään esitellyistä kirjoista. Myönsin. Hän kertoi jo kyllästyneensä toisen maailmansodan aikaan sijoittuviin kirjoihin ja pitävänsä 20-lukua virkistävänä vaihteluna. Tähän oli helppo yhtyä!

Aikatauluuni olin vielä merkinnyt yhden dekkaristien haastattelun. Kirjojen moraalisista teemoista Kai Ekholmia, Kati Hiekkapeltoa, Sirpa Tabetia ja Johanna Tuomolaa haastatteli Tiinakaisa Honkasalo. Tabet oli joskus Kiskossa asuessaan kirjastossamme esiintymässä, joten oli mukavaa kuulla häntä taas. Tuomolan ja Hiekkapellonkin halusin nähdä, koska olen kummankin uutuuskirjan jo lukenut. Haastattelua en kuitenkaan ehtinyt kuunnella loppuun, koska seuraavaksi oli vuorossa päivän tärkeä osuus!

Kati Hiekkapelto.

Atenan väki siis tarjosi kirjabloggaajille tilaisuuden tavata kirjailija Pasi I. Jääskeläinen ihan ilmielävänä, ja aika monta bloggaajaa paikalla olikin. Kirjailija, arvostelukappale ja lasi viiniä toki houkuttelivat, mutta vähintään yhtä mukavaa oli tavata ihan oikeassa elämässä ihmisiä blogien takaa. Tilaisuus alkoi sähäkästi pienoisella katastrofilla, joka herätti kovasti hilpeyttä meissä bloggaajissa. Olimme nimittäin saaneet järjestäjien taholta neuvoja asiallisesta käyttäytymisestä pressitiloissa…

Kirjailijakin tuntui hieman jännittävän, mutta iloinen ja luonteva kustannustoimittaja Kanerva Eskola sai tilaisuuden ilmapiirin vapautuneeksi kertoilemalla aluksi viime hetken säädöistä, joita kirjan Sielut kulkevat sateessa kanssa tehtiin ennen painoon lähettämistä. Keskustelu kirjablogien ja kirjojen näkyvyyden keskinäisestä vaikutuksesta oli vilkasta ja mielenkiintoista, mutta en taaskaan kehdannut sanoa mitään. Onneksi toiset bloggaajat ovat reippaampia. Rohkenin sentään nimmarin pyytää kirjaan. Aloittelinkin kirjaa jo junassa, mutta se joutuu vielä tovin odottelemaan toisten keskeneräisten takia.

Pasi I. Jääskeläinen.

Hetken hengähdimme bloggaajakollegoiden kanssa kahvikupposen äärellä. Sitten tein vielä joukon kirjahankintoja, eli kahmin kahdella eurolla kirjoja myyneeltä osastolta mukaan peräti neljä romaania, hankin Bazarin osastolta yhden joululahjan ja tuliaiskirjan tyttärelle sekä kävin kotiuttamassa Habibin Otavan osastolta (kympillä!)Alivaltiosihteerin hauskuuttaessa taustalla. Kaiken tämän jälkeen olinkin aika finaalissa. Junaa odotellessa ja vielä kotiasemallakin huomasin, että aika sama matka oli ollut monella kanssamatkustajalla!

Kiitokset kaikille, joita messuilla tapasin! 

Oli mukavaa nähdä! 

Toivottavasti tavataan pian uudelleen!

Lisää kirjamessutunnelmia: P.S. Rakastan kirjoja ja P.S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, TuijaTa, Kujerruksia ja Kujerruksia, Koko lailla kirjallisesti, Kulttuuri kukoistaa, Järjellä ja tunteella, Tarukirja, Kirjainten virrassa, Marjatan kirjaelämyksiä, Ja kaikkea muuta ja Ja kaikkea muuta, Sivukirjasto, Täällä toisen tähden alla, Kirjakirppu, Kolmas linja ja Kolmas linja sekä Kolmas linja, Taikakirjaimet ja Taikakirjaimet, Hyönteisdokumentti ja Hyönteisdokumentti, Pikkurilli, Vinttikamarissa, Päiväunien salainen elämä ja Päiväunien salainen elämä sekä Päiväunien salainen elämä, Bokbabbel, Poplaari, Pähkinäkukkula, Kirjasfääri, Kannesta kanteen, Saran kirjat, Kirjava kammari ja Kirjava kammari, Cafe Voltaire, Leena Lumi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Lukutoukan kulttuuriblogi, Ilselä, Luettua elämää, Morren maailma, Luetut, lukemattomat, Mari A:n kirjablogi, Cilla in Wonderland, Magdalena Hai, Lukuhoukka, Päättymätön tarina, Kirjasfääri, Hemulin kirjahylly, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakko ruispellossa, Yrttimaan aikakirja II, Rita (useita juttuja).

Kirjamessujen lukupiirit bloggarinäkökulmasta: Morren maailma (Kettu: Piippuhylly), Sallan lukupäiväkirja (Hotakainen: Luonnon laki), Kirjasfääri ja Kirjasfääri (Rajala: Lavatähti ja kirjamies), Luetut, lukemattomat (Pancol: Central Parkin oravat), Jäljen ääni (Lehtolainen: Rautakolmio),Kirjallisena. Minna (Pakkanen: Rakastaja), Bokbabbel (Teir: Talvisota).

Belinda Bauer: Kadonneet lapset

Brittidekkaristi Belinda Bauerin Exmoor-trilogian päätösosa ilmestyi kesällä suomeksi nimellä Kadonneet lapset. Aiemmat osat Hautanummi ja Tappajan katse eivät liittyneet kovinkaan tiiviisti yhteen, mutta Kadonneet lapset on oikeastaan suoraa jatkoa Tappajan katseeseen. Jos siis ei ole ennen lukenut Bauerin dekkareita, ei kannata aloittaa tästä vaan mieluummin edetä joko järjestyksessä tai aloittaa keskimmäisestä ja edetä sitten tähän. VAROITUS! Jos aiot sarjan alkupään kirjat vielä lukea, älä lue tätäkään juttua pitemmälle! Juonipaljastuksilta ei voi nimittäin välttyä.

Kadonneet lapset alkaa teinitytön sieppauksesta. Paikallisen metsästysseuran öykkäröivän puheenjohtajan tytär katoaa parkkipaikalle pysäköidystä autosta. Jäljelle jää vain tarralappunen, jossa lukee: ”Te ette rakasta häntä”. Poliisi epäilee ensin karkumatkaa, sitten kiristyskuviota. Mutta sitten katoaa toinen lapsi toiselta parkkipaikalta, eikä muita yhdistäviä tekijöitä näytä olevan kuin se, että lapsi on jätetty autoon ja johtolangaksi jätetään tarralappu.

Shipcottin kyläpoliisi Jonas Holly on vain varjo entisestään. On kulunut runsaat puoli vuotta siitä, kun hänen vaimonsa murhattiin ja hän itse haavoittui vakavasti murhaajan hyökkäyksessä. Lukuisia muita kyläläisiä joutui sarjamurhaajan uhriksi, mutta syyllistä ei koskaan saatu kiinni. Jonas kaipaa Lucya joka hengenvedollaan, eikä saa surutyötä tehdyksi terapiasta huolimatta. Kammottavat muistikatkoksetkin piinaavat häntä edelleen.

Steven Lamb on nyt 17-vuotias nuorukainen, joka haaveilee luokan uudesta tytöstä ja moottoripyörästä. Lasten katoaminen herättää hänessä pahoja muistoja ja tuntemuksia. Steven on vakuuttunut, että juuri Jonas Holly murhasi vaimonsa. Mutta miten todistaa se? Mies on toipilas, leski ja kaiken lisäksi poliisi! Sitten Stevenin pikkuveli päättää kaverinsa kanssa houkutella lastensieppaajan ansaan…

Lisää lapsia katoaa helteisessä Exmoorissa. Mitä lapsille on taphatunut? Onko heidät siepannut kammottava pedofiilimurhaaja? Vai voisivatko he kenties vielä olla elossa, jossakin? Poliisi on ymmällään, ihmiset hysteerisiä. Kaiken keskellä Jonas Hollyn psykologi toteaa miehen työkuntoiseksi.

Kesken kirjan lukijalle yhtäkkiä paljastetaan, mitä lapsille on tapahtunut ja kuka sieppausten takana on. Yllättäen temppu saa kirjan kierrokset nousemaan melkoisesti! Loppuosa kirjasta on yhtä piinaa. Riittääkö aika? Ehtiikö poliisi ajoissa, vai päättyykö tarina kammottavalla tavalla? Bauer totisesti osaa pitää lukijan otteessaan.

Kadonneet lapset on siis Exmoor-sarjan kolmas ja viimeinen, ainakin toistaiseksi. Internet tietää kertoa, että Bauerilta on tänä vuonna ilmestynyt neljäs teos, psykologiseksi trilleriksi määritelty Rubbernecker. Kirjan päähenkilö on lääketiedettä opiskeleva Patrick Fort, jolla on Asperger-syndrooma. Patrick ei halua lääkäriksi, sillä elämä ei häntä kiinnosta, vaan se, mitä on kuolema. Anatomian kurssilla Patrick harjoittelee ruumiinavausta ja törmää todisteisiin, jotka kertovat, että harjoitteluruumis on murhattu. Kuulostaa melkoiselta, mutta valitettavasti The Independentin arvostelija ei oikein sittenkään syttynyt.

Kirjailijan Facebook-sivulta löysin kuvan seuraavan kirjan eli teoksen The Facts of Life and Death kansista. Kirjan pitäisi ilmestyä maaliskuussa. Mielenkiintoista on aikanaan nähdä, ovatko Bauerin seuraavat teokset Exmoor-sarjan veroisia. Ainakin toivon, että kirjailijan tuotantoa suomennettaisiin edelleen. Niin hyvin olen hänen matkassaan viihtynyt.

Belinda Bauer: Kadonneet lapset

Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Karisto 2013. 522 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Simo Pajunen: Musta rengas

Blogini tietää kertoa, että pian jo lähes kaksi vuotta sitten luin Simo Pajusen käpykaartilaisen tarinan kertovan hieman erilaisen sotaromaanin Kaarti. Sitä ennen en ollut Pajusen tuotantoon tutustunutkaan, vaikka hänen aiemmat teoksensa ovat dekkareita, lempilukemistani.

Keväällä sain Pajusen nykyiseltä kustantajalta Myllylahdelta arvostelukappaleen historiallisesta dekkarista Musta rengas. Hyvistä aikeista huolimatta kirja pääsi hautautumaan jonnekin pinojen uumeniin mutta muistui taas mieleen laatiessani viime viikolla tärppilistaa syksyn dekkareista. Huomasin nimittäin, että Pajuselta on ilmestymässä jo uusi dekkari Varjot menneisyydestä. Syyslomareissulle otinkin sitten Mustan renkaan mukaan.

Musta rengas sijoittuu vuoden 1952 kesän olympiakisaviikolle Hämeenlinnaan. Minä ainakaan en tiennyt, että myös Hämeenlinna oli kisakaupunki. Siellä kisattiin nykyaikainen viisiottelu. Nuori kirurgiksi aikova alilääkäri Erik Wallberg murhataan kisaviikon alkajaisiksi omassa asunnossaan. Murhaajaehdokkaita on pian pitkä liuta, sillä Wallberg on ollut kovasti naisten mieleen. Lisäksi sodanjälkeisessä Suomessa morfiiniriippuvuus on luonut markkinat laittomalle lääkebisnekselle. Rikkana rokassa ovat myös paikalliset konnat, jotka suunnittelevat Hämeenlinnan keskustassa sijaitsevan hopeapajan ryöstöä sekä Helsingistä karkuun päässyt elinkautisvanki.

Motiivi ja tilaisuus murhaan tuntuu olleen varsin monella. Poliisi työskentelee jo kisojenkin takia erityispaineiden alla, eikä murhatutkinta ainakaan helpota työtaakkaa. Poliittinen tilannekin on vielä tulenarka. Kun murha-aseen alkuperä selviää, on maailmanpoliittinen skandaali lähellä! Onneksi suomalaiset ja eritoten hämäläiset poliisivoimat pystyvät hallitsemaan tilanteen mallikkaasti.

Juonen kannalta Musta rengas on siis varsin perinteinen arvoitusdekkari, ja murhaajan nappaaminen on keskeisintä. Pajunen kuljettaa tarinaa tasaisen varmoin ottein, eikä turhia suvantokohtia juuri pääse muodostumaan. Joutuisaa etenemistä edesauttaa myös selkeä kieli, jota kirjailija suosii. Lauseet ovat pelkistettyjä, eikä turhaa korukieltä tai kielikuvia viljellä. Poikkeuksen tekee dialogi, jossa on käytetty paikoin vahvaa murretta. Esimerkiksi murhatun naisystävä, turkulainen sairaanhoitajaopiskelija neiti Eldbrand puhuu melkoisen paksua Turun murretta.

Myös ajankuvan ja paikallisvärin Pajunen on tuonut tarinaan taitavasti mukaan. Vaikka menossa on melkoinen kansanjuhla, on meno silti nostalgisen rauhaisaa nykyajan kiivastempoisuuteen verrattuna.

Toivomisen varaa jää tällä kertaa lähinnä henkilökuvaukseen. Kukaan ei oikein nouse kirjan selkeäksi päähenkilöksi. Poliiseja vilisee tarinassa useita, mutta kukaan heistä ei tule lukijalle tutuksi tai läheiseksi. Persoonallisuus jää turhan paljon ulkoisten piirteiden varaan.

Myös dekkarin nimestä sananen. Nimi on vetävä ja napakka, mutta valitettavasti se on samalla juonipaljastus. Nimittäin kun mustaan renkaaseen ensimmäisen kerran tarinassa törmätään, on varsin selvää, ketä kannattaa veikata murhaajaksi. Ei valitettavasti auta, vaikka mustalle renkaalle selittyy jälkisanoissa vielä toinenkin merkitys.

Kokonaisuutena Musta rengas on varsin mukava, nopeatempoinen ja -lukuinen lähihistoriallinen dekkari!

Simo Pajunen: Musta rengas

Myllylahti 2013. 283 s. 

Syksyn dekkaritärpit

On jo tullut tavaksi näyttää puolivuosittain Ruumiin kulttuurissa ilmestyvä uutuusdekkarilista ja vertailla sitä omiin luettuihin ja luettaviin. Kurkataan kuitenkin ensin, mitä kuuluu keväiselle uutuuslistalle.

Kevään listalta olin ajatellut lukea seuraavat:

Christian Rönnbacka: Julma (Bazar), koska pidin paljon sarjan aloitusosasta Operaatio Troijalainen.  Julman tilanne on nyt se, että ostin sen tällä viikolla itselleni äänikirjaversiona puhelimeeni lenkkiseuraksi ja parin tunnin verran olen jo kuunnellutkin. (Kuunneltu on, enkä edes malttanut tyytyä lenkkiseurana vaan piti sitten loppupuoli jo kuunnella muuten!)

Seppo Jokinen: Vihan sukua (CrimeTime), koska komisario Koskinen on suurimpia suosikkejani. Teos osoittautui oikeaksi dekkarihelmeksi, mielestäni jopa koko Koskis-sarjan toistaiseksi parhaaksi.

Ann Cleeves: Vera – kuolemanhiljaisuus (Karisto), koska olen lukenut kaiken Cleevesiltä suomennetun ja katsoin myös Vera-sarjan televisiosta talvella. Tämä kirja on edelleen aloittamatta.

M. J. McGrath: Lumipoika (Like), koska edellinen osa Grönlantiin sijoittuvasta sarjasta oli hyvä. Lumipojalle kävi vähän nolosti. Lainasin sen kirjastosta, luin kolmisenkymmentä sivua ja vein takaisin. Ei vain lähtenyt viemään.

Simo Pajunen:Musta rengas (Myllylahti), koska pidin edellisestäkin Pajusen jatkosodan käpykaartilaisesta kertovasta kirjasta. Valitettavasti tämänkään kirjan kanssa en ole tämän edemmäs päässyt. Olen saanut siitä arvostelukappaleen, joka on hautautunut pinossa luvattoman alas. Nyt toimeksi tämän kanssa, lupaan! (Kuten linkistä näkyy, lupaus on pidetty!)

Johanna Tuomola: Murhaaja vierelläsi (Myllylahti), koska työpaikkani on aika lähellä Lohjan poliisiasemaa, jossa Noora Nurkka työskentelee. Kirja luettu ja hyväksi havaittu!

Donna Leon: Turvasatama (Otava), koska Guido Brunetti on niin hyvä. Samoin Paolan ruuat! Brunettin kanssa olisi mukavaa viettää iltaa, mutta on jäänyt toistaiseksi.

Qiu Xiaolong: Kuolemanjärvi (Otava), koska tämä Kiinaan sijoittuva sarja on kiinnostava ja laadukas. Uh, edelleen luettavien listalla.

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja vihaiset koirat (Tammi), koska sarjan aloitusosa oli vakuuttava. Tämän jo kerran toin kirjastosta kotiin, mutta palautin sitten, koska en saanut aloitettua. Uusi yritys vielä jossain vaiheessa!

Pyysin keväällä myös lukijoilta suosituksia ja tällaisia sain:

Katarina Wennstam: Alfauros

Mons Kallentoft: Kevätkuolema. Tämä kirjakin on jostain löytänyt tiensä pinoihini. Luen siis vielä joskus!

Vesa Vanhanen: Seitsemän oikein. Myös tämä kirja on tuossa pinossa odottelemassa!

Roslund & Hellström: Kaksi soturia (Tämän kohdalla on sen verran tapahtunut edistystä, että olen hankkinut samojen kirjailijoiden dekkarin Tyttö katujen alta pokkariversion.)

Simon Lelic: Tuomio

Sara Blaedel: Nimimerkki Prinsessa

Peter James: Kuolema kulkee kannoilla

Jørgen Brekke: Uneton

Kiitos mainioista suosituksista! Totuushan on, että vaikka lukisin vain pelkästään dekkareita, en millään pysyisi uutuuksien tahdissa. Lisäksi vielä vanhoja hyviäkin on kosolti lukematta. Ruumiin kulttuurissa 3/2013 luetellaan taas yli 120 uutuutta!

Syksyn uutuuksista on jo luettuna seuraavat:

Pekka Matilainen: Kupoli

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Milla Ollikainen: Veripailakat

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Johanna Tuomola: Murhaaja vierelläsi

Piia Kaikkonen: Rakkaat lapset

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Reijo Mäki: Intiaani

Henning Mankell: Haudattu

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Kristina Ohlsson: Varjelijat

Jo hankittuna tai muuten aika varmasti jossain vaiheessa lukuun tulevat:

Philip Kerr: Kalpea rikollinen. Pyysin tästä arvostelukappaleenkin, koska sarjan aloitusosa Liekit Berliinissä oli varsin kiehtova. Berliini-noiria, ja vielä historiallista!

Ursula Poznanski: Vii5i. Kirjaa on kovasti kehuttu ja arvostelukappalekin tuli jo kesäkuussa. Uusi tekijä kiinnostaa. Itävaltaan sijoittuminen plussaa.

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu. Arnaldur on suosikkejani pohjoismaisista dekkaristeista, ja kaikki suomennokset olen lukenut nauttien.

Sirpa Tabet: Kaikki kaupan. Ruumiin kulttuurissa kerrotaankin syy Tabetin pitkään julkaisutaukoon. Olen lukenut kirjailijan koko tähänastisen tuotannon, tosin osittain siksi, että asuimme jonkin aikaa samassa kunnassa. Tabetin kirjoista kaksi sijoittuu tuonne järven taakse meiltä katsoen!

Matti Rönkä: Levantin kyy. Voih, viimeinen Viktor Kärppä! Rönkä tekee Mankellit eli lopettaa ajoissa. Kirjan ostan isänpäivälahjaksi miehelle, mutta älkää kertoko sitä. Saatan lukea sen ennen antamista…

Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa. Tämäkin ilmestyi kuin varkain jo kesällä. Edellinen osa, ensimmäinen suomennos Kadonneet oli ihan hyvä. Kirjailijan esittelyjen perusteella on syytä odottaa tästä enemmän. Pitää hankkia kirjastosta pikimmiten.

Tarquin Hall: Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus. Tämä leppoisa ja itserakas kaveri vei sydämeni ensimmäisen suomennoksen myötä. Kirjastolistalle siis!

Camilla Läckberg: Enkelintekijä. Läckberg herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Kiukustun usein kirjoja lukiessani, mutta silti vain ajaudun lukemaan niitä. Varmaan sorrun taas tähänkin, kun se kirjastossa tulee vastaan. (Elisa Kirjan messutarjous sai minut koukkuunsa: ostin Enkelintekijän äänikirjaversion itselleni.)

Belinda Bauer: Kadonneet lapset. Aiemmat Exmooriin sijoittuneet dekkarit ovat olleet koukuttavia. Tämä on sarjan kolmas osa, tosin itsenäisesti luettava myös. Arvostelukappale odottelee tuossa lukijaansa. (Linkin takaa löytyy nyt juttuni tästä!)

Elizabeth Hand: Katoava valo. Islantiin ja Suomeenkin sijoittunut Pimeää kohti oli viimevuotisia yllätyksiä. Synkkää mutta taitavaa!

Marisha Pessl: Yönäytös. Blogikavereitten vastaanotto ollut hieman ristikkäistä, joten tämäkin järkäle on lukulistalla. Kirjassa on 725 sivua, joten toivokaamme vetovoimaisuutta juonelta. Tarkoitus on kirjoittaa kirjasta arvio lehteen.

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja vihaiset koirat. Katso, mitä kirjoitin puoli vuotta sitten.

Lisäksi olen sinisellä pylpyrällä merkinnyt listaan vielä kiinnostavat tai sellaiset, joiden sarjoista on edellisiä osia rästissä… Oikeasti harmittaa, että olen pudonnut vaikkapa Peter Robinsonin mahtavien dekkareitten suomennosten vauhdista. Kolme ensimmäistä olen lukenut ja pitänyt valtavasti. Kirjasto kutsuu taas!

Hyvät kirjat eivät siis lukemalla lopu, mikä tietysti on varsin lohdullista. Mitkä ovat Sinun syksyn dekkaritärppisi?

 P.S: Suomen dekkariseura ry:n jäsenlehti Ruumiin kulttuuri on muuten aivan mahtava lehti ja sopii jokaisen dekkarifanin luettavaksi. Lehti ilmestyy neljästi vuodessa. Sitä voi ostaa irtonumeroina, mutta kätevintä on liittyä seuran jäseneksi hintaan 35 euroa. Silloin lehti tulee ihan kotiin asti!

Laura Gustafsson: Anomalia

Kirjan nimi on Anomalia. Sivistyssanakirjan mukaan sana tarkoittaa ’erikoisuutta, poikkeusta säännöstä, säännöttömyyttä ja epämuodostumaa’. Varsin osuvaa, sillä juuri näistä asioista Laura Gustafssonin teoksessa on kyse, monella tasolla vieläpä.

Gustafssonin esikoisteosta Huorasatu en ole lukenut, mutta sen nostattamaa keskustelua toki olen silmäillyt ihan pakostakin. Anomaliaankaan en ehkä olisi tullut tarttuneeksi, mutta sitä tarjottiin arvosteltavaksi Turun kirjamessuilla paneelin yhteydessä ja ahneena sekä uteliaana päätin tarttua tilaisuuteen.

Huorasadun maineen perusteella osasin odottaa jotakin ei niin tavallista lukukokemusta, ja se odotushorisontti ainakin toteutui täydellisesti. Myönnän olleeni kirjan äärellä lähinnä ymmälläni, ja olen sitä edelleen, vaikka loppuun päästyäni toki hahmotin kokonaisuuden paremmin kuin alussa. Silti olisi liioiteltua ja jopa uhkarohkeaa väittää, että nyt ymmärrän, mistä kirjassa on kyse.

Anomalia muodostuu seitsemästä luvusta tai osasta, jotka vaikuttavat itsenäisiltä mutta joita sitten kuitenkin yhdistää jokin. Viimeinen osa Ilmestys tavallaan vetää langat yhteen, mutta vertauskuvallisen arvoituksellisesti. Tekstilajit vaihtelevat, ja pari osaa eli Baby P:n kirja ja Toinen Kamalan kirja: Intialainen ihmissusi Lontoossa rakentuvat dialogin varaan. Itse asiassa jälkimmäinen on kirjoitettu suoraan näytelmän muotoon. Lukiessani kiinnitin muutenkin huomiota varsin luistavaan repliikkien käyttöön, enkä siis yllättynyt, kun huomasin Gustafssonin suorittaneen dramaturgin opinnot ja olevan myös näytelmäkirjailija.

Teemana on ainakin lapsiin kohdistuva silmitön väkivalta. Baby P on lontoolainen puolitoistavuotias, joka pahoinpidellään kuoliaaksi. Miten niin oikein pääsi käymään yhteiskunnan turvaverkosta huolimatta? Gustafsson kertoo, miten. Puistattavaa. Eritoten siksi, että tarina on niin todennäköinen. Juuri niin se on mennyt ja taas menee. Kukaan ei oikeasti välitä, viitsi tai uskalla puuttua. Mielikuvituksellisimmatkin selitykset niellään kakomatta, vaikka pientä lasta on selvästi laiminlyöty ja eritoten lyöty. Äidin todellisuudesta vieraantuneisuutta korostavat vielä otteet tämän some-päivityksistä. Ihminen on kiistatta pedoista julmin.

Kamala on nuori susityttö, joka Ensimmäisessä Kamalan kirjassa joutuu intialaisen pastori Singhin hoiviin orpokotiin 1920-luvun Intiassa. Singhille nelinkontin kulkevasta susien kasvattamasta metsäihmisestä muodostuu pakkomielle: hän päättää ennallistaa tytön, saada hänet takaisin sivistyksen piiriin. Tehtävä osoittautuu ylivoimaiseksi. Lopulta Kamala viedään pois. Hämmentävästi samat henkilöt (?) ovat vanhentuneet vain muutaman vuoden Toisessa Kamalan kirjassa, joka sijoittuu 2000-luvun alun englantilaiseen mielisairaalaan. Siellä hoitaja Underdog ryhtyy samaan puuhaan kuin Singh Intiassa eli Kamalan parantamiseen. Näytelmän muotoon kirjoitettu osio menee tragikoomiseksi. Kamala on kaikilla mittapuilla todellinen anomalia, mutta surullista kyllä kukaan ei tunnu huomaavan, että villin olemuksen alla Kamala on oikeastaan koko kirjan inhimillisimpiä hahmoja.

Kolmas säie kokonaisuudessa on vielä suomalainen lentoemäntä, joka huomaa tulleensa raskaaksi Intiassa. Nainen tekee odottamattoman radikaalin ratkaisun lapsensa suhteen, ja jälleen ollaan anomalian äärellä monessakin mielessä.

Anomalian on erikoisin katkelma on suppea Vauvaevankeliumi-niminen teksti, joka muistuttaa kiivasta mielipidetekstiä tai julistusta – evankeliumia. Siinä otetaan suoraan kantaa lasten kaltoin kohtelua ja jopa murhaamista vastaan ja rinnastetaan se ravinnon tehotuotantoon. Lihaa syövät ihmiset ovat kaikki murhaajia.

Erikoinen lukukokemus. Teknisesti helppolukuinen teos, mutta aiheet hurjia, raskaitakin. Tietty absurdius kuitenkin toimii etäännyttävästi. Ihmisten toiminnan naurettavuus näyttäytyy irvokkaana.

Laura Gustafsson: Anomalia

Into 2013. 242 s.

Arvostelukappale.

 P.S. Kirjasta tuli mieleen, että muistan joskus, olisko 1970-luvulla, nähneeni dokumentin ranskalaislapsesta, joka löydettiin metsästä ja jota koetettiin opettaa ihmisen tavoille. Onkohan muilla tarkempia tietoja tästä? Susien kasvattamat lapsethan taitavat olla mytologista perusainesta, ainakin Romulus ja Remus tulevat heti mieleen.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Jo pari kuukautta sitten postilaatikkooni kopsahti arvostelukappale Siiri Enorannan kirjasta Nokkosvallankumous. Ilahduin totta kai kustantajan yllätyspaketista, sillä Enorannan Gisellen kuolema on roikkunut jo pitkään loppumattomalla luettavien kirjojen listallani. Nokkosvallankumouksesta olin nähnyt vain pelkkää suitsutusta, mutta silti kirjan aloittaminen vain lykkääntyi ja lykkääntyi. Sitten tuli hetki, joka mielestäni vaati jotain nopeasti sulavaa välipalaluettavaa, ja ajattelin, että nuortenkirjahan täyttäisi tämän vaatimuksen oivallisesti.

Enpä olisi voinut olla oikeastaan enempää väärässä! Ja väärässä olo oli tällä kertaa kylläkin vain pelkästään positiivinen juttu, lopulta. Lähes 450-sivuinen, tiiviisti ladottu romaani on kaikin tavoin tuhtia tavaraa. Ensinnäkin sen luokitteleminen ”vain” nuorten tai edes nuorten aikuisten kirjallisuudeksi on harhaanjohtavaa. Toki se sopii näille kohderyhmille mainiosti, mutta on sääli, jos muut jättävät sen siksi lukematta. Nuortenkirjaksi luokittelua puoltaa oikeastaan vain se, että päähenkilöt ovat teini-ikäisiä. Mutta se taas johtuu ainakin osin siitä, että suurin osa kirjan maailman jäljellä olevista ihmisistä on varsin nuoria. Toiseksi teos on äärimmäisen synkkä. Dystopiat ovat jonkinlaista kirjallista muotia parhaillaan, mutta siinäkin buumissa Nokkosvallankumous taitaa olla sieltä mustimmasta päästä.

Dystopiakuvaukseen Enoranta on kutonut yliluonnollisen raidan, jota kenties sitten voidaan pitää fantasiana. Mutta myös vaikkapa Johanna Sinisalon Enkelten verta -romaanissa rinnakkaistodellisuus, koskematon ja säilynyt paratiisi, johon pääsee livahtamaan. Silti kukaan ei ole luokitellut Sinisalon kirjaa nuortenkirjallisuudeksi. EN sano tätä nyt siksi, että pitäisin nuortenkirjallisuutta jotenkin alempiarvoisena, vaan siksi, että jälleen kerran luokittelu tekee teokselle hallaa ihan suotta.

Nokkosvallankumous sijoittuu johonkin lähitulevaisuuteen. Luonnonvarat on käytetty loppuun, ja Korotrato-niminen kansainvälinen syndikaatti on kaapannut maailmassa vallan apunaan perinisteiksi kutsuttu keskiluokka, joka elää suljetuilla alueilla teeskennellen, että kaikki on hyvin. Kaikki vähänkin ajattelevat ja toimivat kansalaiset on joko tapettu tai viety työleireille. Maailma on lohduton. Maaperä on köyhtynyt, saastepilvi peittää auringon niin, ettei mikään kasva ja puut kuolevat hitaasti pystyyn. Ydinvoimalat ovat posahtaneet ja vuotavat säteilyä ympäristöön. Sähköä jaetaan rajoitetusti ja kaikki tiedonjakelukanavat on tuhottu.

Metsissä ja kaupunkien raunioissa elää kuitenkin vielä joitakin. Uudeksi johtajaksi on noussut nuori Dharan, joka lukeutuu legendaaristen kiviveristen viimeisiin perillisiin. Innostava puhuja ja loistava organisoija Dharan on koonnut itselleen seuraajia, Nokkosia, joiden kanssa hän asuu hylättyyn huvipuistoon rakennetussa linnoituksessa.

Joka toisessa luvussa minäkertojana on hieman nuorempi poika Vayu, joka jää kirjan alussa orvoksi. Viimeisinä sanoinaan äiti paljastaa Vayulle, että tämä on isänsä puolelta kiviverinen. Vayu ei ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Metsästä hän löytää kivisen pantteriveistoksen, jonka selkään nukahdettuaan hän huomaa siirtyvänsä toiseen todellisuuteen, maailmaan, jossa mikään ei ole tuhoutunut. Onko sittenkin vielä toivoa?

Dharanin ja Vayun polut risteävät, mutta heidän keskinäinen suhteensa on vähintäänkin monimutkainen. Päämäärä on kuitenkin yhteinen: maailma on pelastettava. Keinoista sen sijaan ei ole selvyyttä oikein kenelläkään. Selvää on, että jonkinlainen taistelu on ennen pitkää edessä.

Nuoret ja lapset koettavat pitää huolta itsestään ja toisistaan, koska useimmilta vanhemmat on tapettu tai heidät on viety pois. Usein vanhemmat on murhattu lasten nähden. Nälkää taltutetaan pontikalla, joskus pölyllä tai muulla huumeella. Enoranta kuvaa myös poikien välistä fyysistä rakkautta riipaisevan kauniisti ja luonnollisesti.

Nokkosvallankumous on monin tavoin hyvin vaikuttava teos. Jälleen ihmetellen totesin kirjan loppuun päästyäni, että kirjailijan mielikuvitus on käsittämätön ihme! Voi vain kiitollisena nauttia kirjailijan uurastuksen tuloksesta, sillä vaivaa tämänkin teoksen eteen on nähty rutosti. Kirjan maailma on monin tavoin täydellinen, jos niin voi sanoa täysin rikki menneestä maailmasta. Mytologinen aines nivoutuu vaivattomasti tarinaan, eikä sitä aseta kertaakaan lukiessaan kyseenalaiseksi. Tarina on surullinen, kaunis, pelottava, kauhea ja vaikka mitä. Onneksi lopussa on ihan pikkiriikkinen toivonsäde, muuten olisi ollut jo liiankin synkkää. Suosittelen lämpimästi!

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

WSOY 2013. 445 s.

Pyytämätön arvostelukappale.

Henning Mankell: Haudattu

Hieman kohottelin kesällä kulmiani, kun huomasin uuden Wallander-romaanin ilmestyneen kauppoihin. Olin nimittäin ollut siinä vakaassa uskossa, että Henning Mankell olisi visusti päättänyt, että Kurt Wallanderista kertova Rauhaton mies olisi vihoviimeinen sarjan osa. Tarinakin oli sellainen, että sen jälkeen oli vaikea odottaa jatkoa, vaikka päähenkilö henkiin jäikin. Pitelin kesällä Haudattua kirjakaupassa kädessäni ja hämmästelin sen pienuutta (Wallanderithan ovat olleet varsin tuhteja), mutta en sitten sen enempää selaillut vaan jätin kirjan hyllyyn. Viime kirjastokäynnillä nappasin Haudatun tyrkkykarusellista, koska kaipailin välillä jotain ohutta luettavaa välipalaksi.

Esipuheesta selviääkin sitten, mistä on kyse. Mankell kertoo, että Haudattu on tilaustyö. Hollantilaiset kirjakauppiaat (?) olivat vuosia sitten keksineet myynninedistämiskampanjan, jossa kuukauden ajan annettiin dekkarin ostajalle ilmaiseksi kylkiäiskirja. Tuo kylkiäiskirja tilattiin Mankellilta, joka suostui ilomielin. Idea on siis noin päällisin puolin sama kuin Suomessa pari kertaa toteutettu Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja (Miniä ja Jarrusukka). Mankell kertoo sijoittaneensa kirjan tarinan Wallanderin elämään juuri ennen Rauhatonta miestä. Se on siis kymmenosaisen Wallander-sarjan osa 9,5. Kylkiäiskirjastatus myös selittää kirjan pienuuden. Kyseessä on oikeastaan pienoisdekkari, sillä Haudattu on vain runsaat 150 sivua pitkä.

Lähtöasetelma selviää jo takakannestakin. Martinsson tarjoaa Wallanderille ostettavaksi etäisen sukulaisensa omistamaa taloa. Wallander käy tutustumassa paikkaan, joka tuntuukin hyvältä eikä hintakaan ole mahdoton. Mutta sitten hän tajuaa puutarhassa kompastuneensa johonkin, joka ei ole vanha harava. Kyseessä on ihmisen käsivarren luu, joka pilkistää maasta. Alkaa tietysti tutkinta, vaikkakin varsin verkkainen, koska vainaja on ollut haudattuna puutarhaan kymmeniä vuosia.

Juoni etenee hyvin tyypilliseen Mankell-tapaan, eli poliisi uurastaa epämääräisten vihjeiden perusteella, tehdään paljon työtä ja onnea sekä vaistoa tarvitaan. Loppuhuipennuskin tarinaan saadaan, vaikkakin hieman ärsyttävästi Wallander toistaa entisiä virheitään joutuessaan hankalaan tilanteeseen.

Kirjan paras osuus on oikeastaan lopun essee, jossa Mankell kertoo suhteestaan luomaansa fiktiiviseen henkilöön Kurt Wallanderiin. Hän myös pohdiskelee ylipäätään kirjoittamista ja Wallander-kirjojen suosiota. Esimerkiksi päätös sarjan rajallisuudesta syntyi jo varsin varhain. Mankell toteaa, että olisi väärin lukijoita kohtaan kirjoittaa rutiininomaisesti. Pitää kirjoittaa tarina edellä, kuten hän sanoo. Wallander itsessään ei ole pääasia eikä tärkein osa kirjoja, vaan tarina on. Mankellhan kirjoittaa varsin yhteiskunnallisesti. Tosin myönnän, että monet hänen kirjansa olen lukenut ennen kaikkea hyvinä, jännittävinä dekkareina ja vasta toisella lukemalla (tai yleensä kuuntelulla) olen malttanut pysähtyä huomaamaan, mistä tarinan syövereissä lopulta on kyse.

Tuosta ajoissa lopettamisesta muuten ajattelen samoin kuin Mankell. Vaikka pidän kovasti kömpelöstä ja synkeästä Wallanderista ja minulla on häntä rahtusen ikäväkin, on hienoa, että kirjailija osaa lopettaa ajoissa. Muutaman entisen suosikkisarjani vaiheita seuratessani ajatus on tullut kieltämättä mieleen. Ainakin pitäisi antaa päähenkilön ihan oikeasti muuttua, jotta sarja pysyy riittävän tuoreena. Mieleen tulee sekä koti- että ulkomaisia sarjoja.

Henning Mankell: Haudattu (Handen)

Suom. Kari Koski. Otava 2013. 174 s.

Lainattu kirjastosta.