Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Jo pari kuukautta sitten postilaatikkooni kopsahti arvostelukappale Siiri Enorannan kirjasta Nokkosvallankumous. Ilahduin totta kai kustantajan yllätyspaketista, sillä Enorannan Gisellen kuolema on roikkunut jo pitkään loppumattomalla luettavien kirjojen listallani. Nokkosvallankumouksesta olin nähnyt vain pelkkää suitsutusta, mutta silti kirjan aloittaminen vain lykkääntyi ja lykkääntyi. Sitten tuli hetki, joka mielestäni vaati jotain nopeasti sulavaa välipalaluettavaa, ja ajattelin, että nuortenkirjahan täyttäisi tämän vaatimuksen oivallisesti.

Enpä olisi voinut olla oikeastaan enempää väärässä! Ja väärässä olo oli tällä kertaa kylläkin vain pelkästään positiivinen juttu, lopulta. Lähes 450-sivuinen, tiiviisti ladottu romaani on kaikin tavoin tuhtia tavaraa. Ensinnäkin sen luokitteleminen ”vain” nuorten tai edes nuorten aikuisten kirjallisuudeksi on harhaanjohtavaa. Toki se sopii näille kohderyhmille mainiosti, mutta on sääli, jos muut jättävät sen siksi lukematta. Nuortenkirjaksi luokittelua puoltaa oikeastaan vain se, että päähenkilöt ovat teini-ikäisiä. Mutta se taas johtuu ainakin osin siitä, että suurin osa kirjan maailman jäljellä olevista ihmisistä on varsin nuoria. Toiseksi teos on äärimmäisen synkkä. Dystopiat ovat jonkinlaista kirjallista muotia parhaillaan, mutta siinäkin buumissa Nokkosvallankumous taitaa olla sieltä mustimmasta päästä.

Dystopiakuvaukseen Enoranta on kutonut yliluonnollisen raidan, jota kenties sitten voidaan pitää fantasiana. Mutta myös vaikkapa Johanna Sinisalon Enkelten verta -romaanissa rinnakkaistodellisuus, koskematon ja säilynyt paratiisi, johon pääsee livahtamaan. Silti kukaan ei ole luokitellut Sinisalon kirjaa nuortenkirjallisuudeksi. EN sano tätä nyt siksi, että pitäisin nuortenkirjallisuutta jotenkin alempiarvoisena, vaan siksi, että jälleen kerran luokittelu tekee teokselle hallaa ihan suotta.

Nokkosvallankumous sijoittuu johonkin lähitulevaisuuteen. Luonnonvarat on käytetty loppuun, ja Korotrato-niminen kansainvälinen syndikaatti on kaapannut maailmassa vallan apunaan perinisteiksi kutsuttu keskiluokka, joka elää suljetuilla alueilla teeskennellen, että kaikki on hyvin. Kaikki vähänkin ajattelevat ja toimivat kansalaiset on joko tapettu tai viety työleireille. Maailma on lohduton. Maaperä on köyhtynyt, saastepilvi peittää auringon niin, ettei mikään kasva ja puut kuolevat hitaasti pystyyn. Ydinvoimalat ovat posahtaneet ja vuotavat säteilyä ympäristöön. Sähköä jaetaan rajoitetusti ja kaikki tiedonjakelukanavat on tuhottu.

Metsissä ja kaupunkien raunioissa elää kuitenkin vielä joitakin. Uudeksi johtajaksi on noussut nuori Dharan, joka lukeutuu legendaaristen kiviveristen viimeisiin perillisiin. Innostava puhuja ja loistava organisoija Dharan on koonnut itselleen seuraajia, Nokkosia, joiden kanssa hän asuu hylättyyn huvipuistoon rakennetussa linnoituksessa.

Joka toisessa luvussa minäkertojana on hieman nuorempi poika Vayu, joka jää kirjan alussa orvoksi. Viimeisinä sanoinaan äiti paljastaa Vayulle, että tämä on isänsä puolelta kiviverinen. Vayu ei ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Metsästä hän löytää kivisen pantteriveistoksen, jonka selkään nukahdettuaan hän huomaa siirtyvänsä toiseen todellisuuteen, maailmaan, jossa mikään ei ole tuhoutunut. Onko sittenkin vielä toivoa?

Dharanin ja Vayun polut risteävät, mutta heidän keskinäinen suhteensa on vähintäänkin monimutkainen. Päämäärä on kuitenkin yhteinen: maailma on pelastettava. Keinoista sen sijaan ei ole selvyyttä oikein kenelläkään. Selvää on, että jonkinlainen taistelu on ennen pitkää edessä.

Nuoret ja lapset koettavat pitää huolta itsestään ja toisistaan, koska useimmilta vanhemmat on tapettu tai heidät on viety pois. Usein vanhemmat on murhattu lasten nähden. Nälkää taltutetaan pontikalla, joskus pölyllä tai muulla huumeella. Enoranta kuvaa myös poikien välistä fyysistä rakkautta riipaisevan kauniisti ja luonnollisesti.

Nokkosvallankumous on monin tavoin hyvin vaikuttava teos. Jälleen ihmetellen totesin kirjan loppuun päästyäni, että kirjailijan mielikuvitus on käsittämätön ihme! Voi vain kiitollisena nauttia kirjailijan uurastuksen tuloksesta, sillä vaivaa tämänkin teoksen eteen on nähty rutosti. Kirjan maailma on monin tavoin täydellinen, jos niin voi sanoa täysin rikki menneestä maailmasta. Mytologinen aines nivoutuu vaivattomasti tarinaan, eikä sitä aseta kertaakaan lukiessaan kyseenalaiseksi. Tarina on surullinen, kaunis, pelottava, kauhea ja vaikka mitä. Onneksi lopussa on ihan pikkiriikkinen toivonsäde, muuten olisi ollut jo liiankin synkkää. Suosittelen lämpimästi!

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

WSOY 2013. 445 s.

Pyytämätön arvostelukappale.