Henning Mankell: Haudattu

Hieman kohottelin kesällä kulmiani, kun huomasin uuden Wallander-romaanin ilmestyneen kauppoihin. Olin nimittäin ollut siinä vakaassa uskossa, että Henning Mankell olisi visusti päättänyt, että Kurt Wallanderista kertova Rauhaton mies olisi vihoviimeinen sarjan osa. Tarinakin oli sellainen, että sen jälkeen oli vaikea odottaa jatkoa, vaikka päähenkilö henkiin jäikin. Pitelin kesällä Haudattua kirjakaupassa kädessäni ja hämmästelin sen pienuutta (Wallanderithan ovat olleet varsin tuhteja), mutta en sitten sen enempää selaillut vaan jätin kirjan hyllyyn. Viime kirjastokäynnillä nappasin Haudatun tyrkkykarusellista, koska kaipailin välillä jotain ohutta luettavaa välipalaksi.

Esipuheesta selviääkin sitten, mistä on kyse. Mankell kertoo, että Haudattu on tilaustyö. Hollantilaiset kirjakauppiaat (?) olivat vuosia sitten keksineet myynninedistämiskampanjan, jossa kuukauden ajan annettiin dekkarin ostajalle ilmaiseksi kylkiäiskirja. Tuo kylkiäiskirja tilattiin Mankellilta, joka suostui ilomielin. Idea on siis noin päällisin puolin sama kuin Suomessa pari kertaa toteutettu Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja (Miniä ja Jarrusukka). Mankell kertoo sijoittaneensa kirjan tarinan Wallanderin elämään juuri ennen Rauhatonta miestä. Se on siis kymmenosaisen Wallander-sarjan osa 9,5. Kylkiäiskirjastatus myös selittää kirjan pienuuden. Kyseessä on oikeastaan pienoisdekkari, sillä Haudattu on vain runsaat 150 sivua pitkä.

Lähtöasetelma selviää jo takakannestakin. Martinsson tarjoaa Wallanderille ostettavaksi etäisen sukulaisensa omistamaa taloa. Wallander käy tutustumassa paikkaan, joka tuntuukin hyvältä eikä hintakaan ole mahdoton. Mutta sitten hän tajuaa puutarhassa kompastuneensa johonkin, joka ei ole vanha harava. Kyseessä on ihmisen käsivarren luu, joka pilkistää maasta. Alkaa tietysti tutkinta, vaikkakin varsin verkkainen, koska vainaja on ollut haudattuna puutarhaan kymmeniä vuosia.

Juoni etenee hyvin tyypilliseen Mankell-tapaan, eli poliisi uurastaa epämääräisten vihjeiden perusteella, tehdään paljon työtä ja onnea sekä vaistoa tarvitaan. Loppuhuipennuskin tarinaan saadaan, vaikkakin hieman ärsyttävästi Wallander toistaa entisiä virheitään joutuessaan hankalaan tilanteeseen.

Kirjan paras osuus on oikeastaan lopun essee, jossa Mankell kertoo suhteestaan luomaansa fiktiiviseen henkilöön Kurt Wallanderiin. Hän myös pohdiskelee ylipäätään kirjoittamista ja Wallander-kirjojen suosiota. Esimerkiksi päätös sarjan rajallisuudesta syntyi jo varsin varhain. Mankell toteaa, että olisi väärin lukijoita kohtaan kirjoittaa rutiininomaisesti. Pitää kirjoittaa tarina edellä, kuten hän sanoo. Wallander itsessään ei ole pääasia eikä tärkein osa kirjoja, vaan tarina on. Mankellhan kirjoittaa varsin yhteiskunnallisesti. Tosin myönnän, että monet hänen kirjansa olen lukenut ennen kaikkea hyvinä, jännittävinä dekkareina ja vasta toisella lukemalla (tai yleensä kuuntelulla) olen malttanut pysähtyä huomaamaan, mistä tarinan syövereissä lopulta on kyse.

Tuosta ajoissa lopettamisesta muuten ajattelen samoin kuin Mankell. Vaikka pidän kovasti kömpelöstä ja synkeästä Wallanderista ja minulla on häntä rahtusen ikäväkin, on hienoa, että kirjailija osaa lopettaa ajoissa. Muutaman entisen suosikkisarjani vaiheita seuratessani ajatus on tullut kieltämättä mieleen. Ainakin pitäisi antaa päähenkilön ihan oikeasti muuttua, jotta sarja pysyy riittävän tuoreena. Mieleen tulee sekä koti- että ulkomaisia sarjoja.

Henning Mankell: Haudattu (Handen)

Suom. Kari Koski. Otava 2013. 174 s.

Lainattu kirjastosta.